Pahinta ja kipeintä ja vihaiseksi tekevää on silloin
kun yrität/luulet tekeväsi hyvää ja siitä seuraakin kärsimystä ja tuskaa.
Tulee mieleen B. Travenin kirja (jonka nimeä en nyt muista
)
mikä kertoo köyhistä ihmisistä ja siitä kuinka isä saa hankituksi pienelle 5-6 vuotiaalle ensimmäiset kengät.
Poika on kengistä onnellinen ja innoisaan ja lähtee heti näyttämään niitä
kavereilleen. Juoksee vanhaa tuttua reittiä.
Mutta.
Kun on elämänsä juossut ilman kenkiä ja ollut luonnollisessa pohjakosketuksessa maahan
uudet kengät aiheuttavat onnettomuuden.
Juostessaan köysisillalla tasapaino pettää, poika putoaa alas jokeen ja hukkuu.
Tämän kertomuksen olen lukenut joskus kivi ja kanto,
mutta se on piirtynyt syvästi mieleeni
juuri tälläisena "missä olit Jumala kun näin annoit käydä?!!" - esimerkkinä
ja saa minut heristämään nyrkkiä epäoikeudenmukaisuudelle.
Joku voi sanoa, että emme tiedä Herran tarkoituksia ja tutkimattomat ovat Herran tiet,
mutta olispa hyvä tietää!