Kaikki avioliitot

[Pyryharakka]

Ku ees joku joskus jotain jollekin, mutku ei kukaan koskaan mitään kellekään, ku kaikki aina vaan.   

[Pirska]

Nykyajan 'rakkausavioliitto' taitaa olla jokseenkin uusi ilmiö. Aiemmin avioliitot solmittiin erilaisista tarkoituksenmukaisuussyistä ja oikeastaan sukujen tai muiden yhteisöjen kesken. Olin tänä kesänä Volter Kilven kirjasta tunnetussa Alastalon salissa kuuntelemassa kustavilaisen luotsi-, kalastaja- ja laivanvarustajasuvun tarinaa. Ei siihen juuri rakkaustarinoita liittynyt. Avioliitot liittyivät mereen ja siitä saatavaan elantoon. Rakkaus kai opittiin ajan mittaan, jos sille oli jonkinlaiset edellytykset.

Rakkausavioliitolla ei liene sellaista yhteisön tukea kuin vanhan ajan tarkoituksenmukaisuusliitolla. Kaikki on vain puolisoiden tunnesiteistä kiinni. Sillä voi selittää erojen suuren määrän. Kuohuvatkin tunteet laantuvat tai muuttavat kohdettaan.

Tuota, enpä oikein usko tuota. Tietysti se on voinut pitää paikkansa laivanvarustajasuvuissa ja joissain rikkaissa suvuissa, mutta kuinkahan monta prosenttia kansasta heihin on kuulunut. Heistä on sitten kirjoitettu kirjoja ja tehty muistiinpanoja jälkipolvia varten.

Eivätköhän liene tavalliset pulliaiset menneet ihan rakkaudesta naimisiin. Heistä ei vain ole tehty muistiinpanoja. Kuten mainitsin jo aiemmin, niin järjen käyttö ei sulje pois rakkautta.

Kun rakastuminen (=höyrähtäminen) on mennyt ohi, on sillä rakkaudellakin tilaa alkaa vähitellen kasvaa. Viidentoista vuoden kuluttua voisi ehkä varovasti arvella, että saattaapa tässä olla sitä rakkauttakin mukana. Siitä se sitten lisii vuosi vuodelta.

Lienee se höyrähtäminenkin tarpeen. Avioliittoa voisi kauniisti verrata vanhaan traktoriin, jonka moottori käynnistetään bensiinillä ja vaihdetaan moottorin lämmittyä polttoaine työurakkaa varten petroliksi.

Mt

Riippuu siitä, mitä rakastumisella tai höyrähtämisellä tarkoitetaan. Minä ainakin muistan olleeni sekä hyvin rakastunut että jalat maassa. Seurusteluaikana kävimme tosi paljon hyvin syvälle luotaavia keskusteluita ihan käytännön asioista ja niitähän riitti. Tottahan suhde muuttuu koko ajan ja niinhän sen pitääkin muuttua, mutta kyllä minä edelleenkin rakastan aviomiestäni.

Ymmärtääkseni monesti eron taustalla on sitä, että halutaan aina vain olla rakastumisvaiheessa (lue: höyrähtämisvaiheessa).

[Leena]

Lyhyt kommentti: Pena on varsin oikeassa. Avioliitoista sovittiin kyllä niitten "pulliaistenkin" ollessa kyseessä.  Nuorilla on ollut harvoin vapautta valita kumppaniaan. Jos nyt haluaa hyvin helposti päästä sisälle tyyliin niin Anni Blomqvistin kelpo kirja "Myrskyluodon Maija" kuvaa kuinka tyttäriä naitetaan - ja kun pitäisi ikäjärjestyksessä ottaa niin siitäkin tulee pulmia. "Pohjantähden" torppariperheet sijoittuvat jo aika lähelle meidän aikaamme, eli Akselin ja Elinan häävalssia on tanssittu satakunta vuotta sitten.  Maijan tarinaa jaksaa tällä helteelläkin lukea.

Toiseksi: Avioerojen syitä on yhtä monta kuin on erojakin. Enpä oikein usko enää tuohon "hullaantumisvaihe"-teoriaan, siksi monet aloittavat pitkässä avoliitossa jossa tavaransa saa vaivattomammin pakattua jos tämä hehkuvaihe olikin se ainut toivottu - ilman juristia. Kyllä siinä täytyy tulla toimeen vanhempien, vanhemmaksi tulemisen ja lisäksi toisen ihan odottamatta esille puhkeavien piirteiden kanssa: Kas, en tiennytkään että olet periodijuoppo kun silloin nuorena ei juotu, ja tulipa itsellesikin yllätyksenä että olet humalassa väkivaltainen.

Joskus uskoin että ihmiset eroavat lähinnä huvikseen - tai saadakseen uutta huvia. Nyt alkaa vaikuttaa siltä että syyksi se on sittenkin harvinainen. Ero on suuren surun aihe aivan aina, eikä siihen ryhdytä lainkaan niin impulsiivisesti kuin olen nuorena kuvitellut. Sen sijaan olen entistä enemmän miettinyt mikä ne liitot lopulta rikkoo kun rikkihän ne menevät jotta korvissa ruskaa.  Joskus kyllä ihan avio-rikos. Mutta useimmiten kai se että unohtuu toinen luvattu: eikö niissä myötä-ja vastamäissä myös olisi tarkoitus, ja kuten elämässä missä vain, jo tarkoituksenmukaista hyvän säilyttämiseksi kunnioittaa sitä toista...?? 

Mutta kevytmielisesti en enää heitä että eiköhän se siksi vaan kun... ja nämä ovat näitä Leenan vakavia puheita.

[myyrä]

Minäpä sanon rohkeasti mielipiteeni kaikenlaisiin avioliittoihin kun kerran Pirska vähän mielipiteitä kaipaili.

En ymmärrä enää nykyään, miksi se hyvä ja rakastava parisuhde papin aamenta vielä kaipaisi. Jos joku sen haluaa niin ok. Samalla tavalla ero voi tulla avioliitossa ja avoliitossa, mutta avosuhteesta on helpompi lähteä.

Ja sama pätee mielestäni myös "sukupuolineutraaleihin" suhteisiin ja liittoihin. Kirkko voisi aivan hyvin pitää näppinsä erossa näistä asioista paitsi jos pari aamenen välttämättä haluaa.

[Leena]

Samoin minulla on nyt mielipide, keskustelen siitä ja muutan jos osoittautuu että erehdyn, mutta:

Kaikki parisuhteet tulisi rekisteröidä automaattisesti maistraatissa joka tapauksessa. Kyseessä on moniulotteinen juridinen sitoumus, joka juridisin toimin myös puretaan.  Jos sitten halutaan siunaus, niin sen kyllä saa- ja se todella muistuttaa vihkikaavaa niin että kyllä se prinsessoille passaa.  Miettiväisesti kyllä katselin erään liiton siunaamista. Kun vaimoke halusi nätit juhlat niin tällä aloitettiin - ja nätit ne olivatkin, hienoimmat hauskimmat ja esteettisimmät missä ikinä olen ollut. Mutta kun sulhanen on eronnut kirkosta ja käsittääkseni juuri ateistisen vakaumuksensa tähden - miten hän nyt yhtäkkiä semmoisen siunauksen on tahtomassa mihin ei usko - jonka antajaan ei usko?  Mutta olihan se hyvin kaunista, eli kyllä, saadaan kaunis juhla. Kyllä minä sen siunauksen suon jos mitä. En vain käsitä sitä sulhasta. No laveasti ajatellen - ei hän kastettaessakaan uskoaan tunnustanut, kunhan paerkui. mutta missä menee jo sitten raja siihen että ollaan pilkan puolella - yksi lysti-ajattelussa minusta aletaan sitä lähestyä.

Mutta sen kummemmin ei sitten ole seurakuntaa vaivattu.

Eli en tajua tuota ikuista hätää: Jos ne sitten eroaa kirkosta jos ei niitä nättejä häitäkään.  No, onhan se vero tarpeen, kiinteistöjä on oikeasti hoidettava ja hautuumaitakin. Mutta en ole vielä kuullut kenenkään suusta: En soisi ihmisten jättävän kirkkoa, koska.

Koska mitä?  Koska sillä nyt yhtä kaikki on hallussaan aarre jota ihminen kaipaa ja tarvitsee elämän koettelemuksissa: Sana sovituksesta, kertomus lohduttajasta joka ei jätä, tieto vierellä kulkijasta joka ei hylkää. Sana iankaikkisesta elämästä.  Lueskelin tuossa Lutherin saarnoja. Synnin vielä järkikin käsittää - evankeliumin vain usko.

Vetelin mutkia suoraksi tuolla alussa, ja kas ihmettä, koko ketju kauhistui. Eli heteroille kaikki vapausasteet. Pääasia ettei olla homoja.

[Pirska]

Minäpä sanon rohkeasti mielipiteeni kaikenlaisiin avioliittoihin kun kerran Pirska vähän mielipiteitä kaipaili.

En ymmärrä enää nykyään, miksi se hyvä ja rakastava parisuhde papin aamenta vielä kaipaisi. Jos joku sen haluaa niin ok. Samalla tavalla ero voi tulla avioliitossa ja avoliitossa, mutta avosuhteesta on helpompi lähteä.

Ja sama pätee mielestäni myös "sukupuolineutraaleihin" suhteisiin ja liittoihin. Kirkko voisi aivan hyvin pitää näppinsä erossa näistä asioista paitsi jos pari aamenen välttämättä haluaa.

Avosuhteesta on helpompi lähteä, mutta kyllä avioliitostakin on melko helppo nykyään lähteä. Riittää, että toinen käy poliisilaitoksella ja jättää avioerohakemuksen, jossa ei tarvitse edes mainita syytä. Siitä puolen vuoden harkinta-ajan jälkeen ero voidaan vahvistaa. Siinäkään toisella osapuolella ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa, jos eron hakija päättää että ero tulee voimaan. Sen jälkeen tulee ositus ja sillä selvä.

Avoliitossa jää tämä poliisilaitoksella käynti väliin, mutta kai heidänkin täytyy jotenkin jakaa tavaransa. Lieneekö helpompaa kuin ositus.

[Pena]

Avoero on hankalampi, kun siihen ei ole sääntöjä.

[PekkaV]

Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

[Leena]

Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.

Sinnepäin... sanoo kokemuksenaan kaveri, ihan profaani tyyppi, että käsittämätöntä se vaan on kuinka asenne muuttuu kun on sitouduttu - en tiedä missä, oletan että maistraatissa nämä.  Oli kuulemma jokin "tästä pääsee karkuun" fiilis siihen saakka hänellä.

Vaikea juttu tämäkin. Tekee mieli välillä ajatella muuta kuin kuudetta käskyä.

[Viisveisaaja]

Nykyajan 'rakkausavioliitto' taitaa olla jokseenkin uusi ilmiö. Aiemmin avioliitot solmittiin erilaisista tarkoituksenmukaisuussyistä ja oikeastaan sukujen tai muiden yhteisöjen kesken. Olin tänä kesänä Volter Kilven kirjasta tunnetussa Alastalon salissa kuuntelemassa kustavilaisen luotsi-, kalastaja- ja laivanvarustajasuvun tarinaa. Ei siihen juuri rakkaustarinoita liittynyt. Avioliitot liittyivät mereen ja siitä saatavaan elantoon. Rakkaus kai opittiin ajan mittaan, jos sille oli jonkinlaiset edellytykset.

Rakkausavioliitolla ei liene sellaista yhteisön tukea kuin vanhan ajan tarkoituksenmukaisuusliitolla. Kaikki on vain puolisoiden tunnesiteistä kiinni. Sillä voi selittää erojen suuren määrän. Kuohuvatkin tunteet laantuvat tai muuttavat kohdettaan.

Just noin.
järkiavioliitto on hyvä idea ja, kun vanhemmat valitsevat puolison niin sen mukaan sitten on elettävä.
 Tunteet tulee ja menee, mutta kukaan ei voi ennustaa mitä edessä on. Siksi jonkunlainen järkiavioliitto voisi olla hyväksikin.

Kivaahan se tietysti on ihastua ja rakastua, mutta niilläkin on loppunsa niillä tunteilla luulisin..

Lopullinen totuus mikä on hyvä on kait aina ei kenenkään muun kuin jumalan tietämisessä.

Kyllä suurin osa ihmisistä kun valitsee kumppaninsa katsoo myös toisen yhteiskunnallisen aseman, rahatilanteen, koulutuksen ja muut asiat.
Harvemmin lääkäri menee hoitajan kanssa naimisiin.
Rakkaus avioliitto käy, jos ja sitten tulee noita edellä mainittuja juttuja.

[Leena]

Harvemmin lääkäri menee hoitajan kanssa naimisiin.

Ehei vaan useammin...erityisen useasti... miksi sinä luulet meidän työssä käyvän?  Ei ole mitään riuskaa hoitopoikaa parempaa kohdetta jossa silmiään lepuuttaa... kerrankin nuorena olin yhteen ihan sikinsokin ja onneton kun minut torjuttiin. No selvisihän se syy sitten about  25 vuoden kuluttua: Meitä yhdisti liian moni asia. Sekin, että pidämme pojista... oivoi...

[Salis]

Avoero on hankalampi, kun siihen ei ole sääntöjä.

Eihän se aivan näin ole. Siihen sovelletaan nykyään myös lakia.

[Salis]

Kaikki parisuhteet tulisi rekisteröidä automaattisesti maistraatissa joka tapauksessa. Kyseessä on moniulotteinen juridinen sitoumus, joka juridisin toimin myös puretaan.  Jos sitten halutaan siunaus, niin sen kyllä saa- ja se todella muistuttaa vihkikaavaa niin että kyllä se prinsessoille passaa.  

Jos maistraatit joutuisivat rekisteröimään jokaisen parisuhteen ilman kirkon apua, niin tarvittaisiin muutama kymmenen lisää työntekijöitä ja se taas maksaa valtiolle rahaa. Avioliittoon vihittäköön edelleen kirkossa. He, jotka tarvitsevat rekisteröidyn parisuhteen, menkööt maistraattiin.

[öppiäinen]

Ikivanha ketju, mutta olkoon sillä tunnen pakottavaa tarvetta kompata Leenan ajatusta, joka on (kai) juuri se mitä itse olen miettinyt.

Minä olen kirkon homokantaan tyytyväinen siinä vaiheessa, kun kirkko suhtautuu homoparisuhteisiin tasan samoin kuin eron jälkeen toisen kumppanin kanssa pariutuviin heteroihin. Sillä ei niin ole väliä, mikä tämä suhtautumistapa on - salliva vai kieltävä -, kunhan se on johdonmukaisesti sama. Huoruuttahan se uudelleen avioituminen Raamatun mukaan on, eikä sellaisena yhtään homostelua pienempi synti.

Omituisinta on, kun muuankin tuntemani mies ensin perheensä ryypättyään, sitten uskoon pamahdettuaan ja uskonsisaren kanssa avioiduttuaan katsoo aiheekseen mollata homoja. Luulisi että hän jos kuka eläisi nyt nöyränä ja siveänä ja hiljaisena loppuikänsä selibaatissa. Sehän on helppoa, homokin siihen pystyy!

Muuten olisin kyllä veronmaksajana valmis osaltani kustantamaan pakollisen siviilivihkimisen vaatiman lisätyövoiman maistraateissa. Itse tilaisuushan voisi olla silkka lyhyt muodollisuus. Prinsessaleikkejä haluavat kääntykööt sitten papin tai vaikka pro-seremonioiden puoleen. Itse vierastan prinsessähäitä ja papin käyttöä niissä yhtenä asiaankuuluvana koristeena, mutta toisaalta on kai papin kaikkiin pahoihin paikkoihin mentävä, armahdettava pinnallisia seurakuntalaisiaan ja suostuttava vaikka esiintymään vähän pellenäkin? Yksittäiselle papille antaisin kyllä luvan omantunnonsyistä kieltäytyä vihkimisistä, mutta olkoot sitten johdonmukaisia yllä luonnostellulla tavalla.

Jos oikein tiukan perinteisen kristilliselle linjalle lähdettäisiin, niin kyllähän avioliittoon sitten kuuluisi se lasten hankkiminen, jos Luoja suo - eli jos siihen ei lähtökohtaisesti ole mahdollisuuksia esimerkiksi iän, vamman tai transsukupuolisuuden takia, niin ei sitten varmaan pitäisi avioituakaan?