Kova elämä tekee nöyräksi ja opettaa arvostamaan ihan tavallista elämää.
Silloin osaa antaa arvoa, sellaisille asioille, jotka ovat toisille itsestään selviä
esim. työ, ammatti, perhe, ystävät, terveys..
Kaikille on luotava toivoa siitä että omiin asioihin vaikuttaminen on mahdollista,
vaikka asioita vaikeuttamassa olisi sairaus tai muu vajaavuus.
Elämässä on oltava sisältöä, elämä on rikasta kun se on monipuolista ja
kun pystyy sitoutumaan opiskeluun, ihmissuhteisiin, harrastuksiin..
Omia asioihinsa ja rajoitteisiinsa liikaa keskittymällä voi myös tehdä hallaa.
On korostettava sitä mikä on hyvin.
Aivot eivät sammaloidu, kun voi harrastaa lukemista, elokuvia, tv-sarjoja, musiikkia, pelejä...
syvällisiä keskusteluja ilman niitä päässä pyörii pieni maailma.
Erilaiset ihmiset rikastuttavat maailmankuvaa.
Ammatti voi myös luoda roolin, jolloin persoonaan luotetaan 100%.
Myös hoitajia ja lääkäreitä kuuluu kyseenalaistaa, kun tietää kuinka vaikeaa voi olla
päästä jatkotutkimuksiin tai saada oikeanlaista hoitoa.
Tottakai voi vedota yleisiin lainalaisuuksiin ja siihen että suurinosa hoitajista ja lääkäreistä hoitaa työnsä
hyvin. Aina heilläkin on kriisejä, heissäkin on vallankäyttäjiä, luonnevikaisia yms.
Se että joku on esim. hoitaja ei tee hänestä automaattisesti "parempaa ihmistä".
Sellainen sädekehä heillä on. Minun entisissä koulukiusaajissani on hoitajia.
