No, kyllä te tunnette koko lailla hyvin. Ja sori, Satman, minulla on joskus sattunut huonolle hetkelle jokin vastaava... ajattelin että se taas... ajattelin että samperi. rukoilen itseni hengiltä, siis, kärtän sitä hellittämättä kunnes Jumalan on pakko tappaa minut... eikä joskus vaan nyt. En voinut, ajattelin sisartani jolla ei olisi muita sisarukia, vanhempiani jotka saattavat pian tarvita apua, ja voiko heitä viskata yhden niskoille, ei voi, ja sitä että kenelles ne puhuu jostain putkirempasta tai sairausongelmista ja kummityttöä Dominikaanisessa tasavallassa, ja että se on Haitin naapurissa ja kuinka sille pitää ensin ainakin kirjoittaa,
ja kun toisaalta olin varma että se olisi kyllä kuultu, eli olisin saanut lähteä täälltä, missä tunnen itseni todella yhtä kuvottavaksi kuin homot ja siksi kai kuvittelen ymmärtävänikin mitä on olla erilainen jonka päälle oksennetaan... ja joka etoo pahiten juuri kirkossa - no - urheilussa kuulemma myös - ja että olen arvotyhjiössä elävä idiootti--- mutta eihän koko asiasta ole voinut puhua, vastahan se oli rrikos ja minunkin työaikanani mielisairaus --- ja minusta tuntui että kannan päälläni sitä kaikkea oksennusta mikä täälläkin on lennellyt...
Se kuultaisiin, mutten voinutkaan pyytää, vaikka halusin kuolla. Halusin.
En vain voinut. Jumala ei halua niin itsekkäitä pyyntöjä minulta - ei halua. Täytyy yrittää elää. Ei itsen tähden, ja juuri siksi, vaikka haluaisi kuolla todella ja hatkiten.
Hain palan suklaakakkua ja nukahdin.
