Meidän valkosipulikurkut oli varastettu taloyhtiön kellarikomerosta. On ihan kamalan paha mieli.
Niiden säilöminen oli monella tapaa tärkeää, täynnä erilaista symboliikkaa:
Se symboloi minulle sitä peri-inhimillistä toimintaa, kun ihminen säilöö ravintoa talven varalle. En ollut ennen säilönyt, ja paneuduin siihen huolella. Otin netistä ja äidiltä selville ohjeet ja purkkien käsittelyn. Ostin kolme kiloa kurkkuja, etikat ja hunajat, mausteet ja siroa kruunutilliä ja kauniita lasipurkkeja. Keitin liemet ja asettelin osaset purkkeihin kauniisti. Aikaa kului kokonainen päivä suunnitteluineen. Se oli ihanaa, zeniläistä työntekoa, mielekästä ja hyvää. Koko olemukseni rentoutui. Kolme viikkoa on nyt odotettu kurkkujen maustumista. Itku tuli kun enää kaksi purkkia (ne muoviset!) oli komerossa jäljellä.
Täällä Gesterbyssä on paljon raskaasti alkoholisoituneita ja syrjäytyneitä ihmisiä. Lohduttaisi, jos tietäisi, että joku heistä on syönyt ne nälkäänsä. Mutta kun ajattelen, että joku on tehnyt sen huvikseen, välinpitämättömyyttään. Rikkonut purkit metsään. Tai ottanut itselleen ahneuttaan. Ja mitä se symboloi: että sillä, että asutaan samassa talossa, ei ole mitään merkitystä. Vaikka seinänaapurilta voi varastaa. Me emme ole samaa joukkoa, saman kotiseudun väkeä. Ystävällisyys, yhteisten asioiden hoito, toistensa puolen pitäminen, tervehtiminen, naapuruus ei ole tärkeää. Ja se symboloi sen kauniin, pienen ja arkisen pyhyyden turhuutta, typeryyttä. Olisivat varastaneet rahaa tai jonkun esineen, kaupasta ostetun. Eikä sitä mikä symboloi omaa kotia, juurtumisen yritystä uudelle paikkakunnalle, omaa kellarikomeroa, turvaa ja puhdasta kauneutta.
