Mä jostain syystä oon aina tykännyt pelosta, ainakin sen lievemmästä muodosta vaarasta.
Kummasti se kiehtoo ja vetoaa.
En tiedä miksi joidenkin, kuten mun pitää sitä etsiä.
Aina kaikkea hullua pitää tehdä ja kokeilla.
No tuskin kuitenkaan olen niitä hurjapäistä pahimpia, mutta oman osan vaarasta olen saanut ja tuun saamaan.
Jos sallitte avautumisen syntymästäni.
Siis ennen kuin Markku tuli maailmaan ja alkoi tämä kaaos, normaali kaaokselinen elämä joka jatkuu ja jatkuu.
Siis mutsi ja faija oli jossain saaressa, kun äitini oli paksuna.
Sitten ilmeisesti jotain komplikaatioita alkoi tuleen ja he lähtivät pika pikaa maata kohden.
Saaristo jossa olivat oli sokkeloinen ja kaikki saaret alkavat äkkiä näyttää samalta.
No faija hermoili ja joku tuttu, kun oli mukana tyynnytteli mutsia ja kuulemma poltti röökiä tolkuttomasti.
No maihin tultiin ja tässä oon kaikesta huolimatta.
Faijja kertoo aina välillä, et olipas se reissu ja hän oli pikkasen hermona:)
Mietin vaan, et sieltäköhän tää vaarojen etsiminen on perua?
Onkohan muillakin hurjapäillä joku trauma tai muu, kun ajaa etsimään extremeä.
Sit on toisia, kun on onnellisia vaan himassa ihmetellen?