Luulen tehneeni aina niin, lukuunottamatta sitä että vanhemmilla oli minuun turhan napakka ote joskus lukiolaisena, mietin nyt jälkikäteen. Luulen että tuon diagnosoimattoman epilepsian takia koin tavallista suurempaa turvattomuutta, ja eka vuosi Hesassa oli aika vaikea. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä että sain riuhtastua itteni kivulla kotoa --- aattelin että se on pakko kun köyhän kuolema. Yllätyin, kun paluu joululomalta olikin aika kiva. Kaveritkin tuli, ja kaikilla oli jotain juttuja... ja loppujen lopuksi ekat parit vuodet poissa oli laillansa hohdokkaimmat. Asuin semmosessa opiskeliatäysihoitolas, kuin ne silloin oli, hieman kuin Körttikoti, ohjauduin sinne sattumalta, kun olin vahtimas nuorisopapin vauvaa ja se oli pastoraalikurssilla ja soitti kotiin ja sen vaimo sano et tietäsitkö mitään asuntoo...
Ja se saattoi olla ihan järkevää että ne piteli paidanhelmasta, kun olin yhtäpäätä vaihtamassa tiedekuntaa kun "ei tääkään ole mun juttu" eli ekan vaihdon jälkeen puhuttelivat.
En olisi aikuistunut tätäkään vähää ilman psykoanalyysia, kuitenkaan, enkä sitä että oli pakko hyväksyä koko diagnoosi, onneksi olinkin silloin analyysissa.
Mutta tietty kakaramaisuus siinä jälkinuoruudessa on ollut harmillista. Kaikki koko elämään vaikuttaneet valinnat eivät olleet itsenäisiä eikä ainakaan viisaita. Olen lohduttautunut sillä että ne tehtiin niillä eväillä mitä nyt vaan oli silloin olemassa, ei voi mitään, ja mikä oli nyt nähden mielestäni kirkkaasti syntiä eli Jumalan tahtoa vastaan, no, minun ei auta kuin roikkua anteeksiantamuksen vakuutuksessa. Tai jopa niinpäin että se anteeksiantamuksen vakuutus roikkuu minussa...
Kerran nuorena seurustelin mustasukkaisen kaverin kanssa, ja nykyisin se on melkein syvintä lohtua, kun sanotaan että mustasukkaisuuteen saakka Hän halajaa henkeä jonka on pannut meihin asumaan... tuliko vanhasta käännöksestä... tiijän kuulkaa millasta se on laadultaan se kiintymys sitten. Jumalasta en muuta toivokkan. Missä sä olit? Missä seurassa? Miksi sä vasta nyt soitit mulle? Ketä muita siel oli? Missä sä olit kun mä yritin soittaa...
Leena, missä sinä olet...
Minä toivosin, että - no niin - minun on riivatun ikävä Jumalan luokse. Se on eri asia kuin toivoa kuolemista, päin vastoin!