No, syksy häämöttää, vielä ei lopu terassikelit, mutta hivuttaudutaan kohti tavisempaa asua sielläkin suunnitelmissa. Täytyy naapureilta kysyä repiikö joku pelohousut ja viis niistä mutta jos repii minut, jos asennan isohkon lintujen ateriointipisteen. Sanoin alkavat havuajat kehkeytyä. Mutta kyllä pelottaa se puvun leikkaaminen. Olen kaavojen käsittelijänä huono. Luulen että jotenkin itse ompelu sujuu kun soveltaa vaikka on siinä niksinsä. Kuukasusilehdessä oli juttu ompelukurssista - uskon että oli suosittu. Järjestettäispä toinen.
Tiedättekö, minul ei ole taipumusta haikailla menneitä aikoja muka parempina. Mutta on jotakin jota kuitenkin mietin. Yksi oli vaatetus. Kun kävin koulua, oli nuorisomuoti yksinkertainen ja halpa, hiihtarit ja anorakit. Myöhemmin sammarit ja colleget ja tennarit. Mutsi sanoi kerran katsellessaan kolmatta polvea, että hän ei tajunnutkaan miten meidän vaatteissa säästi - tosin omilla on ollut paljon omatekoista, mummotekoista ja tätitekoista.
Joskus kaipaisi yksinkertaista elämää. On helppo sanoa että siitä vaan, elä niin yksinkertaisesti kuin tahdot. Alkaisi mennä pikemmin monimutkaiseksi jos alkaisi kulkea arkisin körtttipuvussa, esimerkiksi, ja onhan se lämmin bussi mukava työmatkalla ja työ mukavaa siksi että se antaa käsiin uusinta uutta toisten hyväksi - ja silti kai se arvokkain apu oli yyksinkertainen, minä kunnioitan sinua vaikka sinä nyt olet alamaissa, ja elämän kolhima, olisit nähnyt minut viime yönä.
Ehkä tuo viime yö teki vaikutuksen. Kun en pystynyt nukkumaan, luin Raamattua. En uskonut että kaikki menee hyvin - en pysty, en pysty olemaan salamavauhdilla kiltti... tähän kuuluu suomalaiskansallinen voimasana - minä rukoilin ja sanoin ettei minusta itsestäni ole - tunnen itseäni - kun kaikki oli aamulla niin kuin piti, enkä minä yhdessä yössä muutu, minulle olisi kuulunut se puku jo siksi että tällä tiellä on minun hyvä vaeltaa, tällä tiellä toivon löytäväni määränpään, minä kuulun niihin jotka eivät edes tule toimeen Ilman Jumalaa... oli liian selvää, kuka on suuri, kuka on pieni. Tie on kesken - joskus on kuin kaipaisi jo, että pääsisi perille: Pois vaikerrukset, maan multa ei armoa peitä.
