Körttifoorumi

Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Sanneli - 09.04.05 - klo:15:31

Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 09.04.05 - klo:15:31
Olen tässä pohdiskellut asioita ja ajattelin että ehkä niistä tulis vähän tolkkua, jos muutkin niitä pohdiskelisivat. Eli:


-Mitä herännäisyys nykyään on?

-Jos tämä nykypäivän meno ei ole suruttomuutta, niin mikä sitten on?

-Onko kilvoittelulla enää merkitystä? Nykyään tuntuu olevan vallalla käsitys, että kyllä se Jumalan armo tulee jos on tullakseen.

-Kuka enää nykyään voi sanoa aidosti olevansa herännyt?

-Jos voi, niin millä perusteella? Niin paljon on kuitenkin muuttunut herännäisyyden alkuajoista.


No, myönnetään. Tästä tuli aika kankea, mutta toivottavasti kukaan ei salamurhaa minua siitä hyvästä. :roll:  Toivottavasti onnistuin herättämään jotain ajatuksia.
Otsikko: Re: Suruttomuus
Kirjoitti: Soopeli - 09.04.05 - klo:17:19
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"

-Mitä herännäisyys nykyään on?

-Jos tämä nykypäivän meno ei ole suruttomuutta, niin mikä sitten on?

-Onko kilvoittelulla enää merkitystä? Nykyään tuntuu olevan vallalla käsitys, että kyllä se Jumalan armo tulee jos on tullakseen.


Itsekin olen yrittänyt ottaa selvää, että mistä körttiläisyydessä tänä päivänä on kyse. Sekalaisuutta esiintyy aika paljon: on surevia ja suruttomia, pietistejä ja anti-pietistejä, kilvoittelijoita ja väsähtäneitä.
Olen saanut sellaisen käsityksen, että nykypäivän körttiläisyydessä esiintyy paljon enemmän maallistuneisuutta kuin ennen, ja tämä vaihtelee myös hieman pohjois-etelä -suunnassa, kuten toisaalta myös muissa kristillisissä liikkeissä (mutua, kuulopuheita). Anti-pietismi on saanut lisää kannatusta viime vuosikymmeninä ja -vuosina.

Mutta miksi näin? Eikö körttiläisyydessä ollut aikoinaan tarkoituksena nimenomaan irtiotto maallisuudesta. Ja liikehän oli alunperin juuri pietistinen. Jos nykypäivänä yksi liikkeen periaatteista on perinteiden ylläpito, niin miksi niistä tärkeimmistä sitten luovutaan? Onko se ajan henki? Ja miksi pietismistä on tehty sellainen iso paha susi.

Itseäkin huolestuttaa todella se asenne, että ei jakseta kilvoitella, kun koetaan toistuvia epäonnistumisia. Ehkä vika on silloin siinä, että yritetäänkin kilvoitella omassa voimassa? Suruttomuus on surullista.
Otsikko: Re: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 09.04.05 - klo:18:31
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
-Kuka enää nykyään voi sanoa aidosti olevansa herännyt?

-Jos voi, niin millä perusteella? Niin paljon on kuitenkin muuttunut herännäisyyden alkuajoista.


Olen jo jonkin aikaa ollut sitä mieltä, ettei herännäisyydestä yhtenäisenä liikkeenä enää pitäisi puhua kuin menneessä aikamuodossa.

Nykykörttiläisyyden valtavirta koostuu ihmisistä, jotka jäseninä tai muuten kannattavat herännäishenkistä toimintaa järjestävää kristillistä yhdistystä. Kutsuisin tätä virtausta "hoo-yy-läisyydeksi". Näitä ihmisiä yhdistää halu käydä Herättäjäjuhlilla ja veisata Haavion Siionia. Muutoin tähän porukkaan mahtuu uskomattoman suuri kirjo erilaisia kristillisyyden tulkintoja aivan äärilaidasta toiseen.

Yhteistä tällä liikkeellä ja historiallisella herännäisyydellä on katto-organisaation (viimeiset sata vuotta) ja virsikokoelman (viimeiset kaksisataa vuotta) nimi.

Vaikka herännäisyyden valtavirta siis ulkonaisesti katsoen näyttää hyvin yhtenäiseltä, todellista yhtä yhdistävää itseymmärrystä sillä ei ole ollut vuosikymmeniin. Tämä näkyy mm. siten, että herännäisyyden piirissä kaikkein eniten kysellään, lehtiä, foorumia ja seurapuheita myöten, "mitä herännäisyys on". Toisaalta tämä on vahvuus; se luo ilmapiiriä, jossa ei kovin herkästi tuomita mitään "epäkörttiläiseksi". Tämä kyseleminen myös tuo esiin sitä tosiasiaa, että meiltä kirkkona ja yksilöinä on autuuden opit aika pahasti hukassa. (Se on sinänsä ihan normaalia, mutta sitä ei mielellään myönnetä.) Mutta mihinkään johtamaton kysely antaa myös sen kuvan, ettei herännäisyyden korostuksilla ole merkitystä.

Kirkkopoliittiseti hooyyläisyydeltä on ehkä viisasta sanoa, ettei herännäisyydellä ole mitään erityistä annettavaa kirkolle, vaan se on vain tietyn perinteen ylläpitämistä. Samassa yhteydessä korostetaan herännäisyyden erilaisuutta varsinaisiin herätysliikkeisiin verrattuna. Mutta tällä tavalla myös työnnetään synninsuruun heräävät ihmiset (heränneet sanan varsinaisessa, varhaisimmassa merkityksessä) toisten, painotukseltaan erilaisten liikkeiden piiriin. Se on hyvin surullista herännäisyyden ja niiden ihmisten kannalta.

Mutta herännäisyyttä löytyy myös virallisen yhdistyksen ulkopuolelta. Se on osin nivoutunut muiden liikkeiden toimintaan, osittain toimii spontaanisti pienissä piireissä. Se ei ole koskaan halunnut muodostaa valtavirran yhdistyksen kanssa kilpailevaa organisaatiota eikä pidä itsestään melua. Kirkkopolitiikasta se on yleensä vielä vähemmän kiinnostunut kuin hooyyläisyys. Valtavirran näkökulmasta tätä suuntausta voitaisiin kutsua vaikka "ulkokörttiläisyydeksi".

Näen tässä ulkokörttiläisyydessä paljon sellaista, mikä on historiallisesti ja teologisesti (mutta ei juurikaan sosiologisesti) ottaen jatkumoa Malmivaarojen aikaiselle "myöhäisemmälle herännäisyydelle" samantapaisesti kuin myöhäisempi herännäisyys on jatkumoa Paavon "suurten herätysten" ajalle ja tämä puolestaan "vanhemmalle herännäisyydelle" (Achreniukset).

Näitä jatkumon muodostavia asioita ovat mm. seuraavat ulkokörttiläsyydessä usein esiintyvät painotukset:

- Synninsuru on kaiken A ja O.

- Synninsurun herättämiseen tarvitaan lakia, ei toisille vaan omalle sielulle.

- Jos synninsuru eli synnintunto alkaa heräillä, sitä ei pidä sammutella helpolla lohdutuksella.

- Mitä alemmas ihminen synnintunnossaan painuu, sitä paremmat mahdollisuudet evankeliumilla on päästä ottamaan syyllisyys pois.

- Jonkinlaisen herätys-synnintunto-armonvilaus -tapahtuman kokeneelle hengelliset asiat saattavat alkaa saada enemmän tilaa kristilliseen elämään kuuluvien asioiden kustannuksella. Tämä ei välttämättä ole ylihengellisyyttä, vaan hienoista maailmasta vieraantumista, joka on kristityllä aika ymmärrettävää (...tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä... he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Hepr. 11:13,16)

- Kiinnostus hengellisiin asioihin johtaa aika suuriin vaatimuksiin saarnojen ja seurapuheiden - miksei virsienkin - sisällön suhteen.

- Myös kirkon opin vaaliminen tulee tärkeäksi, vaikkei se saa opilliseen kiivailuun johtaakaan. Sielunhoidollinen näkökulma on aina etusijalla.

- Kaikesta tästä johtuen uusia ajatuksia niin sisällön kuin muodonkin suhteen halutaan koetella pitkään ja kunnolla, ennenkuin niihin mukaudutaan. Epävarmassa tilanteessa pitäydytään vanhaan. Nk. ajanmukaisuus ei ole itsearvo, sillä "ajat eivät muutu, vaan me muutamme niitä."
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 10.04.05 - klo:16:43
Nämä ajatukset nostivat päätään, kun äiti rupesi tekemään minulle körttipukua rippijuhliin. Alkoi tuntua, etten ole kelvollinen kantamaan sitä :cry:
Otsikko: Tämä on siivosuruttomuutta
Kirjoitti: seppos - 10.04.05 - klo:19:13
Aikoina jolloin körttiläisyys syntyi oli paljon rikollisuutta ja Kalajoen keskiosa kulki nimellä puukkojoki, eikä sielä kulkija päässyt rahojensa kanssa läpi jos onnistu elävän selväimään.Eteläpohjanmaallaoli taas häjynsä eli olosuhteet olivat todella otolliset täyskäännökselle. Tänä päivänä väki on siivosurutonta eli ei julkisyntistä. Mitä nyt huorimista, kateutta ja ahneutta, mutta ne ovat melkein hyväksyttyjä.

Tilanne on erilainen ja se tulisi huomioida myös aktiviteeteissä kuten puheissa ja teoissa. Mutta miten???
Otsikko: Re: Tämä on siivosuruttomuutta
Kirjoitti: Sanneli - 11.04.05 - klo:14:16
Lainaus käyttäjältä: "seppos"
Aikoina jolloin körttiläisyys syntyi oli paljon rikollisuutta ja Kalajoen keskiosa kulki nimellä puukkojoki, eikä sielä kulkija päässyt rahojensa kanssa läpi jos onnistu elävän selväimään.Eteläpohjanmaallaoli taas häjynsä eli olosuhteet olivat todella otolliset täyskäännökselle. Tänä päivänä väki on siivosurutonta eli ei julkisyntistä. Mitä nyt huorimista, kateutta ja ahneutta, mutta ne ovat melkein hyväksyttyjä.

Tilanne on erilainen ja se tulisi huomioida myös aktiviteeteissä kuten puheissa ja teoissa. Mutta miten???
Minä asun kalajoen keskiosissa. :) Tuo mutta miten tässä kaihertaakin. Miten tästä körttikansasta taas saisi yhtenäisen?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Laura - 11.04.05 - klo:14:17
Pitäisikö körttikansan olla yhtenäistä?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 11.04.05 - klo:14:23
Eihän meitä yhdistä mikään muu kuin seurat ja herättäjäjuhlat...
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Laura - 11.04.05 - klo:14:39
Ja ehkä tietynlainen sama näkökulma uskoon :) Kai?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 11.04.05 - klo:14:40
No jaa, se on aika lailla hävinnyt ja siitähän minä huolissani olenkin...
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Laura - 11.04.05 - klo:14:42
Haa! Nyt tajusin mitä siis tarkoitit yhtenäisyydellä. Mulla kun tuli heti mieleen semmoiset suuret mustien körttipukujen armeijat ja identtiset ihmiset... Huu, taitaa olla hieman koeviikkostressiä täälläpäin ;)
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 11.04.05 - klo:14:45
Tänään oli enkun valtakunnallinen sekä saksan kielioppikoe  :cry:  että ei mikään vieras asia.
Otsikko: Tässä on aika paljon totta
Kirjoitti: seppos - 11.04.05 - klo:15:03
Lainaus käyttäjältä: "Laura"
Ja ehkä tietynlainen sama näkökulma uskoon :) Kai?


Kyllä tuossa näkökulmassa on vinha juttu. Sitä kannattaa pohtia tarkemmin.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: m.k - 11.04.05 - klo:19:04
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Tänään oli enkun valtakunnallinen sekä saksan kielioppikoe  :cry:  että ei mikään vieras asia.
Voi tyttörukka kun tietäisit minkälaisia koealueita meillä on lukiossa. Itsekin vielä yläasteella tuntui kamalalta, kun oli 70-sivuinen koealue... Nyt olisin enemmän kuin riemuissani! Parhaimmillaan pakerrettu lähemmäs 300-sivua edellisenä iltana, mutta kaikkeen tottuu. No, tänään ajattelin aloitella tuota historian lukemista kun on perjantaina koe. Ja himottaisi saada kymppi näin mielenkiintoisesta ja mukavasta kurssista. Ja olisihan se kiva kun olisi kymppi todistuksessa. Jolla ei sitten koskaan tee yhtään mitään...
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Soopeli - 11.04.05 - klo:19:48
Lainaus käyttäjältä: "m.k"
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Tänään oli enkun valtakunnallinen sekä saksan kielioppikoe  :cry:  että ei mikään vieras asia.
Voi tyttörukka kun tietäisit minkälaisia koealueita meillä on lukiossa. Itsekin vielä yläasteella tuntui kamalalta, kun oli 70-sivuinen koealue... Nyt olisin enemmän kuin riemuissani! Parhaimmillaan pakerrettu lähemmäs 300-sivua edellisenä iltana, mutta kaikkeen tottuu. No, tänään ajattelin aloitella tuota historian lukemista kun on perjantaina koe. Ja himottaisi saada kymppi näin mielenkiintoisesta ja mukavasta kurssista. Ja olisihan se kiva kun olisi kymppi todistuksessa. Jolla ei sitten koskaan tee yhtään mitään...


Voi poikaparka kun tietäisit millaisia tenttialueita meillä on yliopistossa. Itsekin vielä lukiossa tuntui kamalalta, kun joutui selailemaan muistiinpanot edellisenä iltana läpi... Nyt olisin enemmän kuin riemuissani! Parhaimmillaan on pakerrettu lähemmäs 1000 sivua englanninkielistä tekstiä ja prujut päälle, mutta kaikkeen tottuu. No, tänään ajattelin jatkaa tuota farmiksen lukemista kun on ensi maanantaina tentti. Ja himottaisi päästä läpi näin "mielenkiintoisesta ja mukavasta" kurssista. Ja olisihan se kiva kun olisi edes se abbrobatur tuloslistalla. Jolla saa mojovasti opintoviikkoja...

;)
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: m.k - 11.04.05 - klo:23:01
Jep, voipi olla yliopistossa aivan toinen juttu myös... Kuullut olen sellaisia juttuja että huhheijaa. No, kai siihenkin tottuu :D
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Henri - 12.04.05 - klo:12:05
Mutta eikös yliopistossa sitten ole kuitenkin enemmän sitä vapaa-aikaa, jos ne luennotkin saa jättää väliin aina silloin, kun siltä tuntuu? Ja eikö yliopistossa olekin pitemmät lomat, vai?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 12.04.05 - klo:16:37
Miten ihmeessä tää nyt opiskeluihin liittyy :cry:
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Henri - 12.04.05 - klo:18:39
Sanoppa se... :wink:
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Soopeli - 12.04.05 - klo:19:43
Lainaus käyttäjältä: "Henri"
Mutta eikös yliopistossa sitten ole kuitenkin enemmän sitä vapaa-aikaa, jos ne luennotkin saa jättää väliin aina silloin, kun siltä tuntuu? Ja eikö yliopistossa olekin pitemmät lomat, vai?


Kun nyt meni ihan offtopiciksi, niin jatketaanpa sitten loppuun asti.
Opiskelun vaativuus riippuu täysin alasta. Monissa tiedekunnissa opiskelun rankkuus on ihan itsestä kiinni, paljonko opintoviikkoja haluaa suorittaa vuoden sisään. Toisissa taas paahdetaan kaasu pohjassa loppuun asti. Luennoista suurin osa on vapaa-ehtoisia, mutta on myös pakollisia luentoja. Niillä on joka tapauksessa ihan hyödyllistä käydä kurssien läpipääsyn kannalta. Kesäloma on useimmissa tiedekunnissa huiman pitkä, mutta esim. lääkiksessä loman sijasta vietetään monesti lukulomaa. Kannattaa siis ryhtyä vaikka humanistiksi, jos haluaa rennon opiskeluajan.

Jotta emme pahastuttaisi enempää viestiketjun aloittajaa, jatketaan keskustelua aiheesta vaikka tuolla "Mitä teet elääksesi"-threadissa.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 13.04.05 - klo:14:52
Kiitos.

Jäin eilen tunnin jälkeen juttelemaan uskonnonopettajani kanssa ja nyt tuntuu vähän selkeämmältä. Kiitos Koposen Maijalle. Ja Jumalalle, lähimmäistemme kauttahan hän meitä auttaa. Kyllä heränneitä varmaan vielä on, tuntuu vaan, että herännyt on ihan eri asia kuin körttiläinen. Körttiläiset ovat niitä, jotka käyvät seuroissa ja herättäjäjuhlilla usein sen enempää miettimättä. Ja herätys taas tapahtuu synnintunnon kautta Kristuksen yhteyteen pääsemiseksi.

"Yksi sinulta puuttuu, ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tuntemus."

Niin, ja haukkukaa vaan kernaasti lyttyyn, jos olen ihan hakoteillä.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 13.04.05 - klo:15:05
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Ja herätys taas tapahtuu synnintunnon kautta Kristuksen yhteyteen pääsemiseksi.


Minusta olet aivan oikeilla jäljillä! Synnintunnosta kaiken on lähdettävä liikkeelle. Vasta siitä alkaa oikea parannus, ei mikään pikkuvikojen oikominen vaan kääntyminen omaan napaan tuijottamisesta armollisen Kristuksen puoleen.

Niin kauan kun ei ole vielä saanut armonvilausta kokea eikä ole päässyt syyllisyydestään, on ihan turha luulotella uskovansa tai pyytää armolahjoja. Silloin pitää pyytää syvempää synnintuntoa, ja odottaa odottamasta päästyäänkin, "että Jumala armollisesti katsois sinun puolees".

Siihen asti täytyy vain sairastaa!
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 13.04.05 - klo:15:11
Kiitos. Tuokin auttoi. Ehkä tää tästä vielä iloksi muuttuu. Ei auta kun pitää toivoa yllä että Herra munkin puoleeni katsois.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 14.04.05 - klo:15:51
Sv 115:n 5. säkeistöstä on paljon apua, jos joku ihminen ärsyttää niin kiukun saa helposti sillä pois, siinä muistaa oman vajavaisuutensa eikä kiukkua niitä toisen vikoja.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 20.04.05 - klo:10:31
Tulkitsen suruttomuuden olotilaksi ettei ole surullinen - hyväksyy maailman täydellisesti sellaisena kuin se on ja luottaa onneensa ja nauttii hyvistä hetkistä eikä välitä ympäröivästä kylmyydestä, jos itse pystyy elämäänsä kunakin hetkenä lämmittämään. Ja sitten lähtee pois, ainoasta kodistaan. Tässä on paljon hyvääkin, mutta pohjimmiltaan asenne on mielestäni pinnallinen ja silmiä sulkeva. Herännäisyydessä suru on melko olennainen asia: ikävä pysyvään kotiin. Veisataan Siionia ja kuunnellaan lohdun sanoja. Pitäisikö sitten asettaa aitoja ja rajoja, pitäisikö tuomita kadotukseen? Sillä ehkä lievittäisi suruakin. Pitäisikö tehdä mahtava liike meistä, puhaltaa hiillos valtavaan roihuun kuin vaikka pohjoisen mahtiliike, joka Kristuksen nimessä ja veressä päästää jäseniään synnistä? Mitä herännäisyys on, mikä sen ydin on? Rajat vai rajattomuus? Suru vai varmuus? Ikävä vai tuomio? Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä. Ja että tämä tunto on aina Paavonkin ajoista saakka ollut herännäisyyden terve ydin vaikka herätysten mahtavina aikoina se saattoikin melkein hukkua voiman ja varmuuden tuntoihin.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 20.04.05 - klo:16:19
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Tulkitsen suruttomuuden olotilaksi ettei ole surullinen - hyväksyy maailman täydellisesti sellaisena kuin se on ja luottaa onneensa ja nauttii hyvistä hetkistä eikä välitä ympäröivästä kylmyydestä, jos itse pystyy elämäänsä kunakin hetkenä lämmittämään. Ja sitten lähtee pois, ainoasta kodistaan. Tässä on paljon hyvääkin, mutta pohjimmiltaan asenne on mielestäni pinnallinen ja silmiä sulkeva.
Hmm. Olen tulkinnut suruttomuuden niin, ettei ymmärrä olevansa syntinen, tai jos ymmärtää, ei välitä siitä. Mutta tuo llwydin selitys oli varmaan kattavampi. Suruttomuudella ja nukkumisella ei kai ole eroa, jos on, niin ei ainakaan paljon. Tie heräämiseen käy synninsurun kautta.

Tai sinnepäin. Ottakaa joku viisas kantaa.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 20.04.05 - klo:16:36
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Hmm. Olen tulkinnut suruttomuuden niin, ettei ymmärrä olevansa syntinen, tai jos ymmärtää, ei välitä siitä. Mutta tuo llwydin selitys oli varmaan kattavampi. Suruttomuudella ja nukkumisella ei kai ole eroa, jos on, niin ei ainakaan paljon. Tie heräämiseen käy synninsurun kautta.

Tai sinnepäin. Ottakaa joku viisas kantaa.


Ei varmasti ole olemassa mitään "oikeaa" tulkintaa. Tietysti voidaan tutkia vanhoja kirjoituksia ja seurapuheita (joiden valossa sinun käsityksesi on varmasti paljon tarkempi, historiallisempi), mutta jos sitten aletaan pohtia surua maailmasta niin eikö siihen tietenkin sisällytä myös itsensä? Mutta miten tärkeänä, miten keskeisenä? Perinteinen synnintunto on hyvin usein osa modernin identiteetin muodostusta, kirjaimellisen uskon ja modernin maailman ristipaineissa syntyvää. Jotenkin pitäisi päästä pois siitä suorittamisen ja synnintunnon puutteen välisestä hedelmättömästä dikotomiasta. Ja juuri surun ja ikävöinnin konsepti on herännäisyyden melkoisen ainutlaatuinen ratkaisu vapautua tästä modernista oravanpyörästä, johon tiukan dogmatiikan ja modernin maallistuneisuuden paineet ajavat. Vapautuksen teologiaa... Mutta mitään suurta varmuutta tuomita itseä ja toisia tai vapautta maailman suremisesta se ei anna.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 20.04.05 - klo:17:00
Olen surullinen itseni puolesta, koska olen vasta nyt ymmärtänyt, että en todellakaan pääse taivaaseen ilman Jumalaa. Jos Hän tahtoo minulle armonsa antaa. Taivas-koti -ikävää. Samalla olen surullinen maailman puolesta, koska kukaan ei ole kertomassa, mitä se on, kun on herännyt. Koska heränneitä ei enää hirveästi ole. Körttiläisiä on paljon. Olen vasta ihan vähän aikaa sitten ymmärtänyt noiden sanojen eron. Körttiläinen kuuluu herätysliikkeeseen. Käy herättäjäjuhlilla tai seuroissa tai muussa Herättäjän toiminnassa tai pitää Siionin virsistä mutta siihenpä se yleensä jääkin. Herääminen ei ole muista riippuvaista, se ei tapahdu herätysliikkeen toiminnan kautta, vaan armonikävän kautta Jumalan avulla. Ja se on henkilökohtaista, kukaan ihminen ei pysty toista herättämään.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 20.04.05 - klo:17:09
Herännäisyys taitaa olla tosiaan nykypäivänä huono paikka vastaamaan tähän kysymykseen. Monet vapaammat suunnat kai tarjoaisivat neuvoksi "ottaa Jeesus vastaan" eli ryhtyä itse reippaasti toimeen, kun ei se saamaton Jumala mitään tee. En tiedä miten kovasti sitä on kilvoiteltava, tunnettava itsesyytöksiä ja synnintuntoa ennenkuin taivaaseen pääsee. Missä menee karsintaraja? Se kai tosiaan on suuremmassa kädessä, jota ei oikein pakottaa voi. Voisi sitä kai kuvitella että riittää riittämättömänäkin, huononakin, armon kerjäläisenä? Vai pitääkö tehdä enemmän, olla parempi? "Opeta tälläisena luoksesi tulemaan".
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 20.04.05 - klo:17:30
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mitä herännäisyys on, mikä sen ydin on? Rajat vai rajattomuus? Suru vai varmuus? Ikävä vai tuomio? Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä.


Tällainen haikea mieli maailmallisen pinnallisuuden vastapainoksi voi kai syntyä ihan itsestään. Ei henkeväkään ja sielukas haikailu ole yhtä kuin synninsuru, jos se ei ole Jumalan Pyhän Hengen herättämää.

Jos se on Jumalan herättämää, niin luulisin, en tiedä, että koti-ikävän (joka on hyvä sana, kiitos kun muistutit siitä) ohella se saisi aikaan huolta perille pääsystä: "Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille." Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!

Terveeseen hengellisyyteen ei kuulukaan tasapaino, vaan jatkuva keikkuminen suruttomuuden ja omilla voimilla pärjäämisen välillä. Äärettömän kapealla tiellä niiden välissä pitää vain se, että Kristus on tyrkkimässä keskemmälle milloin toiselta, milloin toiselta puolelta. Mutta epämukavaahan se on.

Siis: itse ikävästä ja surusta olen ihan samaa mieltä, pohdin vain, että mikä sen aiheuttaa ja mitä se aiheuttaa.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 20.04.05 - klo:17:45
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mitä herännäisyys on, mikä sen ydin on? Rajat vai rajattomuus? Suru vai varmuus? Ikävä vai tuomio? Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä.


Tällainen haikea mieli maailmallisen pinnallisuuden vastapainoksi voi kai syntyä ihan itsestään. Ei henkeväkään ja sielukas haikailu ole yhtä kuin synninsuru, jos se ei ole Jumalan Pyhän Hengen herättämää.

Jos se on Jumalan herättämää, niin luulisin, en tiedä, että koti-ikävän (joka on hyvä sana, kiitos kun muistutit siitä) ohella se saisi aikaan huolta perille pääsystä: "Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille." Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!  mikä sen aiheuttaa ja mitä se aiheuttaa.


Luulen kyllä ymmärtäväni mitä tarkoitat - ja lienen tosiaan vähän eri linjoilla. (En kyllä tiedä miten fundamentaalisessa mielessä, viime kädessä nämä erot varmasti kapenevat pieniksi niiden näköalojen äärellä joita me kaikki maailmassa katselemme.) Mutta oma tulkintani herännäisyyden kehityksestä on se että se säilytti arvokkaimman aineksen pietismistä, mutta hylkäsi lopulta suurelta osin pietismin pyrkimyksen rajanvetoihin ja ahtauteen. Mikä oli suureksi onneksi herännäisyydelle, eikä tämä hylätty aines edes luontevasti sopinut liikkeen ydinarvoihin. Tästä voi väitellä loputtomiin, mutta ellei herännäisyys vapauta syntistä ihmistä syntisenä tulemaan Jumalan eteen niin sitten se on mielestäni hylännyt arvokkaimman perintönsä. Meidän ei pitäisi takertua dogmaan ja loputtomiin vaatimuksiin ja luokitteluihin ja mittailuihin. Tätä on kristinuskossa yllin kyllin ilman tätäkin hengellistä virtausta.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 20.04.05 - klo:18:05
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mutta oma tulkintani herännäisyyden kehityksestä on se että se säilytti arvokkaimman aineksen pietismistä, mutta hylkäsi lopulta suurelta osin pietismin pyrkimyksen rajanvetoihin ja ahtauteen. Mikä oli suureksi onneksi herännäisyydelle, eikä tämä hylätty aines edes luontevasti sopinut liikkeen ydinarvoihin.


Jos tarkoitat rajanvedoilla ja ahtaudella malmivaaralaisuutta ja niiden hylkäämisellä 1960-luvulta alkanutta maailmallistumista, sitten tulkintamme herännäisyyden kehityksestä ovat aika erilaiset!

Lainaus
ellei herännäisyys vapauta syntistä ihmistä syntisenä tulemaan Jumalan eteen niin sitten se on mielestäni hylännyt arvokkaimman perintönsä. Meidän ei pitäisi takertua dogmaan ja loputtomiin vaatimuksiin ja luokitteluihin ja mittailuihin. Tätä on kristinuskossa yllin kyllin ilman tätäkin hengellistä virtausta.


Tästä olen täysin samaa mieltä. Sanojen ja oikeutuksen antaminen synnintunnolle ja sen aiheuttamalle pahalle ololle pyrkii tähän vapauttamiseen, ei vapauttamiseen synnistä (siihen meillä ei taida olla lääkettä) vaan omasta yrittämisestä. Synnintunnosta puhuminen ei siis pyrikään herättämään synnintuntoa (niinkin saattaa käydä mutta se on vahinko), vaan muistuttamaan sen olemassaolosta, niin että siihen heräävä ihminen voisi ymmärtää mistä on kysymys. Ukko-Paavo antoi tästä kaikki tarpeelliset neuvot.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 20.04.05 - klo:18:41
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Jos tarkoitat rajanvedoilla ja ahtaudella malmivaaralaisuutta ja niiden hylkäämisellä 1960-luvulta alkanutta maailmallistumista, sitten tulkintamme herännäisyyden kehityksestä ovat aika erilaiset!


En ainakaan näin yksioikoisesti - voisiko sanoa että tietyt sydänäänet ovat voimistuneet ajan kuluessa, ja erittäin hyvä kun ovat. En kyllä osaa kauheasti tuomita 60-luvun "maailmallistumistakaan": se oli pitkälti ymmärrettävä reaktio tiettyihin ylikorostuksiin, jotka enemmänkin kulttuurisina kuin erityisen teologisina ilmiöinä olivat herännäisyyteen sen synty- ja varhaishistorian kautta liittyneet. Voisi monessa mielessä sanoa, että nykyherännäisyys on hyvin riisuttu kaikesta turhasta - ja että uuspietismiä kannattavat haluaisivat pukea sitä turhaa takaisin. Ehkä se surun ja synnintunto ei tule tarpeeksi intensiivisenä esiin ja siinä papistolla tuntuu olevan tiettyä rohkeuden (ehkä tietyn uskonvarmuudenkin) puutetta, mutta perusasenne erittäin löyhässä organisatorisessa rakenteessa ja melkein täysin puuttuvassa jäsenkontrollissa on täydellisen oikea ja täydellisen sopiva herännäisyyden ydinsanomaan. Eivät nämä asiat ole meidän käsissä - ei edes herännäisyyden tulevaisuus liikkeenä, puhumattakaan sen vallasta ja mahdista. Siionia veisaamme ja isänmaatamme kohti käymme sydämessä suuri koti-ikävä. Jääkööt tuomiot ja valvonnat toisille.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 20.04.05 - klo:21:59
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
En kyllä osaa kauheasti tuomita 60-luvun "maailmallistumistakaan": se oli pitkälti ymmärrettävä reaktio tiettyihin ylikorostuksiin, jotka enemmänkin kulttuurisina kuin erityisen teologisina ilmiöinä olivat herännäisyyteen sen synty- ja varhaishistorian kautta liittyneet. Voisi monessa mielessä sanoa, että nykyherännäisyys on hyvin riisuttu kaikesta turhasta - ja että uuspietismiä kannattavat haluaisivat pukea sitä turhaa takaisin.


Kerropa ihan suoraan, mitä asioita herännäisyyden perinteessä pidät turhina, ja perustele, miksi ne ovat kulttuurisia eivätkä teologisia.

Toiseksi, mitä ja ketä ovat "uuspietismiä kannattavat", ja mitä tekemistä heillä on herännäisyyden kanssa?

Lainaus
Ehkä se surun ja synnintunto ei tule tarpeeksi intensiivisenä esiin ja siinä papistolla tuntuu olevan tiettyä rohkeuden (ehkä tietyn uskonvarmuudenkin) puutetta


Niin, mutta mitenkäs tuo "uskonvarmuus" tähän liittyy? Eikö se ole uuspietistinen käsite?

Lainaus
perusasenne erittäin löyhässä organisatorisessa rakenteessa ja melkein täysin puuttuvassa jäsenkontrollissa on täydellisen oikea ja täydellisen sopiva herännäisyyden ydinsanomaan.


Olen tästä samaa mieltä, ja tämä onkin minun mielestäni nykyherännäisyyden valtavirran kattojärjestön paras puoli.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 21.04.05 - klo:16:15
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
En tiedä miten kovasti sitä on kilvoiteltava, tunnettava itsesyytöksiä ja synnintuntoa ennenkuin taivaaseen pääsee. Missä menee karsintaraja?
Ei kait se ole mikään tietoinen valinta. Ei siitä pääse eroon yksin, vaikka haluaisikin (päässeekö välttämättä ollenkaan) eikä siihen synnintuntoon omin avuinkaan tulla. Se on kaikki lähtöisin Jumalasta. Kyllä kai siihen tarvitaan tiettyä mielen avaruutta, että tähän synnintunto-vaiheeseen tulee.
Lainaus
Sanojen ja oikeutuksen antaminen synnintunnolle ja sen aiheuttamalle pahalle ololle pyrkii tähän vapauttamiseen, ei vapauttamiseen synnistä (siihen meillä ei taida olla lääkettä) vaan omasta yrittämisestä. Synnintunnosta puhuminen ei siis pyrikään herättämään synnintuntoa (niinkin saattaa käydä mutta se on vahinko), vaan muistuttamaan sen olemassaolosta, niin että siihen heräävä ihminen voisi ymmärtää mistä on kysymys.
Ei synnintunnosta siltikään puhuta tarpeeksi. Vaikka tuntuukin, että suurin osa täällä käydystä keskustelusta puhuu minusta, ei minulla silti ole harmainta aavistusta, onko tämä nyt sitä synnintuntoa? Entä mitä se herääminen sitten tarkoittaa? Huomaako sen, jos herää? Vai tapahtuuko se vähitellen? Ja mistä sen sitten voi tietää olevansa herännyt? Jos joku vielä näihin kysymyksiin pystyy vastaamaan.
Lainaus
"Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille."
En pääse. Ankaran pohdinnan jälkeen (tai aika monen ankaran pohdinnan) tulin siihen tulokseen, että miten minä voisin tällaisena surkelona päästä perille. Olin jo heittää kaiken toivon pelastumisesta, mutta sitten mieleen tulivat virren sanat: "Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikk'ei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua ennenkuin mua käyt siunaamaan." Se rauhoitti. Eli kenties minullakin vielä mahiksia ois. :roll:
Lainaus
Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!
Jos (näköjään aika lahjakas jossittelemaan) tämä nyt on sitä synnintuntoa, niin juuri tältä minusta tuntuu. En nyt kyllä osaa sitä sen tarkemmin selittää. Mutta... No... Eiköhän se ollut tuossa.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 21.04.05 - klo:18:26
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Kerropa ihan suoraan, mitä asioita herännäisyyden perinteessä pidät turhina, ja perustele, miksi ne ovat kulttuurisia eivätkä teologisia.

------------------

Niin, mutta mitenkäs tuo "uskonvarmuus" tähän liittyy? Eikö se ole uuspietistinen käsite?


No, miten sen kiteyttäisi, tietty "tuomitseva sointi" - ylikorostettu jako heränneiden ja maailman välille. Juuri se sama ahtaus, joka edelleen syö vanhoillislestadiolaisuutta. Ja tässä väittäisin että yhteiskunnalliset tekijät, herännäisyyden tapauksessa talonpoikaisuuden ja modernistumisen väliset jännitteet loivat ja syvensivät tätä yli-puritaanista juopaa niin että herännäisyyden varsinaiset sydänäänet saattoivat jäädä jopa itsetietoisen rajanvedon ja omahurskauden varjoon. Uskonvarmuus ikävöinnistä, tietyssä mielessä epävarmuudesta täällä kylmässä maailmassa - epäilemättä eri konteksti kuin uuspietismillä. Jota kyllä on niin kirkossa kuin eri liikkeissäkin. Ei se ehkä kovin yhtenäinen suuntaus ole, mutta tietty heijastuma monenkin läntisen kristillisen kirkon jyrkentyvästä vastakkainasettelusta ja kahtiajaosta. Suomen kirkossa se epäilemättä on rinnakkainen ja monia yhteyksiä omaava naispappeuden vastustajien leiriin.

Elizalta kysyisin että onko kristinusko toivon vai epätoivon uskonto? Asettiko Jeesus opissaan tosiaan valtavia, melkein mahdottomia vaatimuksia? Onko kristinuskon ydin tuomion vai vapautuksen sanomassa - ovatko nämä kehitetyt vaatimukset loogista seurausta kristinuskon viestistä vai ihmisen tekoa?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 21.04.05 - klo:20:34
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Elizalta kysyisin että onko kristinusko toivon vai epätoivon uskonto? Asettiko Jeesus opissaan tosiaan valtavia, melkein mahdottomia vaatimuksia? Onko kristinuskon ydin tuomion vai vapautuksen sanomassa - ovatko nämä kehitetyt vaatimukset loogista seurausta kristinuskon viestistä vai ihmisen tekoa?
Oikeassahan sinä olet. Ja tiedän tuon, mutta en saa näitä ajatuksia poiskaan hätistettyä... :roll:  No, mun mielialat on viimeisen kuukauden aikana vaihdelleet parin päivän välein (tämän ketjun aloitin, kun ensimmäistä kertaa tämmöisiä tuli mieleen) ja, no, mitenhän sen sanois... :?  Blah. Ei sitä kukaan kuitenkaan tajua, vaikka yrittäisinkin selittää.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 22.04.05 - klo:11:57
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
tietty "tuomitseva sointi" - ylikorostettu jako heränneiden ja maailman välille. Juuri se sama ahtaus, joka edelleen syö vanhoillislestadiolaisuutta.


Sellainen rajanveto, jossa lähdetään siitä, että minä olen herännyt, sinä olet suruton, on väärin ja huonoa sekä kristillisyyden leviämisen että rajanvetäjän terveen hengellisyyden kehittymisen kannalta.

Mutta jos kieltäydytään lainkaan tunnustamasta näiden "heränneiden" ja "suruttomien" kategorioiden olemassaoloa, suljetaan silmät todellisuudelta ja korvat Raamatulta.

Erityinen vaara tässä on, ettei muisteta tarkkailla, kumpaan ryhmään itse kuuluu - ei sillä, että sitä ihminen voisikaan omalta kohdaltaan tietää, mutta itse tarkkaileminen on tärkeää! Pohjimmiltaan hengellisiä liikkeitä, kirkkokuntia, ideologioita yms. on kaksi, Jumalan ja saatanan. Mutta niiden raja ei kulje organisaatioiden eikä edes ihmisten välillä vaan ihmisten sisällä. Tästä vaikeneminen, joka on toki näennäisen suvaitsevaista eikä pahoita kenenkään mieltä, johtaa joko siihen että ajatellaan voitavan pelastua täysin omilla ehdoillaan ("suruttomana"), tai sitten siihen, ettei piitata koko asiasta.

Lainaus
Uskonvarmuus ikävöinnistä, tietyssä mielessä epävarmuudesta täällä kylmässä maailmassa - epäilemättä eri konteksti kuin uuspietismillä.


Jos luterilaisittain kytkemme uskon ja pelastuksen yhteen, mitä sanoisit tällaisesta:

Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 22.04.05 - klo:12:26
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Jos luterilaisittain kytkemme uskon ja pelastuksen yhteen, mitä sanoisit tällaisesta:

Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."
Kyllä kai tuo joiltain osin paikkansa pitää. En nyt osaa sanoa miltä osin, mutta tutulta tuntuu.

Onko synninsuru, armonikävä tms. suruttomuuden ja heräämisen välillä? Onko suruttomuus sitä, ettei ymmärrä olevansa syntinen, vielä vähemmän että välittäisi siitä? Mitä on herääminen? Mitä on synninsuru? Miksi novellissa, joka tänään luettiin koulussa, sanottiin, että "Yksi Mikalta puuttuu, ja sen mukana kaikki: omatunto"? Miksi minä olin ainoa, joka tiesi, mistä se on lainattu?

Toinen kyselykausi menossa näköjään... Mutta eikös sen pitäisi olla nelivuotiaana, ei 15-vuotiaana? No, ihan sama.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 22.04.05 - klo:15:47
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"


Vapaa-ajattelija: "Minä en pelastu etkä sinäkään pelastu."
Lestadiolainen: "Minä pelastun, sinä et pelastu."
Kylliäinen: "Minä pelastun ja sinäkin pelastut."
Evankelinen ja uuspietisti: "Minä pelastun, en tiedä pelastutko sinä."
Agnostikko: "En tiedä pelastunko, enkä tiedä pelastutko sinä."
Körttiläinen: "Minä en pelastu, sinä pelastut."


Eikö körttiläinen oikeastaan sano että "pelastuminen ei ole minun kädessäni  eikä sinunkaan kädessäsi"? Ei kai usko ole meillä vain apuväline johonkin päämäärään, jotakin mitä voi käyttää hyväksi saadakseen halutun lopputuloksen, onnellisuuden, taivaspaikan? Käydäänkö kaupantekoon Jumalan kanssa?

Elizalle sanoisin että monessa suhteessa SV30:n ensimmäinen säkeistö antaa hyvän suunnan: "luokseni tiesi kulkee".
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 22.04.05 - klo:16:14
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Eikö körttiläinen oikeastaan sano että "pelastuminen ei ole minun kädessäni  eikä sinunkaan kädessäsi"?


Järjellä ajatellen pitäisi toki sanoa näin. Koetin noilla repliikeillä kuvata eri liikkeitä edustavien keskimääräistä tunnetta asioiden tilasta.

Lainaus
Ei kai usko ole meillä vain apuväline johonkin päämäärään, jotakin mitä voi käyttää hyväksi saadakseen halutun lopputuloksen, onnellisuuden, taivaspaikan? Käydäänkö kaupantekoon Jumalan kanssa?


Tästä on jo aikaisemmin keskusteltu aiheessa "Ihminen Jumalan rakkauden peilinä". Minusta on yhtä väärin sanoa "yritän/haluaisin uskoa että saisin palkinnoksi taivaspaikan" ja "koetan tässä uskoa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä pelastukseni kannalta."

Tuolla mainitsemassani aiheessa kirjoitin:

Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Kristusta ei voi ikävöidä ajatellen, että hänestä minä saan hyötynä taivaspaikan. Wilhelmi Malmivaara: (Kuollut usko ja elävä usko. - Hengellinen Kuukauslehti 1893. Lainattu teoksesta "Polvesta polveen täällä". Toim. J. Malmivaara jne. Kustannuskiila 1983. S. 65-66.)

Lainaus
Kuollut usko tarkoittaa aina omaa hyötyä, etsii itselle etuisuuksia, autuutta, kunniaa ym.; elävä usko ei etsi muuta kuin Jumalan kunniaa. Kun esimerkiksi kuollut usko pitää pääasiana sitä, miten itselle käy, ja kysyy: "Pääsenkö taivaaseen? Vältänkö helvetin? Saanko armon? Olenko varmasti autuas Jumalan lapsi?" Elävä usko ei jouda näihin, vaan kysyy: "Saako Jumala minussa kunnian? Menestyykö Hänen työnsä minun kauttani vai estänkö sitä?"


Körttiläinen kadotusvarmuus (Körttiläinen: "Minä en pelastu") heijastaa mielestäni tätä. Mutta uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.

Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa,  sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen. (1. Piet. 1:8-9)

Ihminen ei saa kuitenkaan itse tehdä siitä välinettä siihen tai muuhunkaan mitä haikailee. Lähimmäisensä suhteen taas moni körttiläinenkin ajattelee, että kyllä tuo varmaan pelastuu, vaikkei hänen uskonsa paljoa omaani kummoisemmalta näytä. Eikö se ole aika kristillinen suhtautuminen lähimmäiseen?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 22.04.05 - klo:16:26
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Körttiläinen kadotusvarmuus (Körttiläinen: "Minä en pelastu") heijastaa mielestäni tätä. Mutta uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.


Aika paljossa ollaan samaa mieltä niin keskittyy vain eroavaisuuksiin... Mutta itse en puhuisi päämäärästä uskon yhteydessä. Tässä mielessä on kai mystis-sävytteinen asenne eli ei-rationaalinen näkemys maailmassaolosta. Arvelisin että puhdasoppiselta kannalta tästä ei helpolla saa aikaan hyväksyttävää teologista rakennetta, mutta se ei oikein ole tarkoituskaan.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 22.04.05 - klo:17:01
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
uskon perimmäinen päämäärä on pelastus, minun mielestäni ainakin.


Mutta itse en puhuisi päämäärästä uskon yhteydessä. Tässä mielessä on kai mystis-sävytteinen asenne eli ei-rationaalinen näkemys maailmassaolosta. Arvelisin että puhdasoppiselta kannalta tästä ei helpolla saa aikaan hyväksyttävää teologista rakennetta, mutta se ei oikein ole tarkoituskaan.


En minäkään ajattele tätä kovin puhdasoppiselta kannalta. Henkilökohtaisesti olen ani harvoin mitenkään huolissani pelastuksestani, vaikka tiedän että kai pitäisi olla. Toivoisin joka tapauksessa huolehtivani sitä enemmän noista asioista, jotka Malmivaara mainitsee elävän uskon tunnuksiksi.

Mutta eikö se koti-ikävä, josta kirjoitit, heijastele pohjimmiltaan pelastuksen (=varman ja täydellisen ja lopullisen Jumalan yhteydessä olemisen) kaipuuta? Halutaanko kotiin ensi sijassa siksi, että siellä on kaikki hyvin, vai siksi, että päästäisiin siellä odottavan rakastavan isän luo?
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Kauhanen T - 22.04.05 - klo:17:30
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Onko synninsuru, armonikävä tms. suruttomuuden ja heräämisen välillä?


Näissä täytyy muistaa, että kyseessä on vain raamatullispohjaiset historian saatossa keksityt määritelmät joillekin "oireille" syntisyydestämme. Itse tauti on meidän määrittelyjemme ulottumattomissa, vaikka sen vaikutukset jatkuvasti koemme.

Mutta jos ymmärrän kysymyksesi oikein, vastaisin: Synninsuru ja armonikävä ovat seurausta ensiherätyksestä, eli ne ovat merkkejä herätyksen tilassa olemisesta. Niiden tehtävänä on riisua ihmistä omasta varmuudestaan, siis painaa alemmas. Tämä siksi, että mitä alemmas ihminen painuu, sitä lähemmäksi hän pääsee Kristusta, sillä Kristus on alhaalla meitä kannattelemassa, ei korkealla taivaassa.

Herännyt ihminen ei oikeastaan ymmärrä olevansa herännyt, vaan luulee tunteitaan epäuskoksi. Tavallisesti vasta jälkikäteen ymmärtää, että se oli Jumala joka minua silloin ahdistuksissani erityisellä tavalla kutsui.

Lainaus
Onko suruttomuus sitä, ettei ymmärrä olevansa syntinen, vielä vähemmän että välittäisi siitä?


Näin minä sanoisin.

Lainaus
Mitä on herääminen?


Muotoillaanpa tällä kertaa vaikka näin: Jumala koskettaa ihmistä siten, että tämä ymmärtää ja tuntee olevansa syntinen ja luulee sen tähden olevansa erossa Jumalasta.

Lainaus
Mitä on synninsuru?


Ihminen kokee ahdistusta siitä, että on erossa Jumalasta, ja alkaa nähdä itsessään yhä enemmän, liioitellustikin, asioita, jotka (oikeasti tai muka) tulevat Jumalan ja hänen väliinsä.

Älköön kukaan nyt luulko, että minä pitäisin tällaisia tunteita kristillisyyden mittarina ja pelastuksen tms. ehtona! Nämä ovat ihmisen tunteita silloin, kun Jumala katsoo hyväksi häntä erityisellä kasvattaa kurittamisen kautta. Entiset, minua viisaammat, kilvoittelijat vakuuttavat, ettei heränneen tila oikeasti ole niin kauhea kuin mitä hän luulee. Mutta sitä ahdistavaa tunnetta ei pidä yrittää paeta minnekään, vaan antaa sen tehdä työnsä.

Anna ristin painaa, jos se painaa! Jos ei paina, älä lähde sitä itse hankkimaan, mutta jos painaa, älä heitä sitä pois. Älä tartu helppoon lohdutukseen jota toiset tarjoavat uskonratkaisun, toiset epäuskonratkaisun kautta.

Vielä korostan: Moni, niin luulen, elää ja kuolee kristittynä ja herää ylösnousemuksen aamuun pelastettujen joukossa tuntematta koskaan mitään erityisempää ristiä, ahdistusta tai epäilystä. He ovat niitä, jotka voivat sanoa psalmirunoilijan tavoin: "minun onneni on olla lähellä Jumalaa." (Ps. 73:28) Ehkä suurin osa nykyajan heränneistä nauttii tätä onnea. Heihin puhe herätyksestä ja synnintunnosta ei tietenkään kolahda. Mutta kun meidän liikkeellämme perinnäisesti on kaikkein parhaat edellytykset ymmärtää herätyksen ahdistuksia, ristin koulun merkitystä ja epäilysten kiusauksia, niin pidetään siitä perinnöstä kiinni! Puhukaa seuroissa ja saarnoissa edelleen näistäkin asioista!
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 23.04.05 - klo:00:44
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
En minäkään ajattele tätä kovin puhdasoppiselta kannalta. Henkilökohtaisesti olen ani harvoin mitenkään huolissani pelastuksestani, vaikka tiedän että kai pitäisi olla. Toivoisin joka tapauksessa huolehtivani sitä enemmän noista asioista, jotka Malmivaara mainitsee elävän uskon tunnuksiksi.

Mutta eikö se koti-ikävä, josta kirjoitit, heijastele pohjimmiltaan pelastuksen (=varman ja täydellisen ja lopullisen Jumalan yhteydessä olemisen) kaipuuta? Halutaanko kotiin ensi sijassa siksi, että siellä on kaikki hyvin, vai siksi, että päästäisiin siellä odottavan rakastavan isän luo?


Hyvä kysymys. Onkohan körttiläistä ajatella enemmän negatiivisesta näkökulmasta eli maailman satunnaisesta kylmyydestä käsin: että haluaa pois enemmänkin kuin että tietää minne haluaa? Sitä luo kodin käsitteen kodittomuuden käsitteestä. Jos Jumala on, olemme hänen kädessään, ja vapaudumme kaikista omista pyrkimyksistämme - ikävästä tuntee uskon? Kaikki formaalinen teologia tuntuu erittäin vieraalta ja kaikki mitä Siionissa veisaa tutulta ja oikealta. Kyllä minun teologiani, siinä määrin missä sitä on, tiivistyy SV155:ssä. Muuta en osaa sanoa uskon kysymyksissä.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: jude - 25.04.05 - klo:21:59
mitä se on kun
   -aina välillä, nyt-
tuntuu että kaikki mitä tekee
                          on väärin
ja sattuu kun haluaisi olla hyvä ihminen
muttei osaa tai tuntuu ettei

mitä tehdä kun
    164 tuntuu osuvan nappiin
eikä ole pettynyt muihin vaan itseensä
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 03.05.05 - klo:09:53
Lainaus käyttäjältä: "jude"
mitä se on kun
   -aina välillä, nyt-
tuntuu että kaikki mitä tekee
                          on väärin
ja sattuu kun haluaisi olla hyvä ihminen
muttei osaa tai tuntuu ettei

mitä tehdä kun
    164 tuntuu osuvan nappiin
eikä ole pettynyt muihin vaan itseensä


Väitän että 244 osuu paremmin. Omassa kädessä, omassa kyvyssä asiat eivät ole. Vaikka niin usein tuntuisikin vaikka niin maailma opettaisikin tuntemaan. Vaatimuksista ei taida olla kysymys vaan niistä luopumisesta.
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: Sanneli - 03.05.05 - klo:16:02
Tuli tässä tänään mieleen se laulu onkohan se afrikkalaisesta gospelmessusta joka alkaa että "Älä pelkää rakas lapsi / turhaan olet toivoton / et koskaan tule paremmaksi / armossani kyllin on / halleluja halleluja / halleluja halleluja / halleluja halleluja / halleluja amen." jne. Pienistä asioista se on onnellisuus kiinni :D
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: AKUANKKA313 - 06.03.06 - klo:13:11
Lainaus käyttäjältä: llwyd
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Hyviä kysymyksiä - luulen että meille kuitenkin läheisintä on tämä hiljaisuus, tietty surun ja ikävän tunto hyvienkin asioiden ja hetkien keskellä.


Tällainen haikea mieli maailmallisen pinnallisuuden vastapainoksi voi kai syntyä ihan itsestään. Ei henkeväkään ja sielukas haikailu ole yhtä kuin synninsuru, jos se ei ole Jumalan Pyhän Hengen herättämää.

Jos se on Jumalan herättämää, niin luulisin, en tiedä, että koti-ikävän (joka on hyvä sana, kiitos kun muistutit siitä) ohella se saisi aikaan huolta perille pääsystä: "Haluaisin sinne taivaalliseen kotimaahan, mutten tiedä pääsenkö perille." Lisäksi olettaisin, että aika ajoin synninsuru aiheuttaisi myös halua kilvoitteluun oman elämän parantamiseksi. Se kilvoittelu ei tietenkään johda tavoiteltuun tulokseen, vaan omavanhurskauteen, josta jälleen pitää alkaa hengen köyhyydessä parannusta tekemään!  mikä sen aiheuttaa ja mitä se aiheuttaa.[/i ]

Tästä voi väitellä loputtomiin, mutta ellei herännäisyys vapauta syntistä ihmistä syntisenä tulemaan Jumalan eteen niin sitten se on mielestäni hylännyt arvokkaimman perintönsä. Meidän ei pitäisi takertua dogmaan ja loputtomiin vaatimuksiin ja luokitteluihin ja mittailuihin.



Jumala ja Saatana, ne ovat uskon asioita.
Se mitä voimme näistä henkilöistä todistaa
on eri asia. Lähteex ne karkuun kun niitä etsii?
Mutta merkityksiähän me etsimme uskon asioista.
Tiede selittää tätä elämän kiertokulkua, vahvimman lailla.
 Luonto on ankara jossa vahvat selviävät.
Heikot kuolevat sukupuuttoon?
Olemme tieteessä eläimiä, vain vähän viisaampia.
Ja uskonto on tämän tunne-elämän viisaus.
Opit, joissa huomioimme lähimmäisen.
Onko tässä järkeä?
Onko järkevämpää ajaa vain omia asioitaan?
Voitot maksimoidaan..
Oma etu maksimoidaan..
Olemmeko silloin enää ihmisiä?
Inhimmillisiä?
"Mulle riittää mun oma päänsärky"
"Kipu on sossujen keksintö"
Ihminen vailla perinteitä, etsii yksin tietä.
Mikä sitten on hyvä ihminen?
Jokainen ihminen on itsekäs.
Mutta herättäminen synnin tuntoon, onko se syyllistämistä
ja toisten yksityiselämään puuttumista?
Vastuu omasta ja muiden elämästä, omien tekojen seuraukset,
niissä riittää pohtimista.
 Saatana on aika pelottava, onko se jotain muinaista kieltä?
Sillä taitaa olla kuvainnollinen merkitys.
Tai ettei ajatella omilla teoilla elämää pidemmälle
niiden jälkeen?
Kaipaamme kotiin, maailmaan,
jossa oikeudenmukaisuus toteutuu
ja paha saa palkkansa,
jokainen saa ansionsa mukaan?
Hyvän ja pahan taistelu ihmisessä?
Onko se muutettu psykologiassa eri termeiksi?
Ihmisen tahto pyrkiä hyvään ja hyveelliseen elämään.
Kuka siihen pystyy?
Kuka osoittaa päähänpotkitulle, että hyvä voittaa maailmassa?
Lapset ovat kilttejä. Business-miehillä on suhteet joka suuntaan
ja kortit pelattuna.
Että maailmassa tämä kurjuus jakaantuisi tasaisemmin..
vai? Kaikki on kunnossa..kokoomuksessa
Lainaus
Otsikko: Suruttomuus
Kirjoitti: llwyd - 21.07.07 - klo:16:03
Oudosti vanhentuessa tämä suruttomuuden käsite tulee yhä tärkeämmäksi. Nuorempana sitä ajatteli, että miten "elämänvastainen" termi, että suruttomuushan on hyvä asia. Mutta nyt monet asenteet näkee suruttomina negatiivisessa mielessä: ei surra maailmaa, ei ikävöidä pois, hyväksytään reunaehdot. Näkee sydämensä pienen pojan avuttomissa, epävarmoissa käsissä  - ei ole olemassa mitään omaa taetta siitä, ettei se pieni käsi jonain yönä puristuisi lopullisesti nyrkkiin. Ja vaikka ei niin kävisikään niin tietää maailmasta että lukemattomissa perheissä on niin käynyt ja tulee käymään. Tänään, huomenna, ylihuomenna. Miten voisi olla ilman surua tämän tietoisuuden kanssa? Kristinusko formaaliselta, teologiselta puoleltaan ei kauheasti kosketa: oppineita kirkonmiehiä hamuamassa ihmisen valtaa, selittämässä viisaasti, vuolaasti selittämätöntä, mutta Siionin virret puhuvat maailman synnistä universaalisti, kaiken ihmisen vallanhimon, pelokkuuden ja aggression ylittäen, ohittaen. Toivoisi ettei herännäisyys ikinä tästä mihinkään menisi, surullisuudesta, lohdusta ja ikävästä. Körttiläisyys on siellä missä ihminen on tässä kylmässä ja satunnaisessa maailmassa.
Otsikko: Surutonta
Kirjoitti: Viisveisaaja - 21.07.07 - klo:16:56
"Suruttomuus on surulista" kirjoitti joku.
Aika kivasti ja just niinkuin minusta monet asiat Raamatussa on. Pieneminen on kasvua ja kaikkien palvelija on suurin joukossanne. Antakaa olkaa anteliaita ja saatte.

Minusta Eliizalla hienoja mietteitä suruttomuudesta. Vaikkakaan en käsitä noita eroja herännäisyyden ja körttien välillä ja ehkä ei ole niin tarviskaan.
 Minusta turha olla niin huolissaan heränneiden tai körttien tulevaisuudesta. Laatu ratkaisee, jos siellä on ihmisillä hyvä olla ja kokevat opetukset ja muun hyväksi eli niissä on Jumalan siunaus mukana niin ne kyllä vetävät ihmisiä mukaan.

Eniten harmitti kun toi uskonluottamus ei tuntunut olevan selvillä.
Minusta usko on lahja ja armonalla eläminen on vapautta juuri siinä, että Jeesus on pelastanut vaikkakin lankeaisin.
 Se ei tietenkään ole suruttomuutta, sillä synneistään ja lankeemisistaan tulee olla suruissaan, mutta pelastus on Jumalan teko. Jeesus on sovittanut meidät Isän kanssa ja häneen uskomalla saamme elää pelastuksen toivossa ja luottamuksessa.

 Tulisikin enempi olla päivittäin kiitollinen pelastuksesta joka on meille monintavoin vaillinaisille tullut lahjana ja johon ei omat teot voi lisätä mitään.
 Armohan se ihmistä kasvattaa. Rakkauden kautta vaikuttava usko, kuten Paavali kirjoittaa.
 Armo ja luottamus ne kasvattavat ja saavat muutoksen aikaan.
Kilvoitus on minusta juuri sen tajuamista, siitä kiitollisena olemista ja siitä kiittämistä. Kiitollisuus saa aikaan hyviä tekoja.
 Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen.
Otsikko: Se toinen
Kirjoitti: Viisveisaaja - 21.07.07 - klo:17:03
Ai niin piti ottaa kantaa, kun kirjoititte ikäjärjestyksessä. Eka: Tietäisttepä mitä yläasteella joutuu lukeen ja toinen  tietäisitpä mitä lukiossa ja kolmas entäs sitten yliopistossa, täällä sitä vasta joutuukin. :(

Voin lohduttaa täällä työelämässä vasta joutuukin ja sitten on vielä kaikenlaiset vastuut tekemisistä ja jättämisistä. Se on tulos tai ulos. Ei paljon ole kuten koulussa, että voi petrailla.

Eli zemppiä sinne skoleen ja älkää pitäkö kiirettä tulla työelämään. :wink:
Otsikko: Re: Surutonta
Kirjoitti: llwyd - 21.07.07 - klo:19:02
Lainaus käyttäjältä: "Viisveisaaja"

 Minusta turha olla niin huolissaan heränneiden tai körttien tulevaisuudesta. Laatu ratkaisee, jos siellä on ihmisillä hyvä olla ja kokevat opetukset ja muun hyväksi eli niissä on Jumalan siunaus mukana niin ne kyllä vetävät ihmisiä mukaan.


Ainakin itse toivon ettei kauheasti huolehdittaisikaan, nämä asiat ovat vähän isommassa kädessä kuin jonkun osaamattoman kansanliikkeen. Onneksi. Yksi eniten puhutteleva asia körttiläisyydessä on tämä tietty välinpitämättömyys ulkoisten asioiden suhteen, on jonkinlainen automaattinen olettamus että joku suurempi pitää huolen - tai ei kukaan pidä. Tänään taas on tullut muistelluksi hiljattain menneitä ihmisiä ja Te murheelliset ja Käy isänmaataan kohti ain ovat soineet päässä. Kun ei itse osaa rakentaa, on sentään tämä perusta.