Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Pena - 25.02.25 - klo:07:52
-
Entä ihminen? Tietysti olosuhteissa voi ihminen näyttää hyvinkin tärkeältä. Päinvastoin kuin linnulla on ihmisellä kullakin persoonallinen ulkomuotonsakin. Ihmisestä voi hyvällä koulutuksella kehittyä etevä taitaja erityisillä, paljon älyä vaativilla aloilla. Jollekin "suurmiehelle" pystytetään muistomerkki hänen kuoltuaan.
Ja kuitenkin - suuren maanjäristyksen aikana kullakin ihmisellä on sama kohtalo. Sodan tykkitulessa kyyristelimme kaikki kuopissamme ja eriarvoisuus oli kuin poispyyhkäisty. Ja, aivan rauhanomaisissakin oloissa, esim matkoilla ollessamme, voimme äkkiä havaita: enpä taida ollakaan mitään erityistä! Kuljen suurissa vieraissa kaupungeissa, lentoasemien loputtomilla käytävillä, tuhantisessa, satatuhantisessa ihmisvirrassa, harmaana varpusena kaltaisteni joukossa. Kukaan ei tunne minua, minä en tunne ketään. Juuri silloin tulee sydämeen uskon sana: Jumala tuntee minut! Hän on rengastanut muuttolintunsa. Hän pitää minusta huolen! Enkö iloitsisi siitä!
Jaakko Haavio
-
Uskollisuus on sitä, että on rehellinen, ei sano muuta, kuin mitä ajattelee, eikä ajattele muuta kuin mitä sanoo, tekee mitä lupaa eikä milloinkaan petä toisen luottamusta. Uskollinen ystävä on rinnallamme vielä silloinkin, kun olemme erehtyneet tai langenneet syntiin, kun muut halveksivat meitä ja jättävät meidät. Avioliitto perustuu nimenomaan uskollisuuteen. Uskottomuus on sen hauta.
Jumala on uskollinen. Raamatussa puhutaan paljon Jumalan uskollisuudesta. Hän on luvannut pitää meistä, lapsistaan, huolen koko elämämme ajan, ja hän pitää myös. Saamme luottaa Jumalan lupauksiin.
Jaakko Haavio
-
Kuitenkin meidän on tarkoin huomattava, mitä Jumala on luvannut ja mitä hän ei ole luvannut. Niinpä hän ei ole luvannut meille rikkautta. Hän voi antaa sitäkin, mutta hän ei ole sitoutunut niin tekemään. Hän ei liioin ole luvannut meille hyvää ja kunnioitettua asemaa maallisessa yhteiskunnassa. Ei liioin terveyttä. On ihmisiä, jotka sairastavat lähes koko ikänsä ja kuitenkin ylistävät Jumalan uskollisuutta.
Jumala on luvannut meille jotakin sellaista, jota hän aina antaa, jos vain haluamme sen vilpittömästi omistaa.
Jaakko Haavio
-
Hän lupaa ja antaa hyvän omantunnon. Synti on vihollisemme. Synti tahraa sydämemme. Olomme on tuskainen ja levoton, kun omatuntomme syyttää meitä synnistä. Mutta Herra lupaa: "Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä."
Jumala on uskollinen anteeksiantaja. Hän armahtaa tuhlaajapoikaa "kun tämä vielä kaukana oli". Jeesuksen ristinuhrin tähden hän antaa kaikki syntimme anteeksi.
Jaakko Haavio
-
Ja vielä: Hän on rinnallamme kiusauksen hetkellä. "Jumala on uskollinen, hän ei salli teitä kiusattavan yli voimienne, vaan salliessaan kiusauksen hän valmistaa myös pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää."
Jumala on uskollinen meitä kohtaan. Olkaamme me myös uskolliset puolestamme hänelle! "Ole uskollinen kuolemaan asti", hän meitä kehottaa, ja lupaa: "niin minä annan sinulle elämän kruunun".
Ja ihmeellisintä on tämä: "Jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena, sillä itseänsä kieltää hän ei saata."
Jaakko Haavio
-
Kun luen Raamattua, törmään tuontuostakin kohtiin, jotka saavat minut herkälle, liikuttuneelle mielelle. Eräs tällainen kohta on 1. Moos. 8:1: "Jumala muisti Nooaa."
Nämä sanat paljastavat Jumalan sydämen.
Luonnonvoimat olivat raivonneet. Kauhistuttava katastrofi oli kohdannut asuttua maailmaa. Laajat alueet olivat tuhotulvan alla. Nooan arkki purjehti kuohuvalla ulapalla kuin lastu laineilla. Mutta - Herra muisti Nooaa.
Herra muisti pientä ihmistä, lastua laineilla. Tämä on meidän hyvä pitää mielessämme.
Jaakko Haavio
-
Ajan aallot ankarasti lyövät. Kansojen meri pauhaa. Ihminen tuntee monesti olonsa aivan turvattomaksi erilaisten voimien myllerryksessä, ajan tuulten heiteltävänä, ristipaineiden puristuksessa. Teen niin tai näin, aina epäonnistun, hän toivottomana toteaa.
Mutta - "Jumala muisti Nooaa". Jumala pitää mielessään minut.
Jaakko Haavio
-
Vanha kristillinen kasteteologia on yhdistänyt vedenpaisumuksen vedet pyhän kasteen vesiin. "Minut kuin Nooan pelastaa", veisaamme kastevirressä*. Herra muisti minua jo elämäni aamuna, nosti helmaansa ja pelasti. Sain paikan turvallisessa aluksessa - kirkon laivassa, tässä pyhässä arkissa, jonka perämiehenä on Kristus itse.
Jaakko Haavio
*virsikirjassamme 215
-
Minulla oli vahva uni tai näky toiseen laivaan siirtymisestä juuri silloin kun uskon tie avauti.
Hyppäsin pois sellaisesta 'loistoristeilijästä' jossa viini virtasi ja soitto soi. Uin rannalle josta näin hiljaisesti lipuvan pienemmän laivan. Sen matkustajat olivat rauhallista tavallista väkeä. Se laiva haki minut, pääsin pelastusalukseen.
...
Kun kastehetkellä olen voinut nähdä jälkeläisteni , etenkin kastettavan lapsen, otettavan tämän saman laivan matkustajaksi, on tuntunut turvalliselta.
Vesi on kaiken elämän ehdoton elementti.
-
"Jossa kristikunnassa hän antaa minulle ja kaikille uskoville joka päivä kaikki synnit anteeksi", näin olemme lukeneet lapsuutemme oppikirjasta, Katekismuksesta.
Herra muistaa minua. Hän varjelee ja pelastaa kaikesta pahasta. Ja mikä parasta, hän ei lue minulle rikkomuksiani tuomioksi, vaan lahjoittaa minulle loputtoman armonsa jokaisena elämäni päivänä.
Jaakko Haavio
-
"Jo vaietkoon vaikerrus, itku." Näin veisataan hautausvirren* sanoin, näin on aina veisattu. Otaksun kuitenkin, että siellä, missä maan poveen kätketään läheinen henkilö, on vaikea pidättää kyyneleitä. "Sanaton suru, suurin suru", näin muistan monessa kuolinilmoituksessa lukeneeni.
Voisin sanoa teille: Itketään vain, se helpottaa. Voisin myös nostaa varottaen sormeni ja sanoa: Itkekää nyt kylliksi, mutta älkää missään tapauksessa jääkö hellimään suruanne. Ryhdistäytykää, reipastukaa! Surunne menee kyllä ohi. Teitä tarvitaan, työ ja velvollisuudet kutsuvat. Ei elämä tähän lopu.
Jos näin opettaisin, tuskin menettelisin Jeesuksen esikuvan mukaan. Jeesuksesta kerrotaan, että hänkin itki, kun kuolema riisti häneltä rakkaan ystävän. Raamatun lyhin lause: "Ja Jeesus itki" on hyvä viesti surutaloon ja mieleen painamisen arvoinen meille kaikille.
Jaakko Haavio
*virsikirjassamme 242
-
Jeesus itki sitä, että kuolema on niin kova. Voi olla, että kuolema joskus, jossakin tapauksessa, on lempeä, toivottu, odotettukin. Parantumatonta tautia pitkät ajat sairastanut on kärsimyksen koulussa valmistunut lähtöön. Sekä hän että hänen läheisensä kokevat kuoleman tulon vapautuksena. Mutta useimmissa apauksissa kuolema on outo ja pelottava asia. Se katkoo hellät siteet. Se särkee elämän onnen.
Me rakastamme elämää. Me viihdymme hyvin täällä vastoinkäymisistämme ja monista hankaluuksista huolimatta. Mutta lähtökäskyn tullessa meidän on alistuttava kuoleman mahtavan majesteetin edessä ja poistuttava polultamme.
Jaakko Haavio
-
Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Ei ole ihmeellistä eikä asiaankuulumatonta, että teillä on itketty näinä aikoina. Mutta - pyydän korostaa tätä - kun Raamattu sanoo: "Ja Jeesus itki", se ilmaisee näillä sanoin, miten syvää myötätuntoa Vapahtajamme tuntee kaikkia kuoleman koskettamia kohtaan.
Jaakko Haavio
-
Lasaruksen sairauden aikana lähetettiin Jeesukselle sana: "Se, joka on sinulle rakas, sairastaa." Kun Jeesus itki Lasaruksen haudalla, sanottiin: "Katsokaa, kuinka rakas hän oli hänelle."
Olkaa varmat, että myös teidän rakkaanne oli Jeesukselle rakas. Hän seisoi hänen vierellään hänen elämänsä viimeisinä, vaikeina hetkinä. Kuinka hän olisi hyljännyt hänet, jonka hän kerran, pyhän kasteen hetkellä, tunnusti omakseen?
Mutta hän, Herra Jeesus, jää myös teidän luoksenne, jotka nyt tunnette kalvavaa ikävää ja joiden elämä on autio ja tyhjä. Hän itkee itkevien kanssa.
Jaakko Haavio
-
Mutta ei vain tätä. Jeesus on enemmän kuin vain osaaottava, hyvä ihminen. Hän on kuoleman voittaja. Hän herätti Lasaruksen haudasta. Mutta, kysyt, mitä meitä auttaa se, mitä silloin, kauan sitten tapahtui? Rohkenen sanoa: Auttaa, auttaa paljonkin. Lasaruksen herättäminen on ennustus siitä, mitä kerran, päivien lopulla on tapahtuva. Jeesus herättää silloin rakkaamme ja meidät kaikki elämään ja riemun.
Jaakko Haavio
-
Kristinuskon lopun ajan odotus ei ole samaa kuin maailman lopun odotus. Sellaistakin on ajassamme*. Kun jännittyneenä seuraamme suurvaltain politiikkaa, kun tiedämme, miten sotavarustelut kiaikkialla ovat käynnissä ja entistäänkin hirvittävämpiä tuhoaseita valmistetaan, samanaikaisesti kun käydään nevotteluja varustelun vähentämisestä, saattaa meidät vallata karmea pelko: entäpä, jos joku jossakin menettää malttinsa, unohtaa vastuunsa ja painaa nappia?
Tämä pelko ei kuitenkaan ole samaa kuin kristillinen lopun odotus. Tämän pelkomme me saamme, kaikkien muiden huoliemme kanssa, jättää taivaallisen Isämme käsiin. Hän, joka on maailman luonut, tietää, miten ja milloin hän sallii maailmansa tuhoutua. Siitä me emme huolehdi emmekä murhetta kanna. Hän pitää meistä huolen.
Jaakko Haavio
* kirjoitettu vuonna 1974
-
Kristityn ajatus lopun ajasta on toisenlainen. Me odotamme Kristuksen paluuta.
Tämä odotus on kristikunnassa monesti hämärtynyt, jopa kokonaan hävinnyt. Olemme mukautuneet elämään maailmassa ikäänkuin ei taivasta olisi ensinkään olemassa. Olemme unohtaneet Vapahtajan antaman lupauksen, että hän, taivaaseen astunut, vielä palaa voimassa ja kirkkaudessa, että hän panee toimeen suuren erottelun omiensa ja hylkääjiensä välillä ja vie omansa taivaalliseen valtakuntaansa, jolla ei loppua ole. Siellä, missä hengellinen elämä virkoaa uuteen voimaan, tulee myös eläväksi Kristuksen tulemisen odotus. Hän on lähellä, oven edessä! Elämme adventtia, koko elämämme on sitä, pian alkavat juhlat.
Jaakko Haavio
-
Pyhä Raamattu neuvoo meitä odotuksessamme olemaan maltilliset ja raittiit. Kaikki kiihkoilu olkoon meistä kaukana! Kristuksen paluun ajankohdan ennusteluun tai laskemiseen meillä ei ole valtuuksia. Saamme tehdä ajallista työtämme niinkuin meillä olisi vielä vuosia ja vuosikymmeniä edessämme, suunnitelmamme saamme tehdä kauas tähdäten - ja kuitenkin olkoon jokaisella kristityllä ihmisellä joka hetki sydämensä syvimmällä hiljainen toivo: Kunpa Vapahtajani pian saapuisi! Häntä ikävöiden odotan. Hänen tuloaan valmistan. Hänelle kokoan ystäviä.
"Herra on lähellä". Pian alkavat juhlat.
Jaakko Haavio
-
Useimmilla meistä on läheisiä, jopa hyvin läheisiä ihmisiä kuoleman rajan takana. Evankeliumin ilosanomaan kuuluu sekin, että saamme vielä tavata heidät ja viettää iäisyyden heidän seurassaan.
Olemme käyneet rakkaittemme haudoilla. Muistelemme heitä kaivaten. Mutta - saammeko myös sulkea heidät esirukouksiimme? Saammeko rukoilla vainajien puolesta?
Näyttää siltä, että kristikunnan alkuaikoina ilman arveluita niin tehtiin. Jumalanpalvelusta viettävä seurakunta piti esirukousta kuolleiden jäsentensä puolesta. Oli myös tapana, että autuaan vainajan kuoleman vuosipäivänä hänen sukunsa ja ystävänsä viettivät Pyhää Ehtoollista saadakseen läheisen yhteyden häneen ja Elämän Herraan. "Kaikki hänelle elävät." Vainajien sieluille rukoiltiin rauhaa ja pyydettiin heille voitollista ylösnousemusta viimeisenä päivänä.
Jaakko Haavio
-
Varmaan me evankeliset kristitytkin voimme, pelkäämättä väärin menettelevämme, seurata alkuaikojen kristittyjen esimerkkiä.
Martti Luther kirjoitti v. 1528: "Koska Raamattu ei mitään mainitse asiasta, uskon, että voimme, syntiin syyllistymättä, vapain ja hartain mielin rukoilla vainajien puolesta tällä tai jollakin muulla tavalla: Rakas Jumala, jos hänen sielunsa on sellaisessa tilassa, että häntä käy auttaminen, niin ole hänelle armollinen! Ja kun näin on muutaman kerran tapahtunut, riittäköön se!"
Jaakko Haavio
-
Tahdomme siis mekin rukouksissamme muistaa vainajiamme, sitäkin halukkaammin, kun tiedämme heidän puolestaan muistavan meitä ja rukoilevan meidän puolestamme (Luuk. 16:27,28, Ilm. 6:10; 8:4*).
Jaakko Haavio
*Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.' - Ne huusivat kovalla äänellä: "Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?" - Niin nousi suitsutuksen savu enkelin kädestä Jumalan eteen yhdessä pyhiltä tulevien rukousten kanssa
-
Vainajien puolesta rukoilemista voimme perustella myös sillä, että näkyvällä ja näkymättömällä seurakunnalla on Kristuksen ruumiin jäseninä yhteys keskenään (Hebr. 12:22, Ef. 2:19). Ilmestyskirjan mukaan marttyyrien sielut taivaan alttarin alla vaikuttavat rukouksillaan taistelevan seurakunnan tilanteeseen (Ilm. 6:10). Taivaassa iloitaan syntisen kääntymisestä (Luuk. 15).
Jaakko Haavio
-
Vapaus on suuri asia. Sen takia on maailmassa paljon taisteltu, jopa verta vuodatettu. Me suomalaisetkin tiedämme jotain tästä. Tiedämme senkin, että todellinen hengenviljely on mahdollista vain vapauden ilmapiirissä. Sama koskee myös hengellistä eli uskonnollista elämää. Jos meiltä riistetään valinnan mahdollisuudet, jos meidät puetaan sääntöjen ja määräysten pakkopaitaan, omantunnon elämä tuhoutuu ja tilalle tulee kaavoihin kangistunut, valheellinen muotomeno.
Jaakko Haavio
-
Syvällisen ajattelun loistava tuote !
-
Kristityn ihmisen vapaus ei kuitenkaan ole mikään yksiselitteinen asia. On huomattava, että se on aina yhteydessä Kristukseen. Se ei siis ole meidän omien päähänpistojemme ja mielihalujemme toteuttamista. Se ei ole piittaamattomuutta toisten ihmisten tarpeista. Raamattu sanoo: "Vapauteen Kristus vapautti meidät. Älkää antako uudelleen sitoa itseänne orjuden ikeeseen." Raamatun mukaisesti määritteli Martti Luther kristityn vapauden näin: "Uskossa kristitty on vapaa kaikkien kappalten herra, rakkaudessa hän on kaikkien alle alistettu ja kaikkien palvelija."
Jaakko Haavio
-
Vapautemme rajat määräytyvät siis Kristuksesta ja uskosta käsin. Niinpä luetteloa siitä, mitkä asiat ovat kristitylle sallittuja ja mitkä ovat häneltä kiellettyjä, ei milloinkaan voida laatia, niin usein kuin sellaista on yritettykin.
Jaakko Haavio
-
Suuri osa siitä jännityksestä, mikä Jaasuksen ja hänen aikansa kirjanoppineiden ja fariseusten välillä oli, pohjautui erilaiseen näkemykseen ihmisen asemasta Jumalan edessä.
Kirjanoppineiden ihminen oli lainkuuliainen orja, joka yritti kaikin tavoin miellyttää isäntäänsä, Jumalaa. Jeesuksen ihminen taas oli iloinen matkamies, joka tiesi ilman omaa ansiotaan päässeensä Isänsä suosioon ja sai siitä kitollisena nauttia Isän hänelle lahjoittamia niin hengellisiä kuin maallisia lahjoja.
Jaakko Haavio
-
Juuri tämän eron huomasin körttiläisten ja ns. viidesläisten välillä.
Körtti iloitsee vapaudesta Kristuksessa, viidesläinen lain noudattamisen antamasta paremmuudentunnosta.
Jakaako Herra itse meidät näin, vai onko tämä ihmisen laadun mukainen luonnollinen valinta ?
-
Juuri tämän eron huomasin körttiläisten ja ns. viidesläisten välillä.
Körtti iloitsee vapaudesta Kristuksessa, viidesläinen lain noudattamisen antamasta paremmuudentunnosta.
Jakaako Herra itse meidät näin, vai onko tämä ihmisen laadun mukainen luonnollinen valinta ?
Mielenkiintoinen kysymys.
-
Pekka, tätä olen miettinyt erilaisia ihmisiä tavatessani , uskonsuunnan selvittyä.
Ajattelen, että ihmiselle on annettu mahdollisuus valita. Pääasia on että usko Jumalaan ja pelastukseen Kristuksessa on jokaisella. Tapa edetä tätä tietä on tyyli-ja mielipidekysymys. Mielipiteistä ei pitäisi riidellä, mutta hiljainen ihmettely on sallittu.
-
Pääasia on että usko Jumalaan ja pelastukseen Kristuksessa on jokaisella.
Kristittyjen välinen yhteys toteutuu kokemukseni mukaan helpommin yksittäisten ihmisten kohtaamisissa kuin seurakuntien järjestämissä kokouksissa. Kahden kristityn kohdatessa ei edes tarvitse kysyä, mihin kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen toinen kuuluu.
-
:eusa_clap: :eusa_clap: :eusa_clap:
Näin tapahtuu, Kristuksen rakkaus on suuri yhdistävä voima. Kun aina voisikin pitäytyä vain tässä. Erimielisyys ja oikeassaoleminen on saatanan keino saada aikaan riita.
-
Kristittyjen välinen yhteys toteutuu kokemukseni mukaan helpommin yksittäisten ihmisten kohtaamisissa kuin seurakuntien järjestämissä kokouksissa. Kahden kristityn kohdatessa ei edes tarvitse kysyä, mihin kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen toinen kuuluu.
Se on tuo johtajuus. Ihminen ei täysin luota itseensä. Hän tarvitsee auktoriteetin, ja siinä sitä sitten ollaan! Ulkoistaminen on kaiken pahan alku ja juuri. Jos jokainen vastais vain omista asioistaa. Mutta kun valtaa pitää luovuttaa. Joku sitä sitten kerää. Kiipeää toisten haltijoille. Ihmisen pitäisi uskoa vain itseensä.
-
PekkaV
Ihmisen pitäisi uskoa vain itseensä....ja Kristuksen sisälliseen ääneen !
Sen tuntemisesta tosin ollaan montaa mieltä.
-
Eräässä aikakauslehdessä olen nähnyt toistuvan otsakkeen: "Sitä ihmistä en unohda koskaan." Minäkin voisin kertoa sellaisista ihmisistä.
Voisin kertoa seppelpartaisesta vanhuksesta, johon tutustuin nuoruudessani. Hän saapui aamuvarhain, kello kuuden maissa, meijeriautossa pappilaani, koputti ovellemme ja nuhteli minua sanoen, ettei pappi saa nukkua aamulla noin pitkään. Olin unenpöpperöinen ja hämmentynyt, ehkä loukkaantunutkin.
Voisin kertoa yhteisistä matkoistamme, joita suoritimme maakunnassa. Vanhuksella oli henkien erottamisen lahja, aivan ihmeellinen. Hän tunsi ja tiesi, oliko talossa, johon poikkesimme, Jumalan lapsia, kuten hän sanoi. Jos oli, jäimme taloon, jos ei, hän jo porstuassa ilmoitti minulle: "Kuule, mennään pois, täällä ei ole Jumalan lapsia." - Voisin sanoa: Sitä ihmistä en unohda koskaan.
Hän oli Jumalan lapsi, Jumalan pyhä. Sen tiesivät kaikki ja hän itsekin sen tiesi, olihan hän pyhäkoulunopettaja ja rukoili joka päivä polvillaan.
Jaakko Haavio
-
Sitten muistin, viime yönä, valveilla maatessani, aivan äkkiä aivan toisenlaisen miehen. Tajuntaani kohosivat hänen hikiset, synkeät kasvonsa ja hänen suuret kouransa, joissa oli tiheä karvoitus ja hoitamattomat kynnet.
Olimme alokkaita, samassa komppaniassa, Savon jääkäreissä, Sakkolan pitäjässä. Seutu kuului silloin vielä Suomeen, nythän se on rajan takana. Miehen nimi oli kuvaava: Pukari. Pukari hän oli, kertakaikkiaan! Hän oli tukkijätkä kaukaa Pohjolasta. Hän oli ollut vuosikaudet sotilaskarkurina, piileskellyt Norjankin puolella, mutta joutunut ennen kahdeksattakolmatta ikävuottaan kiinni, istunut aikansa vankilassa ja suoritti nyt, karvain mielin, alati purnaten, asepalvelustaan Kiviniemen kasarmilla. Olimme huonetoverit ja vuoteemme tuvassa olivat lähekkäin. Olin jo pappi, ja tämä nähtävästi ärsytti alokas Pukaria. Hän puhui isolla äänellä suurimmat rivoutensa, kun olin lähettyvillä, kiroili jatkuvasti ja soitti suutaan. Hänen käytöksensä oli kaiken arvostelun alapuolella. Hän oli todella nimensä mukainen, pukarien Pukari.
Sitten tuli, alokasaikamme päätteeksi pitkä, kova marssi, jonnekin Notermaan kylään asti, edestakaisin 30 kilometriä. Olin tullut sotaväkeen miltei suoraan yliopistosta. Fysiikkani oli urheilemattoman lukutoukan, hauras ja heikontunut. Marssilla meidän kuitenkin oli kunkin kannettava oma kuormamme, ei vallan kevyt: oli täyteen pakattu reppu, oli kivääri, lapio ja telttakepit ja vielä muutakin sotilaalle tarpeellista rekvisiittaa. Paluumatkalla aloin uupua. Oksentelin ja horjuin. Silloin, kovimmalla hetkellä, työntyi takaa sivulleni suuri, synkkä mies. "Anna tänne!" hän ärähti, kiskoi repun saappaineen mantteleineen harteiltani, viskasi omalle olalleen, oman täyden reppunsa päälle ja tarpoi edelleni nytkähtelevin askelin savisella tiellä. Se oli Pukari.
Miten tämä oli ymmärrettävä? oliko mies muuttunut toiseksi? Tehnyt ehkä parannuksen?
En luule niin käyneen. Siinä ympäristössä ja niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt, hän ei ollut oppinut muuta elämäntyyliä kuin tuon törkeältä kuulostavan. Ehkä häntä, metsien miestä myös suututti maitopartaisen papin lempeä, harjoiteltu hymy - mutta tosipaikan tullessa hänen sydämensä laatu, sen puhdas kulta paljastui. Uskon, että jokin kipinä ukko Laestadiuksen sytyttämästä pohjolan tulesta kyti hänen pimeässä sydämessään - hän täytti Kristuksen lain, rakasti lähimmäistään niin kuin itseään. Hän ei rakastanut sanalla ja kielellä, kuten me hurskaat tavallisesti teemme, vaan teossa ja totuudessa. En unohda häntä milloinkaan.
Jaakko Haavio
-
"Ilmeistä on, että te olette Kristuksen kirje." Näin sanoi apostoli Paavali Korinton seurakunnalle. Seurakunnan tehtävä siis oli tuoda viesti lähettäjältään, Kristukselta.
Kristus ei kirjoittanut kynällä ja musteella. Hän lähetti sanansaattajansa kuljettamaan elävää viestiä. Millainen kirje me olemme?
Jaakko Haavio
-
Huutava ääni erämaassa ? Jesaja kehoittaa huutamaan kovaa, todella kovaa.
Uskallanko olla.
Vai lempeä rakkauden tuuli paahteessa. Lohduttaja, virvoittaja ?
Kykenenkö.
-
Kirjeitä on monenlaisia, on haukkumakirjeitäkin ja on rakkauskirjeitä ja monia muita siltä väliltä. Haukkumakirjeitä kirjoitetaan paljon. Tiedän omasta kokemuksestani, mkiten masentavaa on niitä lukea. Ne ovat useimmiten nimettömiä ja niitä saavat kaikki julkisuuden henkilöt, myös radiohartauksien pitäjät. Kun olet puhunut radiossa Vapahtajastasi, saat olla varma, että viimeistään ylihuomenna saat haukkumakirjeen, jossa jyrkästi tuomitaan sekä sanomasi että sinut itsesi. Joskus tosin säälitään, että olet matkalla kohti helvettiä.
Olen koettanut miettiä, millainen on haukkumakirjeen kirjoittajan mielentila. Ehkä hän on jotenkin sairas tai kieroutunut? Tuottaako hänelle iloa ja nautintoa herjata toista? Ehkä tuottaa. Murheellista on, että hänkin ehkä luulee olevansa Herran asialla, siis eräänlainen "Kristuksen kirje".
"Te olette Kristuksen kirje." Olkaamme hänen kirjeitään! Mutta haukkumakirje, so katkera ja pahansisuinen, moittiva Kristitty tuskin on Herransa asialla.
Jaakko Haavio
-
Meidän on pikemminkin oltava rakkauskirjeitä. "Kristus rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä alttiiksi sen edestä. Meidänkin tulee rakastaa toinen toistamme." Meidän tulee voida sanoa se toisillemme sekä sanoilla että käyttäytymsellämme.
Jaakko Haavio
-
Rakkauskirje on täynnä hyvää sanomaa. Rakastetun virheitä ei kaivella. Rakkaus peittää kaiken. Rakkaus voi toki liioitellakin: se käyttää rakastettuaan kiitellessään ylisanoja. Luulen Paavalinkin niitä toisinaan kirjeissaään käyttäneen. "Teiltä ei mitään puutu mistään armolahjasta", hän korinttolaisia kiittelee, vaikka hyvin tietää, miten riidanhaluista ja lyhytjännitteistä heidän kristillisyytensä oli. Rakkaus on lempeä, silti se iloitsee "yhdessä totuuden kanssa". Rakkauden päätavoitteita on tuottaa toisille iloa.
Jaakko Haavio
-
Tämä on viisautta Jaakko Haaviolta. Kyllä uskova voi tunnistaa Raamatusta sellaistakin joka on inhimillistä ja 'epä-totuutta'.
Uskonsuunnat jotka ovat sitä mieltä että joka kirjain on totta ja jumalansanaa, ovat oman harhansa vallassa.
Sydän erottaa oikean ja väärän, olkoonpa omatunto tai Pyhän Hengen ääni, se on tarpeellinen elääksemme todellisuudessa.
-
Olin insinööriperheessä ristiäisissä. Siellä oli vieraina monta insinööriä.
Luin Raamatusta: "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka jumalattoman vanhurskaaksi tekee, hänen uskonsa luetaan hänelle vanhurskaudeksi."
Kysyin herroilta: "Ymmärsittekö, mitä tässä sanottiin?" Miehet miettivät ankarasti. Lopulta eräs sanoi: "Muuta en käsittänyt kuin että jotakin työttömyydestä siinä puhuttiin."
Näin on laita. Varsin huonosti sanoma menee perille. Aikamme ihminen on kadottanut kyvyn ymmärtää Raamattua.
Mutta onko kysymyksessä vain oman aikamme ihminen? Sanoihan Etiopian kuningattaren hoviherra jo apostolisena aikana Filippukselle: "Miten voisin ymmärtää, kun ei kukaan minulle selitä!" Ja alkoihan Vapahtaja itse, kun huomasi, että hänen oppilaansa olivat tuiki ymmärtämättömiä ja hitaita pyhiä asioita tajuamaan, selittää heille kirjoituksia, so Raamattua.
Jaakko Haavio
-
Jotta Raamatun sanoma menisi perille, se on selitettävä. Se on lausuttava sillä kielellä, jota ihminen todella ymmärtää. Kun ei ymmärretä sanaa "juhta", on sanottava "ratsu". Kun ei ymmärretä sanaa "mettinen", on sanottava "kyyhkynen". Useimmille vanhentuneille sanoille on nykykielessä vastine.
Suomalaisen Raamatun* vanhahtava kieli ei kielenä ole sen pyhempää kuin tavallinen arkikielemme. Hiukan runollisempaa se lienee. Mutta eihän Raamatun arvo ole sen kielen runollisuudessa. On kysymys sanomasta, asiasta, joka pelastaa meidän sielumme, ja joka sen takia on ymmärrettävä ja voitava ottaa vastaan kuin mikä hyvä uutinen tahansa.
Saamme olla iloiset, että Uusi Testamentti on saatavissa myös jokamiehen yksinkertaisella suomen kielellä, nykysuomeksi**. Enää ei tarvitse kenenkään väittää, ettei hän ymmärrä Jumalan sanaa.
Jaakko Haavio
*1933/1938 käännös, **Uusi testamentti nykysuomeksi 1972
-
Jälleen viisaita ajatuksia . Tätä olen itsekin ajanut takaa: Sisältö on arvokkaampi kuin muoto.
Sanoma Jumalan rakkaudesta leviää kauttamme. Olenko hyvä lähimmäinen vaikoansiokas saarnaaja ?
-
Sisältö on arvokkaampi kuin muoto.
Raamatunkäännöksessä 92 on huomioitu kunkin Raamatun kirja oma tyyli. Ei ole pyritty mihinkään 'raamatulliseen kieleen'. Pidän sitä hyvänä ratkaisuna, jossa muotokin palvelee sisältöä.
-
Jopa niinkin, että Luuk. 2 alku on menettänyt sen Joulun tunnun mikä 33/38 jouluevankeliumissa on.
1Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. 2Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. 3Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.
Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. 2Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana. 3Ja kaikki menivät verolle pantaviksi, kukin omaan kaupunkiinsa.
Mutta voimmehan pitää muistissa lapsena tai myöhemmin oppineemme , rakastamamme lauseet. Niin minä teen, sillä tietty muoto on tallentunut ja sitä käyttää vaikkapa rukouksessa.
-
Kirkonkäynti on Suomessa vähäistä. Lukuunottamatta suuria juhlia, kuten Joulua, Pitkäperjantaita ja Pääsiäistä eivät kirkot useinkaan ole täynnä. Yllättävän pieni on kirkossa säännöllisesti käyvien prosenttiluku seurakuntalaisten kokonaismäärästä. Johtuuko tämä uskonnollisen elämämme laimeudesta, luonteemme erakkoisuudesta, radion levinneisyydestä tai mistä, lienee vaikeata selvittää. Mutta varmaa on, että paljon menetämme, kun laiminlyömme yhteisen jumalanpalveluksen oman seurakuntamme piirissä.
Jaakko Haavio
-
Tietysti voimme sanoa: pääasia jumalanpalveluksessa on sanan saarna, ja senhän voimme kuulla kirkkoon menemättäkin. Myös kirkkomusiikki kantautuu kuultavaksemme kotiimme, jos sitä haluamme kuunnella. Ja kuitenkin - sanottakoon se kaikella painolla - oikeaan jumalanpalvelukseen kuuluu myös rakkaus omaa kirkkoa ja näkyvää seurakuntaa kohtaan. Pyhää Ehtoollistakaan emme voi nauttia kirkkoon menemättä. Sairaat ovat poikkeus.
Jaakko Haavio
-
Kai olemme huomanneet, mitä Raamatussa kerrotaan Vapahtajamme kirkkotavoista?
Lepopäivänä hän tapansa mukaan meni synagoogaan - sen ajan kyläkappeliin - ja nousi lukemaan. Kahdentoista ikäisenä hän kotiutui niin hyvin Jerusalemin temppeliin, ettei malttanut muiden mukana edes sieltä ajoissa poistua. Toisaalta kerrotaan, miten hän pyhää kiivautta täynnä karkotti temppelialueelta sellaisen menon, joka oli omiaan alentamaan jumalanpalveluksen arvoa.
Jeesus osoittautui kansansa parhaitten perinteiden vaalijaksi. Jumalanpalvelus, sen uhrit ja virret, sen sananluku ja sen kaikkinainen kauneus, oli vallannut hänen sydämensä. Tämä oli hänen Isänsä huone. Täällä hän viihtyi. Tämän puolesta hän taisteli, säilyttääkseen kaiken pyhänä ja loukkaamattomana.
Jaakko Haavio
-
Apostoli Pietari sanoi kauniisti: "Kristus jätti meille esikuvan, että me vaeltaisimme kuin hän vaelsi." Emme kaikki pääse kirkkoon ensi sunnuntaina - mutta jos pääset, niin mene, ja Jumala on sinua siunaava tämän sanan mukaisesti: "Yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin muualla tuhat."
Jaakko Haavio
-
Kirkon puussa on paljon kuivia, jopa lahoja oksia. Kirkon ruumiissa on paljon halvaantuneita jäseniä.
1. Kor. 11:30:ssa on varsin merkillinen johtopäätös: "Sentähden onkin teidän joukossanne paljon heikkoja ja sairaita, a moni on nukkunut pois." Seurakunnan heikkouden syyn Paavali näkee olevan siinä, ettei Pyhä Ehtoollinen ole seurakunnan elämässä sillä tilalla, missä sen tulisi olla.
Ainoa todellinen elämän voima kirkolle ja sen jäsenille on sanassa ja sakramenteissa ja niiden oikeassa käytössä.
Jaakko Haavio
-
Kirkollinen harrastus ei riitä, jos varsinainen elämän lähde, Kristus, jää kaukaiseksi. Hänestä taas saamme osaa vain sanan ja sakramenttien välityksellä.
Näiden kautta, näissä, Herra tulee seurakuntansa keskelle sitä hoitaen ja raviten. Kirkon heikko tila korjaantuu vain siten, että Jumalan sana asetetaan seurakunnan elämän keskeiseksi ohjeeksi ja Herran Pyhä Ehtoollinen saille arvosijalle, jolle se kuuluu.
Jaakko Haavio
-
"Getsemaneen kulkekaa,
nähkää Jeesus kyynelissä.
Maassa maaten vaikertaa
kärsimyksen syvyyksissä
siellä hän, ken auttaa muita,
tuskan tuleen tuomituita."
Getsemane - tämä nimi oli aikoinaan aivan arkinen paikannimi. Se merkitsee suomeksi Öljypuristamoa. Se on nimi monien kaltaistensa joukossa. Mutta sellainen se ei ole enää. Siinä on pyhyyden hohde. Beetlehen ja Golgata voivat korkeintaan kilpailla sen kanssa pyhyydessä.
Getsemane-nimi on lähtemättömästi syöpynyt sydämeemme. Getsemanen yrttitarha on paikka, jossa kristitty sukupolvi toisensa jälkeen on viettänyt kiirastorstai-iltaa. Sen ikivanhojen öljypuiden varjoon mekin nyt hengessä vaeltakaamme!
Jaakko Haavio
-
Koskettavin Raamatun kohta oli lapsena minulle juuri Getsemane. Opettaja kertoi ekaluokkalaisille mitä Kristukselle tapahtui kun hän pyysi opetuslapsia rukoilemaan kanssaan Öljymäellä. Ne nukkuivat, Herra oli tuskassa ja hikoili
https://www.youtube.com/watch?v=4xhedG8QQ2k
https://fi.pinterest.com/pin/806496245767230352/
-
Käy yrttitarhasta polku,
vie Golgatalle se,
on Hengen viitoittama
sen joka askele.
Mutta - onko tämä kaikki, vanhat öljypuut ja yrttitarhan polku, vain tunnekylläistä viihdettä, hengellistä hekumaa, johon haluamme hetkeksi tuudittautua? Vai mikä on tarkoituksemme, kun lähdemme vaelluksellemme?
Kun käymme Getsemaneen, muistakaamme ensin erästä toista yrttitarhaa, Paratiisia, josta Raamatun alkulehdillä kerrotaan. Se kylpi auringossa. Siellä oli ihmiskunnan hymyilevä lapsuus. "Jumala katsoi kaikkea, mitä hän oli tehnyt, ja katso, se oli sangen hyvää". Rohkenenpa sanoa: Jumala hymyili Paratiisissa. Kunnes sitten - me otimme ohjat omiin käsiimme ja rikoimme Jumalan tahdon. Sukumme karkotettiin Paratiisista. "Herra katui tehneensä ihmiset maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä."
Jaakko Haavio
-
Getsemaneen kulkekaa! Täällä ei paista aurinko, täällä vallitsee yö ja pimeys. Täällä ei kukaan hymyile, ei Jumala eivätkä ihmiset. Täällä kuuluu raskaita huokauksia, täällä putoilevat verikyyneleet öiselle nurmelle. Ja kuitenkin - juuri täältä alkavat ensimmäiset valonsäteet loistaa ihmiskunnan kauhean lankeemuksen yöhön. Me valitsimme tottelemattomuuden ja synnin. Täällä, Getsemanessa, on hän, joka valitsi toisen vaihtoehdon. Meissä voitti oma tahto, Jeesuksessa voitti Jumalan tahto.
Jaakko Haavio
-
Minun kauheat syntini
Luther on kuvannut Jeesuksen Getsemanen tuskaa tähän tapaan: ”Kun me olemme
äärimmäisen sokeita omille synneillemme, emmekä osaa niitä edes katua, niin kuin tulisi,
Jeesus joutui ottamaan kantaakseen Getsemanessa myös meidän syntiemme
syyllisyyden – Hän näki ja näkee ne kaikki ja tuli murheelliseksi niiden käsittämättömästä
suuruudesta.”
Jeesus tiesi, miten käsittämätön ruumiillinen ja henkinen ja ennen kaikkea hengellinen
kärsimys Häntä odottivat, jos ja kun Hän suostuisi kulkemaan ristin tien meidän
syntiemme sijaiskärsijänä. Kysymys oli niin syvästä tuskasta Isän hylkäämänä Jumalan
pyhän tulen polttaessa Hänen sydäntään, että sen syvyydessä ilmaistun rakkauden
suuruutta saamme ihmetellen ylistää koko pitkän iankaikkisuuden verran emmekä silti
pääse milloinkaan sen rakkauden pohjaan asti.
-
Jeesus nousi ja "meni tapansa mukaan Öljymäelle", Getsemaneen. Miksi sinne? Pyrkikö hän vainoojiaan pakoon? Jos Jeesuksen tarkoitus olisi ollut väistää vaaraa ja kuolemaa, hän ei olisi mennyt Getsemaneen. Evankeliumin kirjoittaja sanoo: "meni tapansa mukaan", ja: "myös Juudas tiesi sen paikan." Jeesus oli usein käynyt täällä rukoilemassa. Nyt hän tieten tahtoen meni surman suuhun.
"Meit ihmiskurjia säälein
hän kulki kuolemaan."
Jaakko Haavio
-
Seurakseen Jeesus valitsi kolme miestä, samat, jotka olivat olleet hänen mukanaan Kirkastusvuorella. Siellä he olivat saaneet katsella hänen kirkkauttaan ja kuunnella hänen pyhää keskusteluaan Mooseksen ja Eliaan kanssa.
Nyt heille paljastui jotakin vielä suurempaa. He näkivät kärsivän Vapahtajan kirkkauden. Heidät vedettiin mukaan taistelemaan Vapahtajan rinnalla, valvomaan yhdessä hänen kassaan. Heidän oli opittava omassa sydämessään kokemaan sitä tuskan polttoa, joka Vapahtajan sydämessä hehkui. Heidät vihittiin salaisuuteen. He saivat armon olla tuskan todistajina voidakseen, kun aika tuli, kuljettaa viestiä ristin pyhästä rakkaudesta maan ääriin saakka.
Jaakko Haavio
-
Ja niin "Jeesus alkoi vapista ja tulla tuskaan". Tällä merkillisellä sanonnalla Raamattu ilmasee sen, ettei Jeesus vienyt Getsemaneen mukanaan kärsimystä, vaan se laskettiin hänen kannettavakseen täällä. Hänet johdettiin Getsemaneen suorittamaan suurta loppututkintoa ennen ristin uhria. Raamatussa todellakin sanotaan: "Hän, vaikka oli Poika, oppi kuuliaisuuden siitä, mitä kärsi". Getsemanessa käytiin varsinainen päätaistelu Jeesuksen ja pimeyden voimien välillä. Ristinkuolema oli johdonmukainen seuraus voitosta, jonka Jeesus Getsemanessa oli jo saavuttanut.
Jaakko Haavio
-
Jeesus meni Getsemaneen taistelemaan meidän puolestamme. Mutta hän odottaa, että me osallistuisimme tähän taisteluun kokemalla jotakin hänen tuskastaan maailman synnin tähden.
"Kun näin nähdä, kuulla saan
Vapahtajan ristintiestä,
miten kuolintuskassaan
vielä muisti murhamiestä,
tiedän, että Jeesukseni
kuoli minun hyväkseni.
Salli ristin sanomaan
toivoni mun täällä panna,
ja kun kuljen kuolemaan
lepo haavoissasi anna.
Hoivassas on kuolo kuni
lyhyt, rauhallinen uni."
Jaakko Haavio
-
VK 79 Oi Jeesus, lähde autuuden
https://www.youtube.com/watch?v=d7sU43D5_qY
1.
Oi Jeesus, lähde autuuden,
mun elämäni iäinen,
sä kärsit ristinkuoleman
mun edestäni katkeran.
2.
Sä kärsit kaiken vaivani,
mun tuskani ja haavani,
kun sinut, Jeesus, ruoskittiin
ja puolestani tuomittiin.
3.
Nuo kädet, jotka vaivasta
auttoivat monta sairasta,
on lyöty puuhun nauloilla,
nyt veri tiukkuu haavoista.
4.
Nuo jalat uupumattomat
vain rauhan teillä kulkivat.
Nyt riippuvat ne ristillä
nauloilla lävistettyinä.
5.
Oi Jeesus, suusi suloinen
toi meille toivon, autuuden.
Nyt tuskassaan se juoda saa
vain sappea ja etikkaa.
6.
Vaan miksi kärsit vaieten,
viaton Jeesus, piinan sen?
Teit kaiken laupeudesta,
pelkästä rakkaudesta.
7.
Kun ihmisparkain hukkuvan
näit valtaan synnin, kuoleman,
et jäänyt taivaan kunniaan,
vaan riensit meitä auttamaan.
8.
Näin täytit, Jeesus, raskaan työs.
Nyt kääntynyt on meihin myös
ristisi uhrin siunaus
ja Isän armo, rakkaus.
9.
Siis nöyrimmän nyt kiitoksen
sinulle annan, armoinen,
kun ristinkuolemallasi
näin maksoit syntivelkani.
10.
Suo seurata nyt sinua
uskossa, rakkaudessa,
vain jäljissäsi vaeltaa
ja tahtoasi noudattaa.
11.
Kun synti syttyy mieleeni
ja tahtoo voittaa sieluni,
suo silloin ristin juurella
piinaasi, Jeesus, muistella.
12.
Sun ristis olkoon ainoa
tienviittaajani matkalla,
ain aurinkona päivällä
ja yöllä kuuna, tähtenä.
13.
Se oikealle ohjatkoon,
pois harhateiltä johtakoon,
maailma ettei eksytä,
pois tyköäsi viehätä.
14.
Se olkoon turva tuskissa,
varustus vahva vaaroissa,
maan päällä suurin iloni
ja kuollessakin toivoni.
Elias Lönnrot 1864. Virsikirjaan 1886. | Sävelmä: Keskiajalta / Suomessa 1702.
[/i]
-
Jeesuksen ristiinnaulitsemispäivä, Pitkäperjantai, oli suurten ihmeitten päivä.
Silloin toteutuivat Vanhan testamentin profeettojen ennustukset. Sekin, mitä Jesaja oli julistanut Herran kärsivästä Palvelijasta, kävi viimeistä piirtoa myöten toteen. "Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut."
Jaakko Haavio
-
Apostolien julistuksen pääsävel on täsmälleen tämä sama. "Pois se minusta", kirjoittaa Paavali, "että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä."
Kerran, kun meidän vuoromme tulee siirtyä ajasta iäisyyteen, me lopullisesti ymmärrämme, mitä meidän hyväksemme Golgatalla tapahtui. Nyt voimme vain nöyrästi kumartua Ylösnousseen Herran edessä ja kiittää häntä hänen sovintouhristaan, haavoista, jotka hän meidän tähtemme sai.
Jaakko Haavio
-
Vanhaksi tultua on tullut ymmärrys kuinka Hän on A O, Hän on kaikki, kun muut jättävät, tai kaikki turha jätetään.
https://www.youtube.com/watch?v=d9EN27Zh_vg
-
Golgatan päivä oli ihmeitten päivä. Näennäisesti pienetkin tapahtumat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen yhteydessä saavat suuren kantavuuden. Niinpä voimme todeta, miten ristin juurella rakentuu uusi yhteys ihmisten välille. Ristin juurella Johannes apostoli otti Jeesuksen kehotuksesta hoiviinsa Jeesuksen äidin, Marian. Tässä on meillä kristillisen seurakunnan alkusolu: Jesuksessa kaikkensa näkevät, lunastetut ihmiset, ottavat huostaansa toinen toisensa, syntyy Jumalan perhe. Pyhää ehtoollista vietettäessä tämä uusi yhtes saa aivan näkyvän muodon.
Jaakko Haavio
-
Siihen uskoon,
Herra, auta,
että, vaikka
vartoo hauta,
siitä nousta saan;
että valvot,
Herra, sinä,
martaana kun makaan minä,
laho liha, tomu maan.
Jaakko Haavio
-
Paaden alta
herätetty,
kirkkauteen
ylennetty!
Tätä rukoilen:
anna armo,
että valvon,
ristiäsi
että palvon
juurelle sen hiljeten.
Ristin varjoon
minut ohjaa,
niin en säiky
haudan pohjaa,
multaa jäätyvää.
Kasta kuivat
kyyneleeni,
polta risti
sydämeeni!
Anna minun ymmärtää!
Kerran koittaa
Pääsiäinen:
musta syli,
multa jäinen
kuolleet luovuttaa.
Rakkaamme ja
kaivattumme!
Silloin yhteen
kokoonnumme!
Resurrexit! Riemuitkaa!
Jaakko Haavio
-
Vielä viivyn
pilven alla.
Vastaan tulvii
tulvimalla
valo lämpöinen.
Ristin valon
nyt jo nähden
ilomielin
täältä lähden
luokse Herran Jeesuksen.
Jaakko Haavio
Turun Tuomiokirkon alttariristin paljastus Pääsiäisenä 1972
-
Minulta kysyttiin: "Millaisena koet radiohartauden?" Yritän vastata.
Millaisena koen radiohartauden? Kun itse aika ajoin olen joutunut pitämään radioitavan saarnan tai suorittamaan radiossa aamu- tai iltahartauden, olen kyllä selvillä siitä, ettei kaikkien mieliksi voi puhua eikä kaikkien odotuksia voi täyttää. Se selviää niistä moite- ja kiitoskirjeistä, joita saan. Ensinmainitut tosin ovat usein monisteita, siis eräänlaista hakuammuntaa tai häirintätulta, jälkimmäisissä taas voi olla paljonkin yliammuttua. Koen siis esiintymisen hiljaisena kyselynä: Olisiko kuulijoissani joku, jota todella voisin auttaa?
Kun vuorostani olen kuulijana, on itselläni samansuuntainen toivomus: sanoisipa nyt puhuja sanan, joka auttaisi minua tai ainakin hiljentäisi pyhän Jumalan kasvojen eteen!
Jaakko Haavio
-
Me papit olemme tunnetusti huonoja sanankuulijoita. Ohi korviemme menee paljon sellaista, mikä on sinänsä arvokasta ja auttaa ehkä jotakuta, mutta me olemme kuulleet sen jo monesti ennen, eikä se siis enää tunnu tuoreelta ja kiinnostavalta. Vai olemmeko me tässä mitään poikkeuksia? Ehkä ihmiset yleensä eivät halua kuunnella ennen kuultua? Onko aina siis keksittävä jotakin uutta?
Nyt, kun kohta tulen olleeksi viisi vuosikymmentä pappina, tunnustan avoimesti, etten saa sielulleni ravintoa muusta kuin varsin yksinkertaisesta, raamatullisesta sanomasta. Se ei merkitse Raamatun lauseiden latelua, vaan todistusta Kristus-elämästä.
Jaakko Haavio
-
Laittamattomasti sanottu !
Runoilija-pappi-ihminen ja körtti ! :049: :049: :049:
-
Tietysti tarvitsen jatkuvasti uutta teologista tietoa ja viisautta - vanha tieto, mikäli sitä on ollutkaan, katoaa jatkuvasti - mutta en odota, että sitä jaettaisiin minulle silloin, kun minua kutsutaan rukoukseen.
Yhtä kaipaan: että minulle sanottaisin, miten saan syntini anteeksi, miten taas tänä aamuna tai iltana voin nähdä armollisen Jumalan kasvot. Myös odotan, että minua yksinkertaisesti neuvottaisiin, ilman tieteellisen sanaston painolastia, miten voisin auttaa arkisen elämäni keskellä muita ihmisiä heidän iloonsa.
Jaakko Haavio
-
Kuulen radiohartauksista usein sitä, mikä kirvoittaa iloni - siitä huolimatta, että puhuja kenties lopuksi yrittää joillakin astianmakuisilla lauseparsilla suunata sanottavansa vain omalle suppealle ystäväpiirilleen ja on näin pilaamaisillansa ilon, jonka hän jo minulle hyvällä sanomallaan toi. Miksi salaisin tämän, kun kysytään, miten koen radiohartaudet?
Yhteenveto: Kuulijana on yhtä vaikea olla kuin puhujana. Parasta olisi saada keskustella. Miten kävikään Emmauksen tiellä: kun ne kaksi keskustelivat, tuli Jeesus kolmanneksi. Lopuksi he jopa tunsivat hänet.
Jaakko Haavio
-
En usko olevani taikauskoinen. En sylkäise, kun musta kissa juoksee tien poikki, kuten havaitsen eräitten hyvien ja hurskaitten ystävieni tekevän. Kuitenkaan en voi olla kiinnittämättä huomiotani eräisiin näennäisesti sattumanvaraisiin vihjeisiin, joita silloin tällöin saan.
Kun siirryin eläkkeelle, jouduin muuttamaan virka-asunnosta omaan asuntooni ja hankin uuden puhelimenkin. Puhelinnumeroni alkoi kolmella kolmosella. Se oli kuin virsi 333: "Mikä silloin multa puuttuis, kun Herra huolen kantaa." Iloitsin suuresti uudesta numerostani, joka jatkuvasti ja ystävällisesti minulle oli muistuttava Herran hyvästä huolenpidosta.
Jaakko Haavio
-
Mutta nyt ne ovat järjestelleet kaupungissani puhelimia ja keskuksia uuteen järjestykseen. Yllättämällä minullekin annettiin aivan uusi numero. Nyt se sanoo minulle: "Käyn aina kohti kuolemaa, jos minne täällä kuljen." Ja numeron toinen jakso huokaa: "Miks levoton oot, sieluni, miks murehdit sä vielä?"
Ehkei ole syytä harjoittaa tällaista numeroleikkiä. Vai onko se leikkiä? Eikö Herramme voi meille puhua yhtä hyvin pienissä aasioissa kuin suurissakin? Enkö saisi - ja etkö sinäkin saisi - lukea puhelinnumerostasi tai autosi numerosta viestejä siltä Herralta, jolla on paljon asiaa meille, joka päivä? En suostu myöntämään tätä taikauskoksi.
Jaakko Haavio
-
Kaikessa tapauksessa Herra kantaa meistä huolen. Kaikessa tapauksessa käymme aina kohti kuolemaa. Hyvä on, kun meille tästä muistutetaan. Vapahtajamme sanoi kerran Jerusalemin temppelissä, että kivetkin huutavat. Ja profeetta Habakuk tietää katto-orsilla olevan saman taidon*. Miksi eivät sitten puhelinnumerot puhuisi ja puhelinlangat laulaisi?
Jaakko Haavio
*Hab. 2:9-11: Voi sitä, joka kokoaa ja kiskoo väärää voittoa talonsa hyväksi ja tekee pesänsä korkealle pelastuakseen kaikesta onnettomuudesta! Sinä teit suunnitelmia, jotka koituivat häpeäksi suvullesi. Suunnittelit tuhoa monille kansoille, mutta näin turmelit oman elämäsi. Seinäkivi huutaa ja syyttää, ja kattohirsi yhtyy huutoon.
-
Jeesusta tarvitaan kodissa. Tätä asiaa oli omassa lapsuudenkodissani yritetty ilmentää siten, että seinille oli ripustettu raamatunlauseita. Näitä, usein mustalle pohjalle hopealla painettuja tauluja oli siihen aikaan monissa kodeissa, ainakin meidän tuttavapiirissämme.
Kotonani oli kolme raamatunlausetaulua. Yhdessä oli enkeli palmunoksineen ja sanat: "Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat". Toisessa, kuvattomassa, oli sanat: "Kristus on ajallansa jumalattomain edestä kuollut". Kolmas ei oikeastaan ollut raamatunlausetaulu ensinkään. Se oli vaaleanvihreä, kukin koristeltu, ja siinä oli englanninkielinen lause. Sitä ei suomennettu, koska meillä ei osattu englantia. Jälkeenpäin on minulle selvinnyt sen merkinneen: "Jumala, suojele kotiamme".
Nämä kolme, mielestäni hyvää lausetta, haluan ripustaa. jos sallitte, Suomen kotien seinään.
Jaakko Haavio
-
Ensimmäiseksi (haluan ripustaa) siis tämän: "Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat". Tämä on sana sokeille, joilta silmien valo puuttuu. Mutta se on samalla meille kaikille. Emmehän me näe Vapahtajaamme. Kuitenkin Jeesus sanoo meitä autuaiksi, jos uskomme.
Autuas merkitsee onnellista. Se koti on onnellinen koti, jossa asuu uskovia ihmisiä. Se on aivan tavallinen koti muuten, samanlainen kuin meidän. Siinä on uusia huonekaluja, jos se on nuorten koti ja vanhoja, kuluneita, jos se on vanhojen koti. Siellä on eri-ikäisiä, uusia tai kuluneita ihmisiäkin, ehkä vain yksi, vanha ja kulunut, mutta kun Jeesus on siellä myös, koti on onnellinen, kaikista vaikeuksista, puutoksista, kivuista ja säryistä huolimatta. Siellä, missä Jeesus on. on anteeksiantamus ja rauha. Missä on anteeksiantamus, siellä on ilo ja toivo.
Jaakko Haavio
-
Tiedän omasta kokemuksesta minkälaisena uskovia koteja hyvin usein pidetään.
Ne ovat hartaita, ankaria, kuin kalseat ja kaikuisat kirkot. Pitää olla hiljaa, kunnioittaa tätä kotia ja sen arvoja ja järjestystä, muutoin sinut tuomitaan ja erotetaan kodista.
Tämän kuvan sain kaiketi erään herätysliikkeen kannattajien lapsista joita oli luokallani.
Heillä ei saanut olla joulukkusta, ei kukkia, ei televisiota, ei verhojakaan.Naisilla nutturat ja huivi päässä, miehillä kauluspaita, ei solmiota ja vain lippalakki sallittiin.
Pikku-esteetikkona sain heistä niin ankean kuvan , ja esikuvan uskovista, että minä aloin ajatella nurjasti heikäläisistä.
Totuus on aivan toinen. Omassa kodissani on kaikkia noita heiltä kiellettyjä, ja paljon muutakin.
Tosin heikäläisetkin sallivat jo television, ja paljon muutakin.
Mtkalla muuttuu !
-
.Naisilla nutturat ja huivi päässä, miehillä kauluspaita, ei solmiota ja vain lippalakki sallittiin.
Kuulostaa esikoislestadiolaisuudelta. Heitä on pieni ryhmä Kotkassakin.
-
Nyt toinen raamatunlausetaulu! "Krist8us on ajallansa jumalattomain edestä kuollut." Ajallansa - se tarkoittaa: oikeaan aikaan. Jumalattomain edestä - se tarkoittaa: meidän edestämme.
Varmaan on vaikeata ajatella ja ymmärtää, että meidän syntimme ovat vaatineet Jeesuksen elämän jo ennen kuin meitä täällä olikaan syntiä tekemässä. Ja kuitenkin: kun synti soimaa ja olemme levottomat omassatunnossamme odottaessamme iäistä kohtaloamme, vain se tuo rauhan, että tällainen jumalaton ihminenkin kuin minä, saa turvata Kristuksen ristillä hankkimaan ansioon. Hän on käynyt kuolemaan, noussut kuolleista ja käskenyt saarnata maailman loppuun asti sellaista sanomaa, ettei kukaan, joka häneen uskoo, huku.
Jaakko Haavio
-
Kotini kolmas lause oli englanninkielinen. En ymmärtänyt sitä lapsena. Mutta kun selitettiin, ymmärrän nyt. "Jumala, varjele kotiani." Minulla on lupa sanoa sinulle ja kaikille: Jumala varjelee sinuakin ja sinun omiasi lähellä ja kaukana, ulkomaillakin. Muista vain rukoilla heidän puolestaan. Hänen varjeluksensa on ehkä ollut joskus toisenlaista, kuin mitä me odotimme. Voimme kuitenkin hänen johdatuksestaan rohkeasti päätellä, että hän tästedeskin tahtoo kantaa meistä huolta.
Me emme voi murehtimisellamme lisätä ikäämme kyynäränkään vertaa. Tulevaisuutemme on joka kohdastaan Jumalan väkevissä, rakkaissa käsissä. Hänen suurin lahjansa on syntien anteeksiantamus Jeesuksessa Kristuksessa.
Jaakko Haavio
-
Kirkko ei ole mikään valintamyymälä. Asuntoni lähelle on äskettäin kohonnut mahtava valintamyymälä, ns supermarket. Vaimoni ja omakin elämäni on tästä melkolailla helpottunut. Meidän ei tarvitse enää seisoa linja-autopysäkillä, ei ajaa bussissa keskikaupungille, ei kulkea monissa kaupoissa. Menemme pikkukärryinemme valintaan, poimimme hyllyiltä mitä haluamme, maksamme kassaan ja palaamme tavaroinemme kotiin. Käytännöllistä ja mukavaa, eikö totta?
Mutta - "kirkko ei ole valintamyymälä". Kirkon markkinoimasta tavarasta et voi valita mitä milloinkin haluat, vaikka tavaraa on paljon ja hyvää.
Jaakko Haavio
-
Jumalan sanaa emme voi paloitella emmekä paketoida oman halumme mukaan. Ei ole lupa kuunnella "korvasyyhyyn" sitä, mikä parhaiten miellyttää. On ortettava vastaan pelastuksen sanoma kokonaisuudessaan, niin laki kuin evankeliumikin.
Jaakko Haavio
-
Jumalan laista sanotaan Raamatussa: "Joka rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin." Et voi valita mieleisiäsi käskyjä täytettäväksi ja hyljätä loppuja.
Samoin on evankeliumi täydellinen ja jakamaton. Et voi jättää pelastumisesi asiassa jotakin Jumalan suoritettavaksi ja hoitaa itse loppuja. "Simul iustus et peccator", olet samalla kertaa syntinen ja pyhä, ja molempia täysin määrin, tämä on pelastumisen ydin. Jeesus itse sanoo: "Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät."
Jaakko Haavio
-
Apostoli Paavali sanoo Galatalaiskirjeensä ensimmäisessä luvussa, ettei hänen julistamansa evankeliumi ole ihmisten mukaista. Hän sanoo, ettei hän ole sitä ihmisiltä saanutkaan, vaan itse Herralta Jeesukselta.
Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ajattelemme Juhannuksen sisältöä ja kaikkea muuta, mitä Juhannukseen liittyy.
Jaakko Haavio
-
Herättäjäyhdistyksen hallituksen jäsen, Mauno Nivala pitää kuusikertaa YLE 1 aamuhartauden.
Nuorisotyönohjaaja Mauno Nivala: Iltalypsyllä
https://areena.yle.fi/podcastit/1-73934172 ( löytyy alempana )
Nuorisotyönohjaaja Mauno Nivala Lahdesta kuuntelee omaelämänkerrallisen hartaussarjansa ensimmäisessä osassa isän tarinoita. (Sarja alkaa 1/6)
julkaistu
ke 30.4.2025
poistuu
29.6.2025
Sen liäksi mitä Mauno minulle merkitsee naapurina ja rakkaana ystävänä, on minulla sama muisto lapsuudesta: Äiti lukee minulle ja pikkuveljelle Topeliuksen Lukemisia lapsille. Koivu ja tähti on parhaiten muistossa.
-
Jos Juhannuksen evankeliumi olisi ihmisten mukainen, siis meille mieluinen, se olisi kenties korkealentoinen puhe Suomen suven armaudesta, kesäyön auringosta, siniristilipusta, joka liehuu Pohjolan kuulasta taivasta vasten ja nuoruuden ilosta, joka Juhannuksena kohoaa ylimmilleen. Tai, niinkin voimme ajatella hyvällä syyllä, se olisi kiihkeä protesti kaikkea säädyllisyytä, "sovinnaista moraalia", vastaan, vapauden hillitön huuto: "Kaikki on luvallista, tehkää mitä mielitte, antakaa lihalenne, mitä se vaatii!"
Tällaista ihmisten mukaista juhannusevankeliumia on kuultu. Sillä on ihastelijansa, sillä on myös, sen pahempi, rajuimmissakin muodoissa vastaanottajansa, uskojansa ja noudattajansa.
Kirkon evankeliumi on sama kuin Paavalin: Kristuksen innoittama pyhä ja hyvä sanoma. Se on pyhä, sillä se sanoo: "Ettekö tiedä, että ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Joka turmelee Jumalan temppelin, hänet on Jumala turmeleva." "Jumala ei anna itseään pilkata."
Jaakko Haavio
-
Mutta Juhannuksen evankeliumi on myös hyvä. "Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!" Tämäkin on Juhannuksen, Kastajan, sana.
Jumalan lapset iloitsevat siitä, että he saavat synneistä vapaiksi tehtyinä riemuita elävän Jumalan edessä puhtaalla ja kirkastuneella ilolla. He iloitsevat siitä, että heillä on perintöosa pyhien joukossa eikä heidän tarvitse häväistä ja vainota Jumalan seurakuntaa ja Suurta Armahtajaa. Suvisen yön kuulas taivas saarnaa heille ajasta, jolloin ei yötä olekaan, tulevan elämän kirkkaudesta, joka pyhänä aavistuksena jo nyt viipyy heidän sydämessään.
Jaakko Haavio
-
Joitakin vuosia sitten olin Damaskossa, Syyrian pääkaupungissa. Siellä oli suuressa Omaijadien moskeijassa pikkuruinen kappeli, jossa sanottiin säilytettävän Johannes Kastajan päätä. Yritin valokuvata kappelin, muta kun minulla ei ollut salamavalolaitteita, tuli kuvaan vain palavan kynttilän kuva. Miten sanoikaan Kristus: "Hän oli palava ja loistava kynttilä..." Kun muut valot, juhannuskokot ja raketit sammuvat, palaa vielä Johannes Kastajan kynttilä.
Näin, miten muudan äiti asetti pienen lapsensa käden kappelin kaiteelle ja neuvoi silittämään sitä. Hän oli muslimi. Hän ei tuntenut Kristusta. Mutta Johannes Kastajaa hän yritti kunnioittaa lapsineen.
Jaakko Haavio
-
Kristus sanoi Kastajasta: "Hän oli suurin vaimosta syntyneiden joukossa, mutta pienin taivasten valtakunnassa ja suurempi kuin hän." Miksi näin? Siksi, että Kristuksen omilla on Kristuksen evankeliumi, joka ei miltään kohdin ole ihmisten tekoinen eikä ihmisten mukainen, vaan Jumalan ihme ja lahja syntisen ihmissuvun pelastamiseksi synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta.
Jaakko Haavio
-
Rakkaat ystävät! Vuoden 1973 herättäjäjuhlat Sievissä ovat pääsemässä päätökseen. Onnelliseenko päätökseen? Se riippuu kokonaan siitä, onko Herra armahtanut meitä.
Kutsu "Tulkaa minun tyköni" on kantautunut toistuvasti ei vain juhlamme julkipantuina ja toistettuna tunnuksena, ystävien seurapuheina, saarnoina, veisuina, vaan myös, niinhän me uskomme ja toivomme, se on kuulunut sydämissämme. Se on meidän Herramme ja Vapahtajamme oma kutsu meille monin tavoin raskautetuille ja kiusaantuneille ihmisille.
Jaakko Haavio
-
Herra Jeesus on hiljainen vaeltaja. Ehkä hän on kaikkein hiljaisin meistä. Profeetan kautta on sanottu hänestä: "Hän ei riitele, hän ei huuda, hänen ääntänsä ei kuulla kaduilla", ja kuitenkin hänen äänensä kuullaan, kuullaan jostakin. Se kuullaan vielä senkin jälkeen, kun kovaäänisin vahvistettu ihmisääni juhlapaikalla on vaiennut, tekniset laitteet korjattu pois ja penkit lastattu kuorma-autoihin.
Me kuulemme Herran kutsun sydämissämme, kun tai jos hänen Pyhä Henkensä tarttuu julistettuun tai veisattuun sanaan ja lähtee kuljettamaan sitä meidän jäljissämme meidän koteihimme.
Jaakko Haavio
-
Emme pääse irti Herran kuormista, joita hän sanallansa sälyttää meidän vedettäväksemme ja kannettavaksemme. Älkkäämme olko ainoastaan sanan kuulijoita tai kuunelijoita. Yrittäkäämme myös noudattaa sitä, sillä Herramme on sanonut: "Autauaita ovat ne, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä."
Jaakko Haavio
-
Meidän juhlapaikkamme nimi on Pekanmäki, Haikolan Pekanmäki. Tiedossani ei ole, millainen mies tuo Jussin Pekka aikoinaan on ollut, hän, joka on jättänyt tälle mäelle nimensä - kaiketi merkittävä mies, koska nimi on säilynyt läpi vuosisatojen.
Sallikaa nyt, ystävät, pieni, ehkä lapsekaskin sanaleikki. Pekkahan on suomalainen muunnelma nimestä Pietari, tai oikeastaan sekin on jo suomalainen muunnelma alkukielestä. Tuo apostoli Pietari, Raamatun Pekka, oli kerran ystavinensä Filippuksen Kesarean alueella. Jeesus alkoi kuulustella ystäviänsä. Ensin hän kysyi kautta rantain: "Tiedättekö, mitä ihmiset ajattelevat minusta?" Kun he olivat sitten luetelleet joukon sen ajan ihmisten olettamuksia Jeesuksen persoonan laadusta, hän kohdisti kysymyksensä suoraan heille: "Kenenkä te sanotte minun olevan?" Silloin tuli Raamatun Pekan tunnustus: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika". Tämä yksinkertaisen miehen yksinkertainen tunnustus riemastutti Vapahtajan sydäntä. Se riemastutti niin, että hän ikään kuin sanoi: "Kuule, Pekka, nyt me puhuttelemme toisiamme oikeilla nimillä. Sinä sanot minua Kristukseksi ja minä sanon sinua Kallioksi":
Se oli Kristuksen käyttämä sanaleikki. Sallittakoon se nytkin: Kristus ja kallio, Kristus ja ihminen.
Jaakko Haavio
-
Nuorisotyönohjaaja Mauno Nivala: Herätysliikkeitä ja mopobensan tuoksua
Nuorisotyönohjaaja Mauno Nivala Lahdesta muistelee omaelämäkerrallisen hartaussarjansa kolmannessa osassa nuoruutensa vuoroviikonloppuja maallisen ja ajattoman maailman harrastusten parissa. (Sarja jatkuu 3/6).
https://areena.yle.fi/1-61325334
-
Kuulkaa, ei se Raamatun Pekka kovin kova ja kiinteä kallio ollut. Muistamme, miten sen raukan kävi. Ei Kristus, vaikka lupasi rakentaa kirkkonsa sille kalliolle, lopultakaan sille rakentanut, eikä aikonutkaan rakentaa. Hän riemastui vain siitä tunnustuksesta, ja se tunnustus, heikon miehen kova tunnustus, riemastuttaa ja kestää vieläkin: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika."
Jaakko Haavio
-
Sieviläiset rakensivat aikoinaan kirkon tähän Pekanmäelle. Tämä kirkko on todistuksena siitä, että Kristus-kallio kestää. Nämäkin päivät täällä ovat kantaneet todistusta siitä, että Pekanmäellä, Kristus-kalliolla, heränneen kansan kannattaa kokoontua vielä tälläkin vuosisadalla* ja seuraavallakin vuosituhannella ja istuutua kovalle kalliolle. Se kestää, Kristus-kallio kestää. Se onkin ainoa, joka kestää tänä muuttelevana, levottomana aikana. Me olemme täällä näinä päivinä olleet joukolla todistamassa, että Kristus-kallio kestää.
Jaakko Haavio
*Puhe on pidetty 8.7.1973
-
Vuonna 1925 - siitä on hirmuisesti aikaa, liki puoli vuosisataa* - pääsin ensimmäisille herättäjäjuhlilleni Seinäjoelle. Kun Seinäjoen herättäjäjuhlat olivat päätepisteessään, nuori sydämeni hätkähti. Oli kuin viikate olisi iskenyt kaikki 25 000 ihmistä kumoon: kaikki polvistuivat. En ollut nähnyt sellaista aikaisemmin. Se oli valtava todistus nuorelle ylioppilaalle siitä, että Herra elää.
Täällä on niinkin pieniä osanottajia, etteivät he vielä ymmärrä puhetta. Viime vuonna Seinäjoella oli niinkin pieni juhlavieras, ettei ollut vielä kastettukaan. Valokuvasin hänet ja toivon, että hän kävisi koko elämänsä ajan herättäjäjuhlilla. Sanon nyt teille, nuoret, jotka olette ensimmäisillä herättäjäjuhlillanne: kun te näette tämän kansan Jumalan viikatteen katkaisemana maassa polvillansa hetken päästä, painakaa päänne matalalle! Muistakaa, että kova mies ja luja nainen polvistaa molemmat polvensa ja päänsäkin Herran edessä elämänsä loppuun asti. Se on helppoa täällä, kun meitä on suuri joukko. On helppo todistaa yksimielisen joukon keskellä suuresta Herrasta.
Kun menemme kotiin, alkaa elämän problematiikka eli, kuten heränneet ihmiset sanovat, kilvoitustie.
Jaakko Haavio
*nyt jo kokonainen vuosisata!
-
Me olemme saaneet hartioillemme sen suloisen ikeen, jonka Kristus lupaa panna niille, joille hän kuormansa antaa. Kun me tulemme kotiin, niin ies alkaa näkyä ja se alkaa myös kalvaa. Ne sanovat meille: "Oletko sinä meitä parempi?" Sanokaamme nöyrästi: "En ole parempi, jos en paljon huonompikaan". Samalta tasolta Herran edessä me kaikki syntiset ihmiset lähdemme liikkeelle Herran eteen. Älkäämme ylpeilkö siitä, että olemme saaneet istua Kristus-kalliolla. Me huomaamme, ettei meissä, se on meidän lihassamme, asu mitään hyvää. Tahtoa meillä kyllä on, mutta voimaa puuttuu, tarvitaan voimaa ylhäältä. Meille sanottiin tänään täällä: "Tuuli puhaltaa missä tahtoo".
Jaakko Haavio
-
Uskon arvosteluun ei kenelläkään ole lupa, sillä emme näe toisen ihmisen sydämeen.
-
Jumalan Hengen voima tulee meihin, jos Jumala tahtoo, mutta se ei tule, jos me panemme vastaan. Ei panna vastaan, ystävät! Pideträän, ystävät huolta toinen toisestamme. Niin kuin me täällä olemme kokoontuneet suurella joukolla, kokoontukaamme kotona pienemmällä joukolla. Herra on sanonut tulevansa mukaan, vaikkei meitä ole kuin kaksi, minä ja vaimoni ja sinä ja vaimosi. Lapset mukaan, jos teillä vielä on niitä kotona, veisaamaan yhdessä! Jos emme osaa veisata, niin luetaan. Luetaan ainakin tämän päivän evankeliumi Luuk. 15.* Muistakaamme aina, jatkuvasti: koko koti, sekä se poika, joka oli pellolla että se poika, joka oli pellon takana, sopi yhteen saman isän avaraan helmaan. Se helma oli Kristuksen helma, hänen, joka levitti kätensä ja käsistä tippui veri, kun hän sanoi: "Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon."
Jaakko Haavio
* Tuhlaajapoika ja hänen veljensä
-
Ystävät, heikot kristityt,
yhdessä kaikki käykää nyt
rukoillen luokse Jeesuksen
ja eteen armoistuimen.
SV. 182:1*
Kristillisyys ei ole taakka vaan lahja. Näin sanoi eräs ystäväni äskettäin. Hänen kirkkaista silmistään saattoi lukea, että hän todella tarkoitti mitä sanoi. Hän puhui omasta kokemuksestaan. Ajattelin: tällaisen ystävän seurassa on hyvä olla. Hän, joka itse on saanut armon, on valmis antamaan jokaiselle pettyneelle ja langenneelle armon.
Jaakko Haavio
Rauhan teitä, Kirjapaja 1975
*Nykyisin SV 150:1
-
Tiedämme liiankin hyvin, että kovin paljon on olemassa myös toisenhenkistä kristillisyyttä: kovaa ja vaativaa. Katsellaan vihaisin silmin toista: ellet ole kaikessa kanssani samaa mieltä, et ole ystäväni. Ellet jokaisessa opin kohdassa yhdy minun mielipiteisiini, et ole mikään todellinen kristitty. Jos elämäntapasi poikkeaa niistä normeista, jotka olen omaksunut ja joita noudatan, olet taatusti jumalaton, heräämätön, suruton. Minulla ei voi olla sinun kanssasi mitään tekemistä.
Tämä tällainen on vanhan aatamin kristillisyyttä, sitä samaa, joka asusti Jeesuksen ajan fariseusten sydämissä. Jeesus kuuli siinä kyykäärmeen kähinää, eikä salannut, miten ala-arvoisena hän tällaista uskonnollisuutta piti. Jeesus sanoi olevansa nöyrä ja hiljainen, ja kehoitti muita seuraamaan hänen esimerkkiään. Hän ihasteli kedon liljaa, joka kukkii ja tuoksuu autuaan tietämättömänä suloudestaan ja piti sellaista elämäntyyliä parempana kuin Salomon prameilevaa loistoa, siis omasta erinomaisuudestaan tietoista kristillisyyttä, joka on valmis nyrpistämään nenäänsä toisen vähäisille yrityksille.
Jaakko Haavio
-
Meiltä kristityiltä kysytään tänä riitaisena aikana rakkauden henkeä, joka sävyttää koko elämämme. Varmaan sellainen kristillisyys, oka ei kasaa taakkoja toisten kannettaviksi vaan mieluummin kantaa niitä, iloiten saamastaan Jumalan armosta, voi tasoittaa jopa vastakohdat eri ikäkausien välillä.
Jaakko Haavio
-
Vanha on mennyt.
Kanssas alan uutta.
Anna nyt voimaa, uupumattomuutta.
Kuulen jo äänesi kaikuvan
valossa aamun vaeltajalle.
SV 17:3*
Uusimpia tieteitä on ns futurologia. Se on tieteellisin perustein tapahtuvaa tulevaisuuden ennustamista. Niinkuin luonnontieteiden alalla syyn ja seurauksen lakia tutkien voidaan tehdä johtopäätöksiä, samoin kaikessa muussakin tapahtumisessa. Eilisessä ja kuluvassa päivässä on jo valmiina huominen, kunhan vain pystymme ottamaan varteen kaikki mukana vaikuttavat seikat. En tunne futrologiaa tieteenä, mutta tämän tapaisen käsityksen siitä olen saanut.
Mikäli futurologian harjoittaminen todella rakentuu tieteellisiin perusteisiin, on siitä iloittava. Täsmälliset ennusteet eri alojen tapahtumista ja asioiden kehittymisestä ovat tervetulleita kenelle tahansa.
Lienee kuitenkin niin, että mitään lopullisesti pätevää futurologiaa ei sittenkään voida harjoittaa. Inhimillisen erehtymisen vaara lienee tässä perin lähellä. Historian kulku ei ole koskaan ollut yllättävistä käänteistä vapaata. Ennusteita laadittaessa saattaa tietokoneeseen jäädä syöttämättä yksityiskohta, joka olisi ratkaisevasti tuottanut toisenlaisen lopputuloksen.
Eräs asia on meille kristityille kuitenkin ehdottoman varma, myös mitä tulee tulevaisuuden tapahtumiin: mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta.
Jaakko Haavio
*197:4
-
Pinnallisesti ajatellen tätä vastaan kyllä voidaan väittää. Tapahtuuhan vuosien varrella kovin paljon sellaista, mikä on pahaa ja kohtuutonta. Ihmiselämää tuhoutuu, luonnonmullistukset hävittävät ihmiskätten aikaansaannoksia ja kaventavat elämän mahdollisuuksia ennestäänkin, ihmiskunta, tämä luomakunnan "kruunu" osoittautuu yhä uudelleen mielettömäksi jne. Ja kuitenkin - mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta. Mahdollisesti juuri siinä, mikä nyt tuntuu kaikkein kovimmalta ja mielettömimmältä, on parhaillaan kypsymässä Jumalan tahdosta jotakin uutta, jotakin joka toteuttaa Jumalan hyviä tarkoituksia meidän parhaaksemme. Kristityn "futurologian" yhtälöissä on aina yksi yhteinen nimittäjä: Jumalan hyvä tahto. "Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat" Room 6:28.
Tapahtukoon mitä tahansa, mikään ei meitä voi erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on ilmoitetuu Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme.
Jaakko Haavio
-
Opeta veljenämme
jokaista pitämään
kaukana, lähellämme,
ken pyrkii pyhimpään,
niin ettei kukaan meistä
tuomitse ketään heistä
iskien veljeään.
SV 191:3*
Kansan uskomuksen mukaan järven jäähtyminen heinäkuun lopulla oli seurausta Jaakob Sebedeuksen pojan omituisesta tavasta heittää kylmä kivi veteen. Omien havaintojemme mukaan maailman monet nykyiset hallayöt ja jääkaudet ovat seurausta siitä, että ihmiset ja kokonaiset kansat pelkäävät, vihaavat ja kadehtivat toisiaan. Kivet lentävät: kovat, viekkaat, säälimättömät sanat putoilevat ja osuvat sydämiin. Korvaamattomia vahinkoja tapahtuu. Kestää kauan, ennen kuin kylmä sydän lämpiää.
Alkuperäisessä suomalaisessa saunassa ei ollut muuripataa. Vesi lämmitettiin ottamalla kiukaalta kuuma kivi, joka upotettiin vesikorvoon. Kivi purki lämpönsä veteen. Näitä lämmittäviä kiviä, "elviä" kiviä, kuten Raamattu sanoo, aikamme kaipaa. Tarvitsemme ihmisiä, joiden sydän on "palava", koska he ovat löytäneet Vapahtajansa ja hänen rakkaudessaan tulleet osallisiksi tulevan maailmanajan voimista. Tällaiset ihmiset säteilevät lämpöä hiljaisen tai äänekkään vihan täyttämään maailmaan.
Jaakko Haavio
*183:3
-
Suo, Jeesus, hellä mieli
ja ystäväisi kieli
alati ollaksemme
lohduksi toisillemme.
Pois ota mestarointi
ja tuomitseva sointi
minunkin äänestäni
ylhäinen Ystäväni.
On väsynyttä monta,
heikkoa, toivotonta,
ihmisten sanat kovat
kun heitä lyöneet ovat.
Lohduttajamme hyvä,
suo rauha enentyvä,
sen virrata suo meihin
ja meistä uupuneihin.
SV 183*
Olen lukenut psalmia 118. Se on kiitos- ja juhlavirsi. Sitä lukiessani en voi vättää ajatusta: tuona kaukaisena aikana, jolloin tämä runo syntyi, ei ollut sen helpompaa kuin nykyisinkään hoitaa sananpalvelijan tehtäviä. Miksi muuten kirjoittaja olisi keskelle ihanaa ylistyslaulua sijoittanut kummallisen maininnan: "Niinkuin mehläiset he minua piirittävät" Ps 118:12. Silloinkin ilmeisesti oli, ei vain harrasta kirkkokansaa, vaan myöskin pisteliäitä arvostelijoita.
Lapsuudessani kotonani oli mehiläisiä. Isäni hoiti niitä. Kun mehiläiset parveilivat, ne olivat hoitajalleen vihaisia. Ne ahdistivat ja pistivät säälimättä. Eräänä sunnuntaiaamuna, kun isäni oli mentävä kirkkoon saarnaamaan, hänen kasvonsa olivat niin pöhöttyneet, että hänen oli vaikea nähdä eteensä.
Tuntuu toisinaan siltä, kuin me kirkon miehet nykyisin olemme keskellä äkäistä mehiläisparvea. Varsinkin puheitamme arvostellaan ankarasti.
Kun isäni hoiti mehiläisiään hän yritti karkottaa niitä kimpustaan puhaltelemalla piipusta savua niiden silmille. Se oli kuitenkin heikonlainen keino. Parempi oli liikkua rauhallisesti ja määrätietoisesti pistoista piittaamatta.
Luulen, että tässä on meille jotakin oppimista. Vuosituhansien takainen veljemme neuvoo: "Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Herra vastasi minulle ja asetti minut avaraan paikkaan. Herra on minun puolellani, en minä pelkää; mitä voisivat ihmiset minulle tehdä?" Ps 118:5,6. Jos tuomme esiin evankeliumin hyvät uutiset, yksinkertaisesti, Raamatun totuutta noudattaen, ei meidän tarvitse pelätä eikä olla huolissamme ainakaan omaan persoonaamme kohdistetusta arvostelusta. Ottakaamme arvostelusta oppia.
Jaakko Haavio
*180
-
Ja vielä pyydän; estä eksymästä,
ja kevytmielisesti elämästä,
tee vaelluksestani nuhteeton.
Suo usko altis, teeskentelemätön.
Maan matkalta vie kotiin, väsymätön.
Tie outo on.
SV 132:5*
Ovikellomme soi. Katsoin kelloa: se oli neljä yöllä. Nousin vuoteesta ja menin avaamaan. "Ole varovainen", neuvoi vaimo. Ovemme takana seisoi nuori tyttö, viisi-kuusitoistavuotias. Hän pyysi anteeksi, että häiritsi ja kysyi tietä Nummenmäelle. Neuvoin tien, ja hän lähti reippaasti kävelemään näyttämääni suuntaan.
Kuka? Mistä? Minne? Makasimme pitkään valveilla ja pohdimme tytön salaperäistä kohtaloa. Tyttö oli mennyt menojaan, eikä meillä ollut vähäistäkään mahdollisuutta enää päästä selville hänestä tai auttaa häntä mikäli apua tarvitsi yli sen, mitä oli pyytänyt ja saanut.
Kuka? Mistä? Minne? Tytön kohtalo laajeni tajunnassani hitaasti ihmsen kohtaloksi yleensä ja vihdoin koko ihmiskunnan kohtaloksi. Keitä olemme? Mistä tulemme? Minne olemme menossa?
Näitä kysymyksiä ei voi ratkaista ilman Jumala-uskoa. Vastausta ei näihin löydy ilman Pyhää Ilmoitusta.
Jaakko Haavio
*ei 2018 Siionin virsissä
-
Nuorisotyönohjaaja Mauno Nivala Lahdesta pohtii omaelämäkerrallisen hartaussarjansa viidennessä osassa musiikin merkitystä elämässään ja työssään sekä myös nuoruutensa oppimisvaikeuksiin liittynyttä häpeää.
https://areena.yle.fi/1-74115003
-
Tullut olet taivahasta.
Eikö siis tee mielesi
jälleen kotimaahasi?
Tämä virren ajatus ei aivan täsmää. Emme ole tulleet taivaasta tänne. Mormoonit opettavat niin. Me Kristityt uskomme, että Jumala on meidät luonut käyttäen omia vanhempiamme työtovereinaan. Ja kun olemme Jumalan luomia ja Herramme ja Vapahtajamme Kristuksen lunastamia, liikkuvat sydämessämme Pyhän Hengen voimavaikutukset ja vetävät meitä kohti Jumalaa ja sitä kirkkautta, jossa hän asuu.
Jaakko Haavio
-
Kuka? Mistä? Minne? Ihminen voi erehtyä suunnasta. Ihminen voi eksyäkin. Raamatun tuhlaajapoika ei ollut ainoa, joka on joutunut kovin kauas Isän kodista. Mutta aina sopii kysyä tietä. Ehkä löytyy joku, joka ystävällisesti neuvoo. Tosiasia kuitenkin on, että vasta sitten, kun saamme otsaamme uuden nimen, jota ei tiedä kukaan muu kuin antaja ja saaja (Ilm 19:12*) - taivaan kirkkaudessa - lopullisesti pääsemme selville, keitä olemme ja mistä tulimme.
Jaakko Haavio
*Hänen silmänsä olivat kuin tulen liekit, hänellä oli päässään monta kruunua, ja häneen oli kirjoitettu nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin hän itse.
-
Synnin soraäänet soivat
sielussamme yhtenään.
Mitäpä ne muuta voivat
tällaisissa tehdäkään?
SV 16:3*
Lapsuudestani muistan kirjasen, jonka nimenä oli "Sibyllan ennustuskirja". En enää muista kirjasen juonta, jotakin yksityisiä säkeitä vain. Siinä puhuttiin mm "Aadamin hirrestä" (ilmeisesti hyvän- ja pahantiedon puusta), jota sittemmin yritettiin sovittaa Jerusalemin temppelin rakennuspuuksi. Mutta se hirsi oli: "välist liian lyhyt, välist pitkä, välist väärä". Se ei sopinut tarkoitukseen.
Sibyllan vanha ennustuskirja palautui mieleeni seuratessani eräiden ihmisten tapaa käyttäytyä - vai käyttäytyisinkö toisinaan itsekin samalla tavoin?
On niitä, joiden tuntuu olevan mahdotonta sopeutua elämään yhdessä toisten kanssa. Heillä on jatkuasti moitteita toisia vastaan. He ovat alati tyytymättömiä osaansa, vaikka kaiken järjen nimessä siihen ei näytä olevan mitään syytä. Kun tällainen ammattityytymätön, itsekeskeinen ihminen, joutuu esim. seuramatkalle muiden kanssa, pulputtaa hän jatkuvasti ikävää makua kaikkeen. Hän on kuin Aadamin hirsi, joka on sopimaton yhteiseen taloon. Hän kuvittelee, että koko matka on järjestetty vain hänen oikkujensa toteuttamiseksi.
Yhteisellä elämänmatkallamme tarvitsemme kykyä sovittautua muiden mukaan. "Joka on muita suurempi, on muita pienempi", sanoo Bereshit Rabba**.
Ehkä voimme silti kärsiä keskuudessamme vääriäkin hirsiä, kun muistamme, mitä Vapahtaja kärsi meidän takiamme. Sibyllan ennustuskirjan mukaan Aadamin hirrestä lopulta tehtiin Kristuksen risti. Siksi se soveltui.
Jaakko Haavio
*198:3
**Genesis (tai Bereshit) Rabbah on uskonnollinen teksti juutalaisuuden klassisen ajanjakson ajalta, luultavasti kirjoitettu välillä 300-500 jKr., johon on lisätty joitain myöhempiä lisäyksiä.
-
Olipa oivallinen kuvaus . Moni tuntee tyypin.
Kuinka hieno vertaus että tästä pihkaisesta ja pahkaisesta hirrestä saatiin Kristuksen risti aikaan.
Miten se piikikäs mies, Paavo Ruotsalainen huokaa Viimeisiää kiusauksissa:
Pääsimpä sentään tai kelpasimpa kuitenkin !
-
Vie meidät, Herra, taisteluun
ja rohkeutta anna,
niin että sydämen ja suun
käyttöösi voimme panna.
Sinua aina tunnustaa
ja käydä sotaa oikeaa
ylhäältä anna voima.
SV 192:1*
Erinäisistä seikoista päätellen on vanhoja kivikirkkojamme aikoinaan käytetty paitsi niiden varsinaiseen tarkoitukseen jumalanpalvelushuoneina myös puolustustarkoituksiin. Niinpä tapaamme joissakin kirkoissa kummallisen viiston ikkunasyvennksen. Ikkuna on perin soukka, mutta se on ollut mainio tähystyspaikka. Sen viistosta aukosta on voitu pitää silmällä kirkon ainoaa sisäänpääsytietä, asehuoneen ovea. Rosvoretkien ja rauhattomuuksien aikana tämä oli kylläkin tarpeellista. Puolustajien rohkaisemiseksi oli ikkunan pieliin vielä maalattu pyhimysten kuvia, ehkä Pyhä Sebastian, kuten Rymättylän kirkossa, monta nuolenhaavaa ruumiissaan.
Keväällä kahdeksantoista Messukylän kirkontornissa oli konekivääri. Valkoisten puolella taistellut mies ihmetteli, että hänen piti ampua kirkontornia. Onneksi ne ajat ovat olleet ja menneet. Kirkko ei enää ole linnoitus.
Kirkko ei todellakaan ole linnoitus, ei siinäkään mielessä, että me, Herran kansa, linnoittautuisimme sinne paksujen muurien suojaan pahaa maailmaa pakoon. Kirkko on ollut jo kauan "avoinna korjauksia varten". Kirkkoa on "ammuttukin" melkoisilla panoksilla. Ehkä joitakin epäkelpoja kiviä on irronnut, laastia varissut ja koristeita vaurioitunut. Mutta: "Vanha on kirkko paikoillaan, seisoo se uhmaten aikaa". Kirkon perusta on kestänyt ja tulee kestämään.
Kristillinen kirkko on keskuudessamme Jumalan valtakunnan tukikohta nykyisen maailmanajan keskellä. Sen tehtävänä on kuuluttaa kaikelle maailmalle voiton sanomaa Kristuksesta, maailman Vapahtajasta. Minkäänlaiseen tappiomielialaan ei ole aihetta. Kirkon ulkonaiset rakenteet voivat vaihdella. Ne tulevat ilmeisesti nopeassa tahdissa muuttumaan. Mutta sovituksen sana, jonka julistaminen on kirkon tehtävä, elää ja voittaa.
Jaakko Haavio
*156:1
-
VK 923 https://www.youtube.com/watch?v=03WyrSa6Vzo
1.
Silmäni aukaise, Jumalani.
Kaikki muu turhaa on rinnallasi.
Aamulla noustessa vierelle jää.
Liekkisi loistaa, kun yö hämärtää.
2.
Viisauden lähde, vie viisauteen.
Tietäni ohjaa, kun matkaani teen.
Luottaa voin Isäni rakkauteen.
Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.
3.
Yksin en pystyisi taistelemaan.
Voiman ja viisauden sinulta saan.
Heikkojen auttaja voittamaton,
ainoa toivoni sinussa on.
4.
Valta ja suosio jää päälle maan.
Perinnön taivaassa sinulta saan.
Aarteeni kallein nyt luonasi on.
Lahjoitat rauhan ja tuot sovinnon.
5.
Oi kirkkain aurinko, ihmeellinen!
Valaista täällä jo voit sydämen.
Silmäni aukaise, osoita tie.
Luoksesi taivaaseen perille vie.