Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Riitta-mummi - 24.02.25 - klo:17:32
-
Sain loppuun Hiljaa vistaa Don-opuksen. PIdin siitä kerronnan värikkyyden ja maisemakuvausten ansiosta. Myös ihmiset Solohov kuvasi niin että melkein näki tyypit.
Lopussa, I Maailmasodan melskeissä tuli kymmeniä uusia venäläisiä nimiä, jotka minulta jo tahtoivat unohtua. Sodan raakuus ja Venäjän vallanvaihto kuvattiin melko tyylikkäästi.
Tänään avasin Aila Meriluodon kirja entisestä puolisostaan Lauri Viidasta. Muistan oikein hyvin kuinka lehden kirjoittivat Viidan kuolemasta 1965.
Persoonana lauri Viita oli lahjakas, mutta sairastuttuaan vaikea. Skitrofreniasta huolimatta hän kirjoitti loppuun asti.
Viita oli kolme kertaa aviossa ja hänellä oli seitsemän lasta, joista neljä Aila Meriluodon kanssa.
Uutta tietoa oli minulle Viidan monet asuinpaikat, joista Orimattilan Mäkelän talo on minullekin tuttu. Tampereen kirjaston johtaja Mikko Mäkelä oli tämän talon jälkeläisiä ja piti kotonaan Tampereell Mäkelän Iltoja, joissa niin Viita kuin Väinö Linnakin olivat vakituset kävijät.
Tuiki tavallisesta hämäläissuvusta nousi Lauri Viita kuin Paratiisilintu, jonka parhaina tuotteina Aila Meriluoto pitää Viidan verbaliikkaa. Sitä ei ole tallennettuna. Sillon ei vielä ollut äänityslaitteita kuin harvoilla rikkailla.
Lauri Viita oli legenda jo eläessään.
-
HENKI-lehti kopsahti luukusta oikein kunnolla. Liekö jakaja ollut vihainen ja rämäytti luukkua perinpohjaisesti.
Kannessa ovat Jaska ja Kaija ja heistä onkin isompi juttu. Tarkastin sisäällysluettelon ja valitsin kallen pääkirjoituksen ensimmäiseksi. Se onkin hyvää ja syvällistä pohdiskelua, hänelle ominaista. Aiheena mm. kirkko ja politiikka.
Reino Porrasta kerrottiin mielenkiinoisesti: Vaatimaton elämä, suuri perintö.
Dosentti Vesa Hirvosen haastattelun arkkipiispa Martti Simojoesta hotkin seuraavaksi. vesa Hirvonen on tuttuni Lahden Körttiseuroista ja pidän hänestä kovasti.
Simojoki on esimerkki 'matkalla muuttumisesta'. Hän muutti ajatustaan eronneiden uudelleenvihkimisestä. Se oli kai iso asia aikanaan,
Artikkelin tekstistä nautin erityisesti näistä lauseista:
Kristittyjen pitää lukea Raamattua, mutta ei etsien sääntöjä, vaan enemmänkin tienviittoja ajatusprosessiin.
Kristuksen läsnäolo sydämessä antaa kristitylle voimaa löytää epäitsekkään motivaation ja oikeastaan järjen ylittävään Jumalan vanhurskauteen osallistumisen ja sitä kautta lähimmäisten hyväksi toimimiseen.
HENKI on niin hyvä lehti että vaikka näen jo melko heikosti, apuvälineitä käyttäen kahlaan sen lähes läpi.
-
Reino Porrasta kerrottiin mielenkiinoisesti: Vaatimaton elämä, suuri perintö.
Reino Porra oli tuttu hahmo nuoruudessani, jolloin pyörin aikalailla Lähetysseuran kuvioissa. Hänet näki kirjasalkkuineen aina, kun jotain merkittävää tapahtui. Niinpä eräillä syntymäpäivilläkin tuumasivat namibialaiset stipendiaatit, että nämähän ovat suuret juhlat, kun tuo Porrakin on täällä.
-
Onkohan lahtelainen Kari Porra sukua ?
-
Jos joku kirjailija minua kiinnostaa ihmisenä ja kirjoittajana, hän on Joel Haahtela.
Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä on hänestä pieni artikkeli, jossa hän kertoo mieltymyksistään, joissa on paljon samaa kuin minulla.
Olen itsekin vuosien ajan kertonut rakkaudestani ortodoksisuuteen, Hollantiin, Johannes Vermeeriin, Euroopan historiaan. Haahtela kertoo kirjoittavansa flow-tilassa. Tähän verrattava on omakin olotilani ,kun saan inspiraation, ja alan kirjoittaa jostakin tietystä aiheesta. Aivan kun joku muu kirjoittasi minun käsiäni käyttäen.
Olen vasta puolisen vuotta osannut käyttää erästä kirjoitusohjelmaa. Siinä voi tarkistaa ja korjata jälkeä. Aiemmin koko juttu tuli yhdellä istumisella, livenä.
Lumottu maailma
Joel Haahtela ajattelee kirjojaan sopimuksellisena tilana.
kirjallisuus
25.2.2025
Teksti
Tero Alanko
Kirjailija Joel Haahtela ajoi autolla kotia kohti ja näpräsi kännykkäänsä. Hän valitsi soimaan flaamilaista renessanssimusiikkia.
Haahtela jäi hetkeksi katsomaan albumin kantta. Siinä oli flaamilainen mies tummaa taustaa vasten.
”Olin suunnitellut ihan muunlaista kirjaa, mutta sillä hetkellä kaikki mielessä olleet tarinat katosivat. Tiesin, että minun täytyy kirjoittaa tällainen teos”, Haahtela kertoo.
Matkaa oli jäljellä vartin verran. Sinä aikana Haahtelalle selvisivät kirjan tyyli ja tunnelma, suurin piirtein myös se, mitä kirja käsittelee.
Pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta sijoittuu 1600-luvun Hollantiin. Päähenkilö on iäkäs taiteilija, joka ottaa vielä yhden oppipojan ja maalaa itse salaperäistä taulua, jota ei suostu näyttämään muille.
Haahtela on perehtynyt maalaustaiteeseen nuoruudestaan lähtien. Hän on jo pitkään rakastanut vanhoja hollantilaisia mestareita. Muutama vuosi sitten Haahtela kävi Amsterdamin Rijksmuseumissa tutkimassa Rembrandtin ja Johannes Vermeerin maalauksia.
”Sieltä jäi jotain kytemään ja purskahti ulos, kun mielessä tapahtui sopiva aika-avaruudellinen luova repeämä.”
Joel Haahtela on aamuvirkku. Hän tapaa nousta viiden maissa. Hiljainen hetki ennen muiden heräämistä on parasta kirjoittamisaikaa.
”Nautin aamuhämärästä. Se vie erityiseen mielentilaan, jonka päivän kirkkaus varastaa”, Haahtela sanoo.
Inspiraatiokirjoittaja työskentelee voimakkaassa flow-tilassa. Uuden kirjan ensimmäinen versio syntyy yleensä muutamassa kuukaudessa. Inspiraation ytimessä on kirjoittamisen ilo, jonkinlainen oman viattomuuden löytäminen. Kirjoittaessaan Haahtela ei ole läsnä tässä maailmassa.
”Tempaudun jonnekin, missä tarina alkaa assosioida itse itseään”, hän kuvailee.
”On edelleen ihmeellinen tunne, kun kirja alkaa syntyä. Vaikka olen kirjoittanut 30 vuotta, ydinkokemus on sama. Mysteerin tuntu, kun astuu sanojen maailmaan. Ja se ilo, minkä ne sanat tuottavat.”
Useimmat Haahtelan kirjat ovat pienoisromaaneja – yksinkertaisen määritelmän mukaan pidempiä kuin novellit mutta lyhyempiä kuin romaanit. Haahtela luo tiiviitä kuvia eikä tykkää laverrella eikä selittää.
”Kirjojeni yhteydessä voi ajatella vaikka Vermeerin maalauksia. Ne ovat hyvin intiimejä ja keskittyneitä. Vähän itseensä sulkeutuvia”, Haahtela pohtii.
”Ajattelen kirjojani voimakkaasti omana maailmanaan. Huoneena, johon lukija astuu kirjailijan kanssa. Sopimuksellisena tila
Lapsuutensa Haahtela vietti paikassa, jota kuvaa ”isolaattikyläksi”. Saimaan rannalla sijaitsevan Korvenkylän keskipiste oli 1930-luvulla rakennettu Tiuruniemen tuberkuloosisairaala, jossa Haahtelan isä työskenteli lääkärinä. Nyt sairaalarakennus on tyhjillään ja rapistuu kovaa kyytiä.
Lapsuuden ympäristö ja sen aiheuttama ulkopuolisuuden tunne ovat iskostuneet vahvasti Haahtelan mieleen.
”Mun kirjat voi erotella toisistaan, mutta itselle ne ovat yhtä ja samaa. Luon niissä lapsuuden kokemuksen kaltaista lumottua maailmaa”, hän pohtii.
”Paul Cézanne rikkoi maalauksissaan keskeisperspektiivin. Niitä voi katsella ikään kuin kaikista suunnista. Mun kirjoissa elämän salaisuutta tarkkaillaan vähän samalla tavalla.”
Isänsä tavoin Joel Haahtela kouluttautui lääkäriksi. Hän erikoistui psykiatriaan ja kohtaa nykyään asiakkaita kahtena päivänä viikossa.
Joulukuussa 2021 Haahtela vihittiin ortodoksisen kirkon diakoniksi. Hänen isoisoisänsä oli pappi, mutta Haahtelan valinta oli omien aikuisiässä tapahtuneiden pohdintojen tulos.
”Kaiken mun etsimisen keskiössä on yksinkertainen kysymys. Mitä ihmettä me tehdään täällä oudossa maailmassa?”
Haahtela kertoo löytäneensä kirkollisesta maailmasta hyvin selkeän maailmanjärjestyksen ja -katsomuksen.
”Mutta kaikenlaisia asioita jää myös epäselväksi. Jos ajatellaan vaikka jumalaa, niin sehän on hyvin ristiriitainen asia. Se on aina lähellä ja aina hyvin kaukana.”
Yö Whistlerin maalauksessa -kirja (2023) tapahtuu 1800-luvun lopulla maalatun teoksen alla. Marijan rakkaudessa (2024) kierretään Rooman museoita. Uusi Sielunpiirtäjän ilta kuvaa vanhan taiteilijan mielenmaisemaa.
Haahtelalla on rakas lähdekirja. Taidehistorioitsija Sakari Saarikiven Suuret taiteilijat (1948) koostuu kuvataiteilijoiden elämäkerroista. Se on kulkenut Haahtelan matkassa kymmeniä vuosia.
”Ne pienoiselämäkerrat ovat aika elävästi kuvattuja. Siellä on taiteilijoita ja tarinoita, jotka tekivät nuorena suuren vaikutuksen ja jäivät vahvasti mieleen”, Haahtela sanoo.
”Faktatiedoiltaan ne menevät usein vähän pieleen. Jotkut niistä saattavat pohjautua 1500-luvulla eläneen Giorgio Vasarin tietoihin. Hän tuppasi vähän keksimään itse.”
Haahtelan mukaan kuvataiteeseen liittyy usein kahden maailman välillä kulkeminen – todellisen ja kuvitellun, sekulaarin ja kirkollisen.
”Myös monien mun kirjojen keskeiseen teemaan on kuulunut kahden asian välillä oleva portti. Ne kirjat ovat joskus kuin pyöröoven sisässä olemista.”
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. 237 sivua. Otava, 2025.
Sielunpiirtäjän ilta on seuraava lukemistoni.
-
Ruonoharrastukseni vuoksi lainasin kirjastosta Lyyli Saavalaisen teoksen Viritä kanteleeni. Sen otsikkoruno on tällainen:
Lasna pirtin uunin päältä
lastun valitsin.
Rullalangan päästä päähän
siihen pingotin.
Kuuletko, se soi, se soi, oi
riemu rajaton!
Kunkin lastusoittimessa oma ääni on.
Lastuja ja lankoja lie
tässä lomittain.
Herra, Sinulle ne tuon, kun
Sinulta ne sain.
Ihmeesi tee, Herrani mun
- soiviksi ne tee,
että jotain kunniastas
niissä helkkyilee!
Kanteleeni viritä ja
anna laulu uus,
pimennoissa maan suo nähdä
taivaan ihanuus.
-
Ostin antikvariaatista Novum Testamentum Graecen.
-
Kirjoitus on Helsingin Sanomien lukijan mielipide.
Kristillisdemokraatit puolueena lähtivät Petteri Orpon hallitukseen tekemään ja hyväksymään erittäin oikeistolaista politiikkaa. Samalla he hylkäsivät Jeesuksen opit, joiden keskiössä ovat leskien, orpojen, yksinhuoltajaperheiden ja monien muiden, taloudellisissa vaikeuksissa elävien tarpeet.
Puolueen ministeri Sari Essayah ja aiemmin ministerinä työskennellyt Päivi Räsänen ovat kyllä muistaneet puolustella Israelin raakalaismaista hyökkäystä lapsia ja muita siviilejä kohtaan.
Minua isoisänä loukkaavat myös puolueen edustajien puheet homoista ja lesboista. Olette tehneet mittaamatonta haittaa tuhansien nuorten mielenterveydelle, pelottelemalla heitä.Puolue on unohtanut, että Jumala on rakkaus, ja juuri rakkautta me nyky-yhteiskunnassa tarvitsemme.
Jos ja kun kaksi nuorta rakastaa toisiaan, vaikka he olisivat samaa sukupuolta, meillä ulkopuolisilla ei ole oikeutta puuttuu asiaan. Se olisi henkistä väkivaltaa.
Olen surullinen niiden vakaumuksellisten kristittyjen puolesta, jotka ovat liittyneet kristillisdemokraatteihin hyvässä uskossa, että puolue todella olisi vähäosaisten puolella. Ministeri Essayahin esiintyminen ja Päivi Räsäsen lausunnot ovat vieroittaneet monia puolueesta. Joiltakin, ikävä kyllä, puolueen suunta on saanut kiitosta.
Toivon, että me tavalliset kansalaiset kokoamme voimamme ja ryhdymme tukemaan Kirkon diakoniatyötä. Se on tehnyt pyyteetöntä ja konkreettista työtä vuosikymmenien ajan puutteessa elävien hyväksi. Otetaan yhteys paikallisen seurakunnan edustajiin ja kysytään, miten voimme olla avuksi. Ei tarvitse olla niin sanottu uskovainen, eikä tarvitse olla seurakunnan jäsen, en minäkään ole. Pääasia on, että saisimme apua sitä todella tarvitseville. Kirkon diakoniatyöllä on valmiit ja tehokkaat kanavat avun perille saattamiseen.
Esa Hyytinen
-
Olen tämän kirjoittaneen kanssa samaa mieltä. Olen ollut jo kauan. Ihmettelen nyt myös Sari Essayahissä ilmenevää ylimielisyyttä. Hän ei ollut ennen tätä tyyliä, mutta onko pääsy Orpon ministeriksi sekoittanut ajatusmaailman häneltäkin.
Valta turmelee, se on nähty tuhansia vuosia.
Itse odotan Katri Mannisen eli Enni Mustosen uusinta äänikirjana. Sen avautuminen oli luvattu 2.5., mutta kun latasin ilmoitettiin ettö on valmis vasta 9.5.
Äänikirja on pelastukseni, etenkin nyt kun polvet on hurrrrjan kipeät, olleet ji liki kuukauden. Huomena menen näyttäytymään lääkärille. Arvelen että on nestettä ja pitää punkteerata.
Enni Mustosen kirja on Matriarkka, historiallinen romaani Mäntsälän kartanoista, Nordensiöldeista ja Möllersvärdeistä ja Suomen vaiheista vuoroin Ruotsin vuoroin Venäjän alamaisuudessa.
Odotellessa kuuntelen yhden 'melkoisen' dekkarin Anna Janssonin tuotannosta.
-
Harkiten kannattaa lukea kaikki mitä lukee. Otsikko voisikin olla "ja harkiten" eikä "tai harkiten". :icon_cool:
Juttelen tekoälyjen kanssa opiskeluasioista ja muustakin. Ne kuitenkin ihan tunnetusti syytävät ajoittain palturia. Kuten alalla sanotaan, hallusinoivat. Harkintaa on käytettävä, ja ajoittain hienoista oveluutta.
Joskus kuulemma uskottiin, kun asia on präntättynä kirjaan. Tai sanomalehteen. Sitten ruvettiin uskomaan kun se on netissä. Tai tarkemmin sanottuna Wikipediassa. Nyt uskotaan, kun tekoäly sanoo sen. Aikansa välineitä kukin, hyödyllisiä, kunhan käyttäjä muistaa pitää harkinnan messissä.
-
Löysit taas yhden lyöntivirheeni. Piti olla harkitsen, kuten taisi olla täyteen tulleessa ketjussakin.
Nyt minulla on upo-uudet lasit ja vaikuttavat hyviltä. Tosin sormeni ovat nopeammat kuin silmät, siitä tätä huonoa jälkeä syntyy
-
"... Katsokaa, mikä runsaus on ympärillämme! Ja yltäkylläisuuden kehästä on kaunis katsella kaukaisille merlle.
Ennen sanottiin "Jumala", kun katseltiin kaukaisille merille; mutta minä olen nyt opettanut teitä sanomaan: yli-ihminen.
Jumala on olettamus; mutta minä tahdon, ettei teidän olettamuksenne ulotu etäämmälle kuin teidän luova tahtonne.
Voisitteko te luoda Jumalan? - Älkää siis puhuko minulle mistään jumalista! Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda.
Ette kenties te itse, minun veljeni! Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän parasta luomistanne! -
Jumala on olettamus; mutta minä tahdon, että teidän olettamisenne rajoittuu ajateltavaan.
Voisitteko ajatella jumalan? - Mutta tämä merkitköön teille tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuu ihmis-ajateltavaksi, ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Omat aistinne teidän pitää ajatella loppuun asti. ..." (s. 71)
Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra
-
Jumalaa ajattelen usein, mutta en itseäni jumalaksi.
Moni luulee liikaa ihmisyydestään. Emme ole yli-ihmisiä, ainoastaan puhuvia ja ajattelevia luontokappaleita.
Nietzshe ja Marcel Proust ovat liian vaikeita minulle, kuten monet ranskalaiset muutkin. Kulttuuri ja elämäntapa on heillä toinen kuin meillä 'metsäsuomalaisilla'.
Itseään ei voi väkisin sivistää lukemalla nimekkäimpiäkään kirjailijoita jos ei synny kiinnostusta.
Pohjoismaiset ja venäläiset ovat läheisempiä. Pidän myös englantilaisista ja joistakin amerikkalaisistakin.
-
Nyt löysin kirjan josta olen kuullut, mutta nyt kuuntelen sen ensikertaa.
Tämä on John Irvingin Oman elämänsä sankari. Pidin heti, että tästä pidän. Irving on samaa luokkaa tarinaniskijänä kuin Harper Lee kirjassaan Kuin surmaisi satakielen, sekä Charles Dickins 'orpotarinoissaan'.
Näissä kaikissa on ihmisyyden viat ja vaivat kätketty lievään ironiaan, mutta samalla sydämelliseen ymmärrykseen . Myös piiloviha on läsnä, mutta sitä ei sanota 'suorin sanoin'.
Irvingin muista kirjoista olen lukenut Garpin maailman ja Kaikki isäni hotellit.
Harper Leeltä yritin lukea muutakin kuin loistava 'satakielen', mutta ei napannut.
Dickensin tuotannon , suomennetut, olen lukenut kaiketi lähes kaikki. Niistä on tehty myös elokuvia, kuten näistäkin mainitsemistani kaikista.
-
Kirja alkoi osoittautua liian rankaksi minulle. En ainakaa illalla voi noita kuvauksia kuunnella.
Tulee tehtyä aika paljon vääriä valintoja vaikka koetan googlailla valintojani etukäteen.
No, menossa on myös kiinnostava Tiina Piilolan Kalevalan naiset. Erja Manto lukee, se on jo tae laadusta.
-
Nyt osui hauska, hyvänmielen kirja kuuntelulle. Se on Veikko Huovisen Hamsterit josta on tehty myös elokuva.
Lukija on ikimuistoinen Risto Mäkelä.
Kulinaristina ( entisenä ) ymmärrä oikein hyvin hamstraamisen päälle. Se on nykyisessä maailmantilanteessa myös suositeltavaa. Vettä, kynttilöitä, tulitikkuja meillä onkin, mutta ei patteriradiota.
Hamsteri ja Rurik ovat suurellisia. Kolme lammasta ja puolikas sika, kaksi lampaantaljaa mm. varataan kylmän talven varalle. Puhumattakaan polttipuista, juurikkaista ja riistalinnuista. Paloviina on kyseenalainen, Tellun ollessa 'viileäluontoinen Pohjolan nainen', kun taas etelän naiset ymmärtävät tämän asian päälle paremmin.
Koira, Luppakorva kuuluu myös hankintoihin ja sitä kuvataa herkullisesti.
Hamsterilla on lemmikkihiiri, Minni . Se asuu kirjahyllyssä.
Ah, kyllä kelpaa !
-
Pölösen Hamsterit-elokuvassa on hurmaava lapsinäyttelijä, 4-vuotias Emilia Mattila, perheen kuopuksen roolissa.
-
Raisa ! Raisan osa ei ole suuri, mutta hurmaava, etenkin kun hän ja Luppakorva luvekat kirjaa.
Tämä on nukke , sanoo Raisa ... Wufffh ! sanoo Luppakorva jne.
Kirja loppuukin Raisan ja Luppakorvan lumileikkeihin, ja sitten mennään kuvakirjaa katsomaan...
Löytyykö kuvaa pikku näyttelijättärestä ?
Nautin kovasti, mutta Waltarin Turms alkaa kyllästyttää. Enkä ole vielä puolivälissäkään. Nuo Kreikan jumaltarut ja taruolennot ei ole herkkua minulle. Toiston toistoa. Ihmiset kiinnostaa ja Sisilian kaupungit.
Harkitsen poistamista.
-
Löysinkin mainosvideon tästä uudemmasta Hamsterista:
https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000009068348.html
Minä muistan pätkiä siitä edellisestä jossa oli tuttuja näyttelijöitä.
Ollaan kuin karhut pesässä !
-
Nyt vanhana minusta on mieleisintä kuunnella kotimaisiamestareita. Jostakin syystä, en ymmärrä miksi, Eeva Joenpelto on minulle tähän asti ollut vieras. Nyt kun aloin kuunnella hänen ehkä nimekkäintä teostaan
Vetää kaikista ovista, Liisamaija Laaksosen lukemana, harmittaa . Hän on taituri ja se tiedettiin jo ajoissa, saihan hän Finlandia-palkinnonkin. Myös tästä kirjasta on tehty elokuva.
Tuntuu omalta kirjalta ! Taidan lukea (kuunnella ) muutkin Lohja-sarjan osat, jos Luoja suo.