Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Leena - 08.10.14 - klo:14:25
-
Akuankka yritti kerrran täällä käynnistää keskustelua kasvatusmenetelmistä. Ja kuten äärimmäisen odotettua, jokainenhan oli saanut osakseen kuin myös siirtänyt eteenpäin "rakkautta ja rajoja". Tilanne oli niin surkuhupaisa että taisin kommentoida, millaista vastausta tuohon oikeastaan voi odottaa? Jokainenhan meistä on saanut nuo ah niin oleelliset, ja kuka täällä tunnustaa ettei se nyt ihan putkeen mennyt, ei kotona, eikä silloin kun itse koetin kasvattaa kersojani.
Eilistä koulukiusaamisjuttua katseltuani ärsyynnyin uudestaan ja ymmärsin mikä tuossa fraasissa keittää.
Mitä riivattua noilla tarkoitetaan? On hienoa jos kokee olleensa rakastettu ja se lienee helpompaa, joskin voisihan sitä kertoa vaikka siitä miten sen vanhempien rakkauden ymmärsi, tai miten sitä osoitti. Tai millaista palautetta jälkikasvu on antanut. Saattaa mennä joko liian henkilökohtaiseksi tai tuottaa ryöpyn haleja ja puseja ja peittelyjä ja iltarukouksia. Halit ja pusipusit ja peittelyt kun eivät lasta petä, jos vanhemmalla ei ole koskaan aikaa kuunnella eikä oikein mielenkiintoakaan tai jos ne täysin epämääräisikso jääneet rajat todella puuttuvat, eli lapsi kasvaa eettisesti heitteillä, tai vaihtoehtoisesti vanhemman impulsiivisten raivonpuuskien kohteena.
En nyt tilaakaan tilityksiä, ne sopivat oikeastaan paremmin blogikirjoituksiksi, tai kuinka halutaan.
Tahtoisin tietää nitä taivaan nimessä tarkoitetaan tuolla Terttu Arajärven lanseeraamalla sloganilla, kun puhutaan rajoista? Kotona, koulussa, kaupassa, kaverin kotona? Miten koulu menettelee, kun se "asettaa rajat"?
Kun itse kävin koulua siellä ei kiusattu. Opettajan auktoriteetti vaikutti aika paljon siihen mitä uskallettiin.
Sisareni ennättäessä lukioon tilannekin oli muuttunut. Luokka eristi täydellisesti yhden tytön. Syynä oli leukemia.
Nuoruudenystäväni tyttärentytär ei uskalla mennä kouluun ollenkaan, ellei ole päivittänyt instagramia ja sunnuntai-iltojen kauhu koskee kysymystä pääseekö hän luokan omalle sivulle. Se luotiin juuri jotta olisi tämmöinen yhteisöllisyystekijä. Mutta nokkelat tytöt osaavat sulkea sivuston ulkopuolelle kenet hyvänsä. Jos Emmi ei pääse sivuille sunnuntaina, hän tietää, mitä maanantaina on odotettavissa.
-
Tästä erillisenä toteaidin että mielestäni lapsiasiainvaltuutettu Maria-Kaisa Aula pakoili vastuutaan ja nosti arvostustaan ja liksaansa tyhjästä ilmoittaessaan, ettei voi puuttua yksittäistapaukseen. Jos lapsen on vedottava noin korkealle taholle, hän on pahassa pulassa.
Krista Kiuru referoi koko illan laajasti ja rönsyillen juuri kuulemaansa, muttei esittänyt ainoaakaan omaa innovaatiota. Poliitikkoja koulu ei kiinnosta. Eiväthän koululaiset äänestä.
Ja tärkeimpänä toteaisin että ken tuulta kylvää, hän saa myrskyn niittää. Muistan ikuisesti erään kolmen uuden potilaan päiväni. Ne ovat muutoinkin vähän liian rankkoja. Mutta okei. Kuulostelin ja tenttasin koko akseliston vaareista aloittaen. Onko fyysistä sairastavuutta tai psyykkistä tai sosiaalisia ongelmia. Ainoa punaisella palava on kouluajan tapahtumat. Jokaista on kiusattu systemaattisesti yhdessä ja samassa luokkayhteisössä. Yoisinaan pakka on hajonnut lukiossa ja työrauha palannut, vaan ei mielenrauha enää.
Yhteiskunta maksaa melkoisen laskun.
Ja kun koulu jää, kiusaaminen ei suinkaan jää sinne, se seuraa käypänä käytäntönä työelämään, ja liittyy varhaiseen eläköitymiseen. Se vasta kalliiksi käykin.
Lapsi kasvaa melko isoksi sallitun ja kielletyn varassa. Jälkinuoruudessa tuon pohjalle, hyväksyen tai hyljäten, samastuen tai etsien samastumiskohteet muualta, kehittyy käsitys oikeasta ja väärästä. Yläasteikään kuuluu irrottautuminen. Silloin vanhempien tehtävänä on, Winnicottin mukaan, lasten tappaessa heidät kieltäytyä kuolemasta, eli pysyä hengissä. Silloin tarvitaan pehmustettu seinä jota potkia.
-
Lisäksi sallittu ja kielletty on kerta kaikkiaan opetettava kaikille, sillä psykopatia on ilmeisesti aivosairaus. Heitä ja mahdollisesti muitakin yksilöitä käsittävä kyky muodostaa autonominen etiikka on puutteellinen, joten osa ihmisistä jää valitettavasti sallitun ja kielletyn varaan.
Sen ymmärtää sekin ryhmä jonka saama tyydytys lähtee suoraan sadistisesta käyttäytymisestä.
-
Enpä paljoa rohkene sanoa, lyhyesti vaan...
Itse koin molempiin suuntiin...lapsuuden kodissani vanhempiini...omiin lapsiini päin...
Ajan antaminen ja aito todellinen kiinnostus toiseen, toisen asioihin...on ollut aika puutteellista.
Jälkikäteen kyllä näen ja koen, vauriot ovat sittenkin vähäisiä, menee kiitollisuuden puolelle...
Mutta jälkikäteen...ei tätä nähty ja koettu silloin kun "tilanne oli päällä"...
Pitäisi osata elää tässä ja nyt...ja antaa sen näkyä ja tuntua...luulisin...
-
En tiedä nykykasvatuksesta,ainakaan koulukasvatuksesta. Vain sen mitä joskus tv:tä kuuluu. En katso ohjelmia, kuten ammattilainen katsoo.
Oma kasvatukseni oli perinteinen. Jatkoin itse samalla linjalla. Rajat olivat selvät. Matti kyllä antoi periksi, kun molemmat ovat tyttäriä. :003:
Ihmisiä heistä tuli, aika osaaviakin ammateissaan. Heidän kasvatusmetodeistaan en osaa sanoa. Ihania jälkeläisiä ovat.
Se mikä on Leenan alustuksesta noussut mieleeni on; t a v a t
Näin vielä työssä ollessani, että nuoret eivät tervehdi, kiitä, avaa ovia, saati sitten takkia vanhemmille. Taitaa olla kuin vitsi kuinka käyttäydytään bussissa ja ratikassa. Siitä se huliganismi kasvaa, sillä mitä rohkeammin laumassa käyttäytyy, sitä suurempi kingi olet.
Tämä on tätä kalkkis-ikäisen ajatusmaailmaa. Jossakin on lipsuttu. Syytä vieritellään kodeista kouluihin ja päinvastoin.
Pannaanko median syyksi ? Vai kännyköiden ?
-
Olen ajatellut, ettei minulla ole mahdollisuuksia edellyttää oppilailtani tapoja, jos en noudata niitä itse. Joillekin näyttävät 'päivää', 'ole hyvä', 'anteeksi' ja 'kiitos' olevan hepreaa, mutta aika moni vastaa luontevasti samaan tapaan. Poikien kanssa menee joskus pelleilyksi, mutta menköön. Leikki on oppimistapa sekin. Poikien nahisteluun on jokseenkin yksinkertaista puuttua. 'Tämä on vain leikkiä' -selitykseen voi vastata, että tuollainen leikki on kielletty. Tyttöjen kuviot ovat hankalampia. Viikonloppujen myrkylliseen nettiliikenteeseen ei pääse käsiksi.
-
:)
En osaa sanoa kasvatuksesta, mutta ajattelisin,että kait se kuitenkin paras on se "rakkautta ei rajoja."
En itse haluaisi rajoittaa ketään liikaa, kyllä maailma ja routa porsaan kotiin sitten aikanaan ajaa. Ja saapahan possu elämänkokemuksia ja näkemyksiä.
Jos nyt nuori, lapsi tai harmaahapsi nyt tahtoo olla, hetero tai homonuori
Tai Tarzan tai mustanaamiolapsi tai kuten Maria Aalto miesnainen tai nainen mies harmaahapsi tai joku, niin antaisin tilaa ja jos muuttuu, niin muuttukoon ja jos ei niin ei, mutta aina rakkautta ei rajoja.
Jotenkin tiukkakuri tappaa luovuutta, mutta toisaalta ilman kuria ei koulussa opi :)
-
Luulen käyneeni koulua suunnilleen samoina vuosina kuin Leena, ja minun kouluissani kyllä kiusattiin aika julmastikin. Myös opettajat kiusasivat oppilaita esim. lukemalla koevastausten mehevimmät palat ääneen luokan edessä. Lukiossa sitten kiusattiin muuatta naisopettajaa isosta nenänäpystä.
Itse kysymykseen en osaa vastata, koska en tunne suuremmin saaneeni rakkautta tai kasvatusta. Olin itsepäinen ja tein mitä halusin ja itse oikeaksi katsoin, pyrkimättä miellyttämään mutta toisaalta myöskään pyrkimättä kapinoimaan. Häpeä on se tunne jonka selkeimmin muistan, mutta se ei liittynyt ns. pahantekemiseen vaan olemiseen yleensäkin. Kaipasin kyllä sitä rauhallista pohdiskelevaa aikuista, jolla olisi ollut aikaa minulle.
Eikä ole ollut omaa jälkikasvua, jolle näitä välittää eteenpäin. Muiden mukuloiden asioihinhan ei nykyään saakaan puuttua. (Okei, kerran olin hoitamassa silloisen naapurin alle kouluikäistä lasta. Luin ääneen kirjaa, lapsi jotain pärisytti huuliaan tms., johon tiuskaisin "älä räi mun päälle!" Räkiminen loppui ja lause jäi eloon - piti varmaan 20 kertaa lukea se sama kohta ja huipentumana siihen sijoitettuna tuo lause. Nyt kun ajattelen niin tuntuu että suora fiilikseni välittävä kielto toimi paremmin kuin lässy "sovittaisko että olisit pärisyttämättä suutasi, kun siitä roiskuu sylkeä mun päälle enkä oikein tykkää siitä".)
-
kait se kuitenkin paras on se "rakkautta ei rajoja."
Kyllä minusta sopii rajojakin pistää, vaikka se ettei toista saa lyödä eikä toisen tavaroita hajottaa. Maailmaa se on kotikin, ja siellä ihmisiä, joita kohtaan pitää oppia käyttäytymään ihmisiksi. Ihmisiä, joilla on oikeutensa niilläkin.
Ns. vapaata kasvatusta moititaan, mutta juuri noinhan vapaan kasvatuksen guru Neill Summerhill-kirjassa opetti: Tietenkin on selvää, ettei lapsi saa hakata vanhempien pianoon nauloja, edes "luovuuden" nimissä.
Muistanpa sittenkin yhden asian, jossa olen saanut kasvatusta: Minua ja veljeäni kiellettiin käyttämästä leikkuuveitsiä miekkoina miekkailuleikeissämme. Olimme alle kouluikäisiä. Sanoisin että ihan järkevä kielto, tosin jäin jostakin syystä siihen (ilmeisesti väärään) käsitykseen, että kiva leikki kiellettiin, koska veitset menivät pilalle.
Jotenkin tiukkakuri tappaa luovuutta, mutta toisaalta ilman kuria ei koulussa opi :)
Meinaatko koululla nyt koululaitosta vai elämänkoulua yleensä? MInä opin, kun olin kiinnostunut asioista, mutta taisin kyllä oppia lähinnä koulu(laitokse)n ulkopuolella. Koulu tuntui lähinnä paikalta, johon oppilaat pannaan säilöön siksi aikaa kun vanhemmat ovat töissä. Oppiminen ei ollut pääasia.
-
Koulu lienee nykyisin oppimiseen opettelemisen paikka. Tietoa on saatavissa mediasta vaikka kuinka, mutta sen löytäminen, arvioiminen ja jäsentäminen kokonaisuuksiksi ei ole helppoa puhumattakaan sen omaksumisesta omaksi 'käyttöviisaudeksi'. Yhtenä opiskelukeinona voisi olla vilkas keskustelu luokan kesken, mutta sen ohjaaminen joutavasta hälinästä asialliseen ajatustenvaihtoon on temppu sinänsä. Itse onnistun siinä harmillisen harvoin.
-
:)
No juu, tosta vapaastakasvatuksesta tiedä.
Tietysti järkevät rajat tulee olla, mutta jos lapsi inttää tai muuten vaatii pitää oman päänsä, niin se on pahinta, kun lapsi sitten latistetaan. Luonnehan siinä kasvaa, kun saa aina välillä tahtonsa läpi.
Luovuuden ja oman ajattelun kyllä, niin koulu kuin vanhemmat kyllä useasti tappaa.
Nuori jolla on jo järkeä vähän päässä tulisi ja vaikea kai olla päästämättä ihan irti.
Ja hänet kyllä sitten maailma ajaa raiteilleen.
Jotkut kovien koettelemusten kautta, jokusen ihan vaan ilman sen suurempia.
Kai se mitä mietin on juuri tämä latistaminen. Latistaminen ja kasvattaminen latistamatta, se kai mitä mietin :)
penahan kuitenkin tietää missä mennään nykyaikana :)
-
Penahan kuitenkin tietää missä mennään nykyaikana :)
Mää mitään tiärä. Opettajan näkökulma kouluun on oikeastaan vain oman luokkahuoneen kokoinen. Opettajatovereiden luokkahuoneisiin ei juuri pääse kurkistamaan. Se, mitä kahvilla ja kokouksissa puhutaan, antaa tietysti laajemmankin kuvan, mutta se on jo mielikuva eikä tieto.
-
Tein tästä sen parinkymmenen opintopisteen suppuisen (se ei ollut oikein minkään laajuinen) tutkielman kun otin joskus silloin joskus syventäviksi opinnoiksi lastenpsykiatrian. Käytiin kasvatusneuvolavierailulla ja kuulin että yleisimmin asiakas on noin 9v poikalspsi.
Tuossa oli ristiriita sillä tuossa iässä koululainen on oppikirjojen mukaan helpoimmillaan, rupesin penkomaan silloista koulua. Haastatin tietty opettajia. Pengoin popseja sun muuta.
Ne ovat varmaan muuttuneet, mutta silloin kaksi ensimmäistä vuotta tehtiin ns pehmeää laskua kovaan kouluelämään. Päivät olivat lyhyet ja leppoisat. Ihmettelin todella, sillä sen ajan kakaroilla oli takanaan pitkä ura yhdeksäntuntista päivää päiväkodissa. Löysin opettaja-lehdistä aika kiinnostavia juttuja. Noin ksksi kolmannesta luokkaa osasi lukea auttavasti, ja viidennes ymmärsi luetun sisällön.
Juuri silloin alkoi täysi rähinä. Monta uutta oppiainetta, vieras kieli!
Sama näkyy työyhteisöissä. Kun työn suhteen pallo hukkuu, tai homma ei kerta kaikkiaan jaksa kiinnostaa, kehitetään korviketekeminen.
Se oli silloin reuhakointi eli aika käsitettävä. Ne pojat yksinkertaisesti putosivat kuin eno veneestä. Naisellinen vastine oli tuo kiusanteko. Se muuten nähdään jo eskarissa nykyisin. Sisko sanoo ehdottomasti mieluimnin ottavansa ne kauheat pojat kuin kiltit tytöt, sillä kilttien tyttöjen ilkeys on tosi vaikeasti havaittavaa, salamannopeaa, ennakoimatonta ja hyvin vaikeasti puututtavissa. Siis niin, ettei se jatku.
-
Aloitin koulun syksyllä 1964, oliko sentään varhemmin kuin Öppiäinen? Kyllä meillä oli koulussa vielä kuria. Ei puhetta että olisi kiusattu opettajaa, en kyllä muista hankalia opettajiakaan. Lukion ruotsinmaikan kanssa minulla oli kelvottomat välit, kai kun revittelin sille ruåtsiksi, ja hän näytti sen sekä numeroissa että lähettämällä yo-kokeeni eteenpäin kieltäytyen arvostelemasta sitä. En ollut järin huolissani.
Kansiksessa vielä johtajan kansliaan puhutteluun joutuminen jo mahdollisuutena pelotti jokaista. Se oli lujin ote. Kyllä opparissakin tutisi polveni kun piti mennä kertomaan että aulan ikkuna niinkuin särkyi ja sattuu syy olemaan niinkuin minun.
Meillä ei annettu selkäsaunoja. Isä jos suuttui, kyllä antoi ympäri korvia. En oikein tiedä, kuinka se kurinpito toteutui. Illalla jos vanhemmille osui ylilyönti, he tulivat vuoteen viereen juttelemaan ja selittivät huomanneensa ja pyysivät anteeksi. Kumma mutta en muista että ninulta olisi vaadittu samaa. Siis anteeksipyyntöä. Iltapuhuttelu, jossa vanhempi katsoi ja havaitsi kai minut tuntien ilmeestä tai muuten että perille meni oli tarpeeksi. Sen jälkeen todettiin, että no niin, nyt annetaan sen asian olla, hyvää yötä nuku hyvin riitti. Sama tietty on koskenut siskoa.
Sitä arvostan nyt isona, sillä seuraavana aamuna eilinen rötös oli todella kokonaan mennyttä aikaa. Siihen ei palattu vaikka olisi suututtu.
-
Niin totta. Jos välitunnilla puhkesi tappelu, valvova opettaja oli tikkana paikalla, ja erotti tappelijat. Hän siis fyysisen otteen otti kummastakin tai pyysi vahvempaa avuksi, vaikka vahtimestaria. Ei siinä voi aloittaa rakentavaa keskustelua väkivallattomasta linjasta. Kyllä ne penskat on ensin saatava irti toisistansa.
Eikö jossakin vaiheessa tullut kielto tarttua oppilaaseen?
Opettaja ei saanut koulussa puuttua tilanteeseen, jonka ohittaminen kadulla kauppareisulla olisi katsottu heitteillejätöksi.
Aika lailla äänestän Öppiäisen älä räi - linjaa todettuani että ponnisteluni luoda rakentavassa ilmapiirissä lempeä, mutta tiukka keskustelu väkivallattomuuden ensisijaisuudesta paimentaessani Lapsia Yksi ja Kaksi ri tuottanut hedelmää. Heidät tuli irrottaa toisistaan.
-
Aloitin koulun syksyllä 1964, oliko sentään varhemmin kuin Öppiäinen?
No juu, on se sentään kuusi vuotta varhemmin. Jostakin aiemmasta keskustelusta olin muistavinani, että olisit aloittanut pari vuotta myöhemmin vasta. Kansakoulussa ehdin aloittaa.
Mutta opettajia en muista mitenkään pelänneeni. Mitä ne minulle olisivat voineet? (Paitsi ensimmäisen luokan kevätpuolen opettanutta sijaista vuoden viimeisinä päivinä pelkäsin, mutta se johtui siitä että hän oli kai niin keskittynyt kevätjuhlan järjestelyyn tms., että näytti äreältä.) Joistakin pidin, toisia halveksin tai vihasin, mutta en pelännyt.
-
En minä niitä pelännyt, kyllä siinä on ollut kyse jostakin muusta.
Usein sanotaan yhtenäiskulttuurin murtuneen naaltapaon aikaan. Väitän että ei. Vartuin talossa, joka oli rakennettu juuri lapsiperheille ja mahdollisimman monille, kotikaupunkihan oli muuttovoittoaluetta.
Oli paljon asioita joita tehtiin tai joita vain ei tehty. Meidän pihan toistakymmentä tenavaa huudettiin kello puoli viisi kodin ikkunasta syömään, eihän silloin ollut omia kelloja. Sitten pääsi takaisin jos läksyt oli luettu. Elämä noudatti sangen kaavamaista kulkua. Suuressa talossa kaikki tunsivat toisensa. Telkkaa katseltiin oikeastaan hyvin vähän, joka ilta ei missään nimessä. Ei sitä edes ollut vielä kaikilla. Kylään mentiin kahville, ei yksille. Naapuriin sopi poiketa.
Vielä kun kirjoitin, kolmea kerrosta ylempänä asunut yksinäinen leskiherra toi kimpun ruusuja sankarihaudalle, kun tiesi että siellä ainaiin näkee. Siis seurailivat kyläyhteisön tavoin kuulumisia.
Huono käytös koulussa kuului asioihin joita ei vain tehty. Ei sillä ollut tekemistä pelon kanssa sillä kun oli asiallisesti se riitti. Ellei, seurasi jotakin enkä pidä sitä pahana. Koulussa ei ollut tarpeen pelätä kiusaamista.
Tyypillistä oli, että kahdeksanvuotiaana sain päin kasvojani koulun portilla lumipallon jossa oli sisällä kivi. No, verta tuli kuin sian kurkusta. Mutta kyseessä oli aito vahinko. Poika joka ei minua tuntenut osui sivuun kohteestaan. No pojalle seurasi vaikka mitä. Hänet pantiin soittamaan minulle anteeksipyyntöpuhelu. Onneksi olin silloin kerhossa, ja äitini kiitti ja vakuutti ettei tarvitse soittaa uudelleen.
Nootti koski sitä, että lumipallon sisään oli leivottu se kivi.
Asiaan puuttui siis koulu, pojan koti, meillä mibua vain lohdutettiin ja paikattiin ruhjottu nenän ja suun seutu, muttei mitään vaateita esitetty. Itsekin tajusin, etteihän se kundi tarkoittanut minuun osua. Pojilla oli lunisota siinä koulun edessä pikku metsikössä.
Ei kunnioitukseen tarvitse liittyä pelkoa, kun pelisäännöt ovat selvät ja sinppelit eikä seurauksia tarvitse vavisten odottaa tulevaksi yllätyksellisesti mistä milloinkin. Tietoisuus auktoriteetin olemassaolosta päin vastoin loi turvallisuutta. Pelko ei turmellut mitään.
-
Mie aloitin kansakoulun 1958.
Kyllä oli välituntivalvonta sitä että opettaja piti seuraa ekaluokan tytöille, muut sai olla miten oli.
-
Mie aloitin kansakoulun 1958.
Kyllä oli välituntivalvonta sitä että opettaja piti seuraa ekaluokan tytöille, muut sai olla miten oli.
Siinä tapauksessa minulla oli onni käydä hyvää koulua. Totta ihmeessä opettajan käsikynkässä roikkui pitkä letka tyttölapsia kautta kansakoulun. Etenkin jos oma opettaja valvoi. Mutta tytöt jäi kyllä, jos tuli tappelus jossakin.
-
Siinä neljän- viidentoista iässä roikuin vähän epämääräisessä jengissä. Mevharrastettiin pöllimistä, so myymälävarkauksia. Jokin pidätteli minua etten lähteny mukaan, ja kyllä se oli, et mitä kotona tulee jos jään kiinni. Oli kaksi juttua. Vanhemmat pettyisi ja surisi ja kun ne luotti minuun. Toiseksi kyllä. Rankaiseeko ja miten.
Samassa jengissä - en osunu mukaan, kerrottiin - oli poliisi napannu juopuneisuudesta ja vienyt pahimmat tapaukset kotiin. Toiselle ei seurannut mitään. Toinen sai selkäänsä ja kaksi viikkoa arestia, ja katso kummaa. Neistä sen tytön vanhemmat, jotka ei tehny mitään, ne oli pahiksia joita ihmeteltiin. Seurauksia kuului tulla.
-
En tiijä tohtisiko Riitta-mummilta kysyä, kuinka hän niitä rajoja piti. Ei tarvii vastata ainakaan täällä, minä vain tulin uteliaaksi. Sitä kun yritin seuloa. :icon_eek:
-
En oikein tiedä oliko minulle lapsena laitettu kovasti rajoja, mutta sen tiedän, tunsin ja muistan edelleen että kannustettiin niissä asioissa joista luontaisesti tykkäsin.
Samoin tehtiin veljelleni.
Ja kouluajoista minulla on myös hyvät muistot, välitunneista ja oppitunneista.
Opettajista ja koulukavereista.
Ja omille lapsille taisin yksinhuoltajana toimia vähän samaan malliin kuin oma äiti ja isä minua kohtaan.
Se mistä pitivät ja tykkäsivät (mielestäni) tuin niitä harrastuksia ja luontaisia kykyjään...ihan siinä arjen keskellä.
En mielestäni ole käyttänyt pakottamista...mutta olen kyllä kertonut miten itse jositakin asioista ajattelen.
Ajattelin että annan lapsilleni tilaa kysellä, etsiä, ihmetellä, ihastella, luoda...ja ettei heidän tarvitse olla minun pettyneiden ja menetettyjen toiveiden täyttäjinä vaan että he jokainen omana persoonanaan saavat kasvaa ja kehittyä "omiksi itsekseen"
Paljon me juteltiin, pohdittiin, leikittiin, naurettiin ja mahdollisesti pettymysten edessä ja jälkeen itkettiin yhdessä.
Ajattelin aina että kun teini-iässäkin puhevälit säilyy niin kaikki on hyvin.
Tykkään muutenkin nuorista tosi paljon, siis muistakin kuin omistani.
Samoin lapsista.
Ja ei vanhoissakaan ihmisissä mitään vikaa ole :icon_biggrin: mitä nyt joskus joku akäilee, ei muista jotain...mutta toiset vanhat ihmiset ovat ihmeen seesteisiä hamaan loppuun saakka.
Olen onnellinen myös siitä kun koulun päätyttä antoi uskonnon opettajani kokonaisen Raamatun elämän evääksi ja olemme pitneet harvakseltaan yhteyttä kirjeitse ja joskus nähtykin läpi elämäni.
Kun esikoiseni kuoli niin tämä uskonnon opettaja vieraili luonani, kiireettömästi, viipyillen, kuunnellen...suruani.
Kunnioitan häntä.
Kuin muitakin opettajiani.
Ja äitiäni ja isääni.
Myös lapsiani kunnioitan.
Ehkä (haluaisin ainakin) kunnioittaa jokaista tapaamani ihmistä.
Silloinkin kun emme ole samaa mieltä, sehän vaan saattaa synnyttää keskustelua, pohdintaa, pähkäilyä jne.
Yhdessä toisten ihmisten kanssa eläen, kokien iloja ja suruja, elämän makuja ja kaikenmoista.
Yhdessä eläen syntyy yhteinen elämisen ilo.
Ehkä onnellisuuskin, yhteys.
Onnellisuus ja ilokin hiukan eri asioita mutta monesti kulkevat käsikädessä.
-
Kasvatusperiaatteeni olivat yksinkertaiset.:
Asioista puhuttiin. Valehdella ei saanut. Jos siitä joutui kiinni, kuten vanheman tyttären kanssa kävi teini-iässä muutama kerta, seurasi ankara puhuttelu.
Kotiintuloajoista ei saanut lipsua. Ei myöskään ruoka-ajoista.
Olin koti-äitinä, hoidin myös muutamia naapurin lapsia ja koiria, joten lapset olivat aina "silmän alla". Kirjaimellisestikin. Asuimme 1.kerroksessa, ja taloyhtiön leikkialue leikkimökkeineen kaikkineen oli siinä alapuolella ja etualalla.
Pihassa piti pysyä, sillä toisella suunnalla oli suuri kaupungin vuokratalo jossa oli ilkeyteen taipuvaisia poikia. Toisella puolen alkoi Mukkulan kartanon puisto-alue leirintäalueineen. Siellä hiipparoi monenlaista kulkijaa.
Kesät olimme etupäässä Padasjoella. Siellä mummo, Matin äiti piti pyhäkoulua ja opetti ilta-rukoukset ym. hyvää,leikkikaveritkin tulivat talosta,kolme serkkua. Hevosia, lehmiä, vasikoita, possu. Myöhemin oma mökki siinä vieressä.
Voin kai sanoa, että olosuhteet olivat hyvät. Äitini auttoi myös minkä isän sairaudelta pääsi. Äitini oli hyvin lempeäluontoinen, mitä minä en aina ole.
Vanhempi tytär sai hevosen 9-vuotiaana, ja siitä se on jatkunut, elämänmittainen harrastus . Nuorempi lähti lapsiteatteriin jo 6-vuotiaana, ja on tavallaan samalla tiellä hänkin.
Isänmaanrakkauden tyttäret ovat perineet meiltä koko suvulta. Siis periaatteet: Koti, uskonto ja isänmaa on ollut johtotähtemme.
Otimme lapset mukaan lähes kaikkeen mihin osallistuimme. Perhetuttavuudet muiden lapsiperheiden kanssa ja silloisen taloyhtiön yhteisö joka olikin mahtava, kasvattivat minuakin omalta osaltaan. Olinhan 20-vuotiaana mennyt naimisiin ja esikoinen syntyi kun olin 21- vuotias.
Kun nyt katson taakse päin, näen kaikessa hyvän johdatuksen osuuden ja merkityksen. Itse en ole minkään esimerkki-äiti-mummi-nimen arvoinen, Tavallinen äiti vain.
-
Tuohon ylös naisväelle, että kyllä. Olin palvelusaikanani paljon poissa kotoa, joten vaimo kasvatti lapset. Kunnollisia ovat.
-
Samasta syystä meidän pojat on kunnollisia...tulee paha olo kun mietin omia laiminlyöntejäni...
Armon varassa elän...itken...rukoilen...
-
Siinä tapauksessa minulla oli onni käydä hyvää koulua.
Ehkä sitten, koska omista kouluajoistani muistan muutakin, samoin vanhempieni kertomuksista. Vanhempien kertomuksissa opettajat kiusaavat oppilaita. Samaa näin itsekin, mutta 70-luvun alkuun mennessä myös oppilaat olivat oppineet kiusaamaan toisiaan. Se, mikä pysyi samana, oli välituntivalvojan käsipuolessa pitkänä letkana roikkunut tyttölauma. Itse en siihen koskaan osallistunut, tuntui vastenmieliseltä.
Meillä kai se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua: Isäni ei pitänyt yllättäen kylään poikkeavista vieraista, eikä vieraista muutenkaan. Käyttäytyi kyllä ihan asiallisesti näiden seurassa, mutta olisi halunnut olla kotona rauhassa.
Ei kai mitään rajoja pysty asettamaan, jollei noudata niitä itse. Olen nähnyt lapsena niin paljon huonosti käyttäytyviä aikuisia, ettei ihme, jos he eivät oikein kelvanneet malliksi. Joillakin heistä on kyll ollut se vaikutus, että olen päättänyt, että minun pitää itse pystyä parempaan. Samoin tuskin sellaisen ihmisen toiveita tai määräyksiä haluaa noudattaa, jolta ei tunne saavansa rakkautta ja arvostusta ihan omana itsenään.
Kohtelivatko teillä (kysymys suunnattu kaikille) sitten opettajat aina oppilaita arvostavasti, kunnioittavasti, tasapuolisesti?
-
Opettajat ei kohdelleet oppilaita tasapuolisesti...
Aika pienestäkin syystä joku jäi opettajan hampaisiin vuosikausiksi.
-
Kahtena ensimmäisenä vuonna opettajalla pn ollut käsittämättömät vaatimukset ekaluokkalaisille. Itsecen huomannut kun en ollut ennen pllut koulussa, mutta yhden aivan kelpo pojan äiti kokosi vanhemmat johonkin vastarintaliikkeeseen. Tämä rouva käsitti hyvin että meillä yritettiin pysyä erossa jutusta. Eli välit pysyi häneen, kuultiin mitä oli tapahtunut. Voi kun muistaisin. Kai, olettaisin, osa vanhemmista kanteli hänestä.
Sitten vaihtui opettaja ja vuoroluku, eli seuraavaksi saatiin nuori ja nauravainen miesopettaja ja jokainen oli lääpällän. En tosiaan pysty pusertamaan muistista yhtään kohtuuttomuutta. Kouluun oli juuri paperinkeruutalkoilla hankittu viisi televisiota, ja neljännellä katseltiin niitä. TulinGrenoblesta olympialaiset. Eli ääreest laitaan.
Opparissa olin paljon poissa, sairastin angiinoita kunnes nielurisat poistettiin, mutta kyllä lintsasinkin. Saman teki sisko. Hän saattoi jotenkin niinkuin lähteä kohti koulua mutta mennäkin muualle. Minä jouduin kyllä jäämään useasti kotiin, jos siskolla oli kuumetta, sillä hän sai kaikkia outoja tauteja ja yhden yhteydessä sairaalaan kun joutui, todettiin ettei veri hyydy jos on kuumetta. Sanottiin ettei he syytä tiedä, älkää jättäkö kuumeisena yksin. Minä jäin silloin kotiin, ja pelotti kyllä. Peiliin liimattiin lappu, ensin ambulanssi ja sisko siihen, sitten äidin ja isän koulut ja soitto sonne.
Lukion ruotsinmaikka oli minulle epäreilu. Luulen että siksi kun minua aina työnnettiin pyytämään voisiko kokeita siirtää tai jotain. Ja muutenkin kyllä huomauttelin kun se kävi helpohkosti på svenska. Muttei toden perästä ketään aivan totta kiusattu, ei. Systerin lukioluokassa se alkoi, se leukemiaa sairastava tyttö eristettiin. Sisko kun on sellainen kuin on, meni aina sen pariksi ja asetti naulakossa takin sen tytön takin viereen. Olisko pelänneet.
-
Mietin tuota mitä Öppiäinen kertoi. Tuohon ajoittui koulu -uudistus, ainakin kaikkialla sen valmistelu. Toteutettiin Lapissa ja Kymenlaaksossa ns kokeiluperuskouluna. Me on käyty eri koulumuodot, sisko ja minä.
Se oli hermostunutta aikaa. Lauantaisin vanhemmat aina jollain koulutuspäivillä. Kirjoja ei ollut, meillä veivattiin monisteita koko perheen voimin välillä. Siis jonkunhan piti niitata ne.
Opettajista tehtiin äärioikeiston kätyreitä, rahavallan palvelijoita ja neuvostovastaisuuden malleja. Osa alkoi niihin aikoihin vakavamminkin hermostua. Meillä koetettiin mennä vaieten. Miettivät pitäisikö ottaa sossujen jäsenkirja jotta isä saisi pitää sen viran jota hoiti. Ei otettu. Olin aivan riivatun ylpeä vanhemmistani. Ei he aatetta vastustaneet. Päin vastoin. Mutta motiivi oli väärä. Noh, viran sai sitten hakumenettelyn ohi vastavalmistunut poika jolla se jäsenkirja oli.
Äidilleni soitettiin ja ilmoitettiin julkaistavan artikkelin kuinka hän fasistinen ja neuvostovastainen on ja opettaa niin. Mitä kummaa hän kysyi, ja sanottiin, te suositte Norjaa, itse sanoitte! Kuulin kaiken ja kysyin mikä juttu on. Olin jo 12 joten äiti kertoi että he kymmenvuotiaitten kanssa oli opetelleet Pohjoismaat maantiedossa, ja oppilaat oli saaneet aika vapaasti assosioida kunhan pysyivät pulpetissa. Lopulta ne oli haaveillet että missä asuisivat. Joku kysyi että ope hei missä sinä asuisit ja äiti sanoi, Norjassa. No mikä siinä on pahaa minä kysyn. No katsos kun minä en yhtään muistanu että Norja kuuluu Natoon. Minä aattelin vain niitä tuntureita ja vuonoja.
No hän meni tapaamaan niitä ja siellä oli lauma tyypillisiä partajeesuksia ja ne siinä oli menneet hyvin noloiksi ja pyydelleet anteeksi ja eiei, ei mitään artikkelia.
Mutta se ei ollut miellyttävää aikaa, olla kansanvihollisen lapsi :064:
Kun isä opiskeli aivan uuden pätevyyden joka oli jo henkinen ja taloudellinen uhraus kun oli vuoden poissa kotoa ja hän oli ainut pätevä hakija, lisäksi vielä tykkäsivät oppilaat, ja viran sai nuori vastavalmistunut kaveri jonka ainut meriitti oli jäsenkirja jälleen, kotona meni ilmapiiri.
Olin jo lukios ja riparin käynyt ja mietin todestaan mitä teen. Olenko niin paljon poissa kuin mahdollista vai olenko niin paljon läsnä kuin mahdollista ja koetan auttaa, eli mitä nyt osaan, ruokaa teen ja siivoan ja noin. Minä vallan rukoilinkin ja valittin, että olen läsnä.
Siitä tuli muuten noottia seurakuntanuorissa! Siellä minä olin Rainerman silmätikkuna kyllä, mutta kun meitä oli niin paljon niin yks pappi sinne tai tänne. Niin kyllä rukoilin siitä asiasta ja valitin Korkeimpaan Oikeuteen, kun vanhemmat päätti ettei kantele. Ja sen tapahtuman huomasi Lääninhallitukses joku jonka asioihin se marginaalisesti kuului ja puuttui asiaan ja kaupunginvaltuusto tai mikä hän on sai nootit ja isälle soitettiin ja anteeksipyydettiin ja se poika sai kenkää ja isä meni siihen virkaansa. Mutta olin jo tottunu siihen kotityöhön vaikka kuinka olisi pitänyt tehdä jotain lopunajallisempaa.
-
^Kävitkö koulusi jollakin Kymenlaakson perinteisellä vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla?
Seurasin politiikkaa jo lapsena, joten näihinkin asioihin kiinnitin huomiota. 70-luvun alkupuolella opettajista oli kunnallisvaaleissa ehdolla yksi Kokoomuksen listoilla ja toinen SMP:n. Se kokoomuslainen opetti minulle uskontoa, eikä tunneilla peitellyt näkemyksiään. Myöhempi luokanvalvoja harjoitutti kaunokirjoitusta koti-uskonto-isänmaa -henkisin lausein. Eivät tainneet pelätä virkojensa puolesta yksikään? Mutta kävinkin kouluni Joensuussa, jossa ei ollut kummempia punaperinteitä. Lukion opettajissa sentään oli pari kommunistia, demarin ja liberaalin lisäksi.
-
Sitäkin mietin, onko lapsesta tullut vanhemmilleen väärällä tavalla liian arvokas. Luin juuri nettitutun kokemuksia Kiinasta, jossa yhden lapsen politiikan takia se ainokainen on palvottu valtias, jonka kaikki toiveet varsinkin neljä isovanhempaa pyrkivät toteuttamaan. Ei ihme, jos siinä kasvaa luulemaan, että on jotakin todella erikoista ja muita parempaa, ja että saa käyttäytyä miten huonosti tahansa.
Ja onhan meilläkin näitä "vain parasta minun lapselleni" -vanhempia. Kuulemma. Opettajia, jotka valittavat, että lasten kanssa vielä tulee toimeen, mutta ne vanhemmat...
Jospa vika ei olekaan peruskoulussa, vaan ehkäisyssä :). Harkitusta lapsesta tulee vanhempien tietoinen projekti, jota pitää kaikin mahdollisin keinoin vaalia ja varjella. Tekisi mieli kieltää sitä kiipeämästä puuhun, jottei se putoa ja satuta itseään, mutta kun ei oikein itse henno siltä mitään kieltää, vaaditaankin koulua kaatamaan pihalta kaikki puut, jottei tule vahinkoa.
Äidistäni jotenkin henkii se, että hän on elänyt vielä siinä maailmassa, jossa lapsella ei niin ollut yksilöllistä arvoa. Kun mentiin naimisiin niin niitä alkoi siunaantua, ja oli itsestään selvää, että joku niistä hyvinkin voi kuolla ennen aikuisuutta. Ne olivat jotain itsestäänselvyyksiä, ei sen kummemia kuin naapuritöllin lapset, eivätkä todellakaan tarvinneet mitään sen enempää kuin naapuritöllin lapset, tai jos jotain niin korkeintaan vielä vähän enemmän piiskaa. Tuossa maailmassa ja ajattelutavassa oli hyvätkin puolensa, mutta muistan kyllä myös äitini kertomukset niistä kipeistä kokemuksista, joita syntyi kun lapsen toiveita ja tarpeita ei otettu huomioon.
-
Kävitkö koulusi jollakin Kymenlaakson perinteisellä vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla?
:023: Onneksi moni asia on muuttunut täällä 'perinteisellä paikkakunnallakin'!
-
Olin 60-70 -lukujen vaihteessa Pakilan summerhilliläisessä päiväkodissa töissä kuukauden. Syötiin eineshernekeittoa.
-
Olin 60-70 -lukujen vaihteessa Pakilan summerhilliläisessä päiväkodissa töissä kuukauden. Syötiin eineshernekeittoa.
Pitikö pakkosyöttää ? Minä yritin syötättää tytöillä borshi-keittoa kun se on niin hyvää, mutta eivät syöneet. Eivätkä kouluruokalassa sipattia. :icon_rolleyes: Sekin on mieliruokiani. Omena on pudonnut kauas puun alta.
-
En muista. Vaikka olisikin, en olisi.
-
^Kävitkö koulusi jollakin Kymenlaakson perinteisellä vasemmistolaisella teollisuuspaikkakunnalla?
Seurasin politiikkaa jo lapsena, joten näihinkin asioihin kiinnitin huomiota. 70-luvun alkupuolella opettajista oli kunnallisvaaleissa ehdolla yksi Kokoomuksen listoilla ja toinen SMP:n. Se kokoomuslainen opetti minulle uskontoa, eikä tunneilla peitellyt näkemyksiään. Myöhempi luokanvalvoja harjoitutti kaunokirjoitusta koti-uskonto-isänmaa -henkisin lausein. Eivät tainneet pelätä virkojensa puolesta yksikään? Mutta kävinkin kouluni Joensuussa, jossa ei ollut kummempia punaperinteitä. Lukion opettajissa sentään oli pari kommunistia, demarin ja liberaalin lisäksi.
Jestas, ei meillä. Aivan totta ei. Missä ihmeessä oikein kävit itse koulua?
No arvaat tietysti, olen kai joskus kertonut. Lukion reksi oli vapaakirkollinen ja sanoi että tämä on osattava muttei tähän uskoa tarvii ellei tahdo kun hän kehitysbiologiaa opetti, ja juuri kun kaikki hyppäsi kaiken gambrikautisen dinosauriamaailman ylitse hän peijakas pani sen kokeisiin ainoaksi kysymykseksi. Minä onneksi arvasin että näin käy. Mutten millään muista kuka oli ehdolla ja kenen listalla. Miten ihmeessä pystyt muistamaan niin vanhoja?
Kyllä, tilanne muuttui kovasti, jo aikaa sitten äiti totesi että aika rauhassa saa tehdä työtä. Totta kai on vanhempia jotka on olettaneet että peruskoulussa lapsi saa pianotunteja eikä häntä saa ulos kun puhkuu sulaa närkästystä. Mutta yhtäläisesti joitakin tragedioita kuten että juuri kun on selkänsä kääntänyt on tenava kaatanut grilliin sytytysnestettä ja palanut lähes hengiltä eikä tiedetä kuinka käy eikä isällä ole muuta tahoa missä kehtaa itkeä kuin opettajan varaamalla vartilla per vanhempi, joten siinä menee kaksi tuntia. Se on aivan muuta ja hyvin tehtyä työtä joskin olihan mude aika näännyksissä kun vihdoin kotiutui.
Siinä koulukiusaamisillassa yksi nuorehko mies muisteli tapausta josta minä epäilen Penaa. Hän itki kertoessaan opettajasta joka oli ainoa joka häntä on koskaan kuullut, kyseessä oli kuvistunti, opettaja huomasi piirroksesta että ei kaikki ole ok ja he olivat muun muassa Kotkasta. Opettaja oli sanonut että jäisitkö vartiksi tunnin jälkeen. Siinä puhuttu oli kantanut aikuisuuteen asti.
Isällä on samoin kavereita jotka yhä kadulla tervehtivät, sellaisia joiden kanssa hän värkkäsi mandoliineja ja kerran kanootin ja rantaanlaskuss kundi ponkaisikin Mussalon rantaan. Olivat huutaneet ja parkuneet kun oli muillakin vuoro, ja pappa med kun ei ollut taetta uimataidosta eikä kanootin kestävyydestä. Hän on opettajut muutakin kuin sitä historiaa. Hän luulen piti niistä murrosikäisistä veijareista. Istui kaikissa verkostoissa ja luulen piti niistä enemmän kuin äitee. Isot pojat tuli luistinradal kysymään, oletko sä hei sen likka kun oot näkönen, ja sitten niitä oli äkkiä laumoittain ihmettelemäs. Hei täällon sen likka! Ilmielävä! Ihan oikeesti!
Mutta ne ei ikinä tehny mitään.. Ne paremmin ihmetteli. No meni syrjään rajakeskustelusta. Mutta toteen, että yhä keskimäärin suomalaisperheessä on kaksi lasta, ka on tosin jo 1.6. En silti alkekirjoita että monen lapsen perheessä olisi pidetty lapsen menetystä huolettomasti vain mittatappiona. Kyllä sitten on vanhemmilla kyvyttömyyttä rakastaa, kuten olen mieltä että ellei auktoriteettia voi kunnioittaa vaikkei pelkäisi, ei kaikki ole aivan kunnossa sellaisessa yhteisössä. Enhän minä sen takia pöllimättä jättänyt että isä olisi piessyt minut sinisenpunaiseksi, vaan siksi ennen muuta, ettei ne olisi järin hyvillään. Miksi tehdä aiheetta väärin ja aiheuttaa mielipahaa niille, joita rakastaa? Me pidimme opettajista, ja auktoriteetti kuului niille kuin vaatteet päälle. Ei siinä ollut kyse siitä kuka mahtaa tai on mahtamatta ja kenelle ja mitä.
-
Siinä koulukiusaamisillassa yksi nuorehko mies muisteli tapausta josta minä epäilen Penaa. Hän itki kertoessaan opettajasta joka oli ainoa joka häntä on koskaan kuullut, kyseessä oli kuvistunti, opettaja huomasi piirroksesta että ei kaikki ole ok ja he olivat muun muassa Kotkasta. Opettaja oli sanonut että jäisitkö vartiksi tunnin jälkeen. Siinä puhuttu oli kantanut aikuisuuteen asti.
Tarina ei kokonaisuutena kuulosta tutulta. Muiltakin Kotkan kuvismaikoilta tuo hyvinkin onnistuisi. Näemme oppilaiden kuvista sellaista, mitä muilla tunneilla ei tule esiin. Kasvatuksen perusta on siinä, että lapsi kokee tulevansa tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Tämä on aivan eri asia kuin välituntivalvojan haukankatse tai puhuttelu rehtorin kansliassa.
-
Tarina ei kokonaisuutena kuulosta tutulta. Muiltakin Kotkan kuvismaikoilta tuo hyvinkin onnistuisi. Näemme oppilaiden kuvista sellaista, mitä muilla tunneilla ei tule esiin. Kasvatuksen perusta on siinä, että lapsi kokee tulevansa tulevansa nähdyksi ja kuulluksi. Tämä on aivan eri asia kuin välituntivalvojan haukankatse tai puhuttelu rehtorin kansliassa.
Muistele vielä, nimesi on liitetty tämän tyyppiseen tarinaan.
Välituntivalvojan haukankatse saattaa tulla toivotusti sille, joka on läjän alimmaisema :003: mikäli hän ei vain jää katselemaan.
-
Kasvatuksen perusta on siinä, että lapsi kokee tulevansa tulevansa nähdyksi ja kuulluksi.
Tässä on mielestäni sanottu valtava totuus ja viisaus.
-
Tässä on mielestäni sanottu valtava totuus ja viisaus.
Komppaan.
-
Tuon saman koen tärkeänä nyt papan roolissa.
-
Ja tuosta varmaan kasvaa sitten se elämän rohkeus ja uskallus, luottamus, perusluottamus.
Ja lapsi kasvaa, oppii ja iloitsee oppimastaan, kokeilee ja luo, leikkii ja löytää tarkoituksenkin elämälleen ennen pitkää kun niiden kysymysten ja vastausten aika koittaa.
-
Juu, nähdä, olla kiinnostunut, olla läsnä, kuulolla.
Omille pojilleni en tätä ollut tarpeeksi...oli liikaa työtä, menoa, elämän murheita...
Jospa lapsenlapsiin syntyisi luottamuksellinen suhde vuosiksi... :eusa_pray:
-
Ja tuosta varmaan kasvaa sitten se elämän rohkeus ja uskallus, luottamus, perusluottamus.
Ja lapsi kasvaa, oppii ja iloitsee oppimastaan, kokeilee ja luo, leikkii ja löytää tarkoituksenkin elämälleen ennen pitkää kun niiden kysymysten ja vastausten aika koittaa.
Komppaan. Eettisiä esikuvia saa jos jaksavat jotkutkaan käyttäytyä ajoittain säällisesti. :icon_biggrin:
Siinä voi juuri koulu tulla vastaan.
Olen hyvin eettisellä tuulella jälleen. Johtuu Docensista. Hän on syöpynyt päähäni enkä saa pois.
-
:icon_biggrin: :icon_cool:
Jep.
*
Ja tuohon mitä vn sanoi kirjoittaen niin jokainen kasvattaa resurssiensa mukaan ja sen ajan mitä on antaa lapselle aikana...on työt ja muut velvoitteet. Ja varmaan mon i ainakin pyrkii kasvattamaan hyvin.
Mutta aina tulee jotain varmaan...sitten on anteeksiantamisen mahdollisuus, se katkaisee kaunan ja katkeruuden siivet ainakin osittain, joskus ihan kokonaan.
Ja ajattelee että hyväähän ne munkin (nunnan) siis minunkin vanhempanio kaikessa tarkoittivat.
Ja aika muuttuu ja moni asia ymmärretään hiukan toisin.
Esim. sodassa olleet sukupolvet ja äidit kotirintamilla kovassa paineessa ja työn paahteessa...se on ollut kovaa aikaa.
Itse en ole ihan kyllä sodan jälkeisiä sukupolvia vielä. :icon_rolleyes: Mutta olen monesti ajatellut että kuinka ihmeessä he selvisivät kaikesta.
-
Niinpä :eusa_angel:
Nyt saan kyllä kokea, suhteeni poikiini on hyvät, olen heille rakas, kertovat asioitaan, kyselevät,
saan heiltä apua teknisiin ongelmiin....
Vanhemman kanssa, lastenlapset...
nuoremman kanssa rakennusprojektissa apuna
-
Välituntivalvojan haukankatse saattaa tulla toivotusti sille, joka on läjän alimmaisema :003: mikäli hän ei vain jää katselemaan.
Rehtorin puhuttelukin voi olla oppilasta kunnioittava ja häntä aidosti kuunteleva.
-
Niinpä voi olla.
-----
Jos lapsi ei saa kokea tulleensa kuulluksi, huomatuksi, rakastetuksi omana itsenään niin voi kehittyä sellainen "näkymätön ihmisyys" ja arkuus ihmisenä. Tai jooku muu voi alkaa kapinoimaan.
Toki nuoret yleensä jossain vaiheessa hiukan koettelee rajojakin ja aikanaan sitten löytää oman minuutensa paremmin ja sen mikä on elämän tarkoitus.
Ja perheessä voi olla useampia lapsia ja jokaisella on silti ihan oma luonteensa, oma persoonallisuutensa.
Ehkä olisi hyvä tukea ja rohkaista joakista lasta juuri hänelle luontaisissa asioissa ja luonteenpiirteissä.
Niin että lapsi saa kokea omana itsenään tulleensa hyväksytyksi.
Ymmärretyksi ja kannustetuksi.