Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: sadetta - 02.10.11 - klo:00:05
-
Kävin tänään Ateneumin taidemuseossa:
LAPIN TAIKA
Lappi-aiheista taidetta 1800-luvulta nykypäivään
Joidenkin kuvien äärellä tuli mieleeni, että miksi tämä on täällä, taide-nimikkeen alla? Riittääkö se, että maalauksessa on kolttapukuinen ihminen? Tai kuvan maalannut on saamelaisalueelta kotoisin? Tai maalauksen aihe liittyy jotenkin Lappiin? Onko kuva, maalaus, silloin välttämättä taidetta?
Onko jokin taidetta, jos se on museossa tai näyttelyssä tai galleriassa esillä?
Paljon on kauniita ja rumia kuvia, ääniä, liikettä, mitä muuta. Mutta milloin jokin työ, teos, on taidetta? Mikä on taidetta?
Kuinka syviä merkityksiä teoksesta pitää löytyä, että sitä voidaan sanoa taiteeksi? Voiko tavallinen ihminen aina edes löytää sellaisia, saati ymmärtää? Onko sellaisella väliä??
Näitä mietin. Olkoon jokin ruma tai minulle vastenmielinen taiteena (jollain kriteerillä?) arvostettua, en sellaista kotiini ottaisi. Kauniista ja miellyttävistä asioista jos osaisin valita niitä, jotka kestävät huomiseen. Joista voi löytyä, syntyä, jotain uutta. Uusia oivalluksia, tasoja.
-
Nykyisin näyttää olevan niin, että taiteen määrittelee taideyhteisö, taiteilijat ja taiteen tutkijat. Taiteilijoiden joukkoon pääsee, kun tekee yhteisön hyväksymää taidetta. Sitten, kun on saanut taiteilijan aseman, voi kutsua taiteeksi melkein mitä vain. Juhani Palmullehan kävi niin, että Suomessa hänet heitettiin taiteen tekijöiden porukasta ulos, koska hän menestyi ulkomailla taloudellisesti liian hyvin.
Tuo oli kai liian ilkeästi kirjoitettu, mutta kysymys siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, on hankala.
-
On mielestäni kaksi eri asiaa tehdä taidetta tai luoda taidetta. Luovuus on taiteessa lähtölaukaus.
Sitten on se suurin tekijä: Kuka määrittää mikä on taidetta. Kaikki mikä minua miellyttää, silmääni korvaani ja muita aistejani kuten teatterissa, ei ole naapurin isännän mielestä muuta kuin turhaa roskaa.
Esimerkiksi sadettan näkemä näyttely Lapin taika ei saisi minua liikkeelle. Lapin taika on Lapissa, ei sen leiskuvin värein kuvatuissa tauluissa auringonlaskuista tai ruskamaisemista. Lieneekä ns. "toritaide" saanut tämän aikaan. Kansanperinne, käsitöineen ym. esineistöineen on taitavaa ja mielenkiintoista mutta ei taidetta läheskään aina.
Toinen esimerkki. Äsken vuoden nuoreksi taiteilijaksi nimettu Ari Pelkonen ja hänen työnsä (mitä nyt TV:ssä pikaisesti näytettiin) miellyttivät oikein paljon.
Siis mieltymykset ovat yksilöllisiä.
-
tämä tekstikin on taidetta...
-
Tuossa näyttelyssä käyminen ei mennyt hukkaan. Se sai minut miettimään näitä asioita.
Särestöniemen voimakkaat värit pysäyttivät. Oli hyviä valokuvia, jotka saivat pohtimaan syitä ja seurauksia, myös kuvan nykyhetkeä, kuvanottohetkeä. Tilojen valaistus antoi aavistuksen lumen ja valon erilaisesta läsnäolosta.
Esimerkiksi sadettan näkemä näyttely Lapin taika ei saisi minua liikkeelle. Lapin taika on Lapissa, ei sen leiskuvin värein kuvatuissa tauluissa auringonlaskuista tai ruskamaisemista. Lieneekä ns. "toritaide" saanut tämän aikaan.
Aidoin kokemus Lapista syntyy vain Lapissa, mutta maistiaisia saa Ateneumissakin. Kimmokkeen katsoa kauemmas.
Tykkäämmekö turhan usein katsella, kuunnella, lukea, koskettaa jotain siksi, että se näyttää, kuulostaa, tuntuu, tai oikeastaan vaikuttaa hyvältä ja miellyttävältä? Onko se silloin - liian usein? - vain helpoin ratkaisu. Kantaako sellainen pitkälle, vai saako kenties kyllästymään ja turhautumaan. Tyytymään johonkin ilman syvempää merkitystä.
-
Mitä kirjallisuuteen tulee, olen ihmetellyt samaa Penan kanssa. "Suomen nuoret kirjailijat" jotka meille esittäytyivät Oriveden kurssilla, eivät yksikään olleet saaneet minua syttymään. Joku putosi oman arvioni mukaan ihan viihdegenreen, ja jotkut olivat niin sotkuisia, etten käsittänyt mitään. Sitten oli palkituin sosiaaliporno-osasto, jolla lähestytään "vaikeita aiheita" eli mitä useamman lapsenlapsen vaari raiskaa, sitä parempi...
Luulen, etten osaisi määritellä "kirjallisuutta" tuon opetuksen jälkeenkään.
Petyin siinä raskaimmin, että heti alkuun kävi ilmi, tämä kurssi opettaakin kirjoittamaan sellaista jonka kustantajat hyväksyvät, mutta onko se samaa kuin luovasti kirjoitettu ja mitä se puolestaan on? Jokin että oppii ilmaisemaan itseään tekemättä niin hirveitä tyylirikkoja ja tuottamatta niin kömpelöä tarinaa, että jo vuoden kuluttua häpeää itseään, mutta teksti olisi omaa? Mutta kun muoti vaihtelee jos kustantajiakin ajattelee. Sosiaaliporno on väistyvä genre, kubismi ja semifiktiiviset tarinat tulossa kovaa vauhtia.
Itseäni kiinnostaisi joskus saada tietää, hävettääkö taiteilijoita (kuva-) tai kirjailijoita koskaan jokin esille päässyt yhtään. Itse antaisin paljon jos saisin jotain vedettyä takaisin, jollakin nyt ei ole niin väliä, jollakin sitäkin enemmän. Lisäksi moni haluaisi olla vain kirjoittelija, eikä heti suin päin mikään ihme "kirjailija"W Julkaisemisessako se raja kulkee?
Muusikot kyllä häpeävät , ja ovat sille joskus ihan yliherkkiä.
Muuten se Minna Lindgrenin uusin joka Hesarissa lyötiin lyttyyn on kuulemma tosi upea lukukokemus. Muori on ollut puolitajuton, ja hän lukee paljon - toisin kuin tyttärensä. On jokin lukemisväsymys päällä.
-
tämä tekstikin on taidetta...
samaa mieltä!
kaikki joka on jotenkin luovaa, on taidetta. Urheilukin on välillä taidetta, joskus lumenluonti ja jopa ohjelmakoodi, tai sen tuotokset.
tai sitten taide-sana on kärsinyt inflaation... Ateneumissa olettaisi riman olevan korkealla.
-
kaikki joka on jotenkin luovaa, on taidetta. Urheilukin on välillä taidetta, joskus lumenluonti ja jopa ohjelmakoodi, tai sen tuotokset.
tai sitten taide-sana on kärsinyt inflaation... Ateneumissa olettaisi riman olevan korkealla.
Mikä sitten on luovaa..
Työväenopiston kurssille kannustetaan ihmisiä: Tule kokeilemaan, täällä on lupa tehdä huonoa taidetta!
Moni asia on ainakin itseilmaisua. Halu, tarve tai pakko ilmaista jotain itsestä ulos. Jostain syystä. Itsensä, tuntojensa ja olemisensa, ymmärryksensä sanoittamista, kuvittamista, säveltämistä jne. Tai onko kaikki tulkintaa jostain jo olemassaolevasta. (Ehkä kaikki jo on, tavallaan.) Minän suhde maailmaan. Jonkin asian, voiman, yksilössä aikaansaama liikahdus. Halu tai tarve muuttaa maailmaa.
Jos "kaikki" on taidetta, milloin rima on "sopivasti" korkealla asettaa jotain esille museossa?
Tai kun puhutaan viihdetaiteilijoista. Mikä tekee iskelmälaulajasta taiteilijan? Tapa tulkita? Suosio, myytyjen levyjen määrä? Jokinhan silloin on vaikuttanut ja liikahduttanut.
-
Kiva jos kansalaisopistot ja työväenopistot saavat luovat tyypit liikkeelle. Heistä voi joistakuista syntyä arvostettu, oikea taiteilija. Me muut taide-aineista kiinnostuneet saamme olla vaikka "Ite-taiteilijoita. "
Raja on häilyvä kaikilla taide-alan eri alueilla. Iskelmätaiteilija joka on suosittu keikkailija, hyvin levyjä myyvä, vuosikymmeniä esiintynyt ansainnee
viihdetaiteilijan tittelin. Kuka sen hänelle ensimmäisenä antaa ? Kansa, levymoguli vaiko media. Se ja sama, minun mielestäni .
Halu itseilmaisuun , siinäpä se. Jos ei ole puheenlahjoja, tai ei voi syystä tai toisesta puhua, on kirjoittamisen kokeilu mielenkiintoista. Moni kirjoittaa pöytälaatikkoon tai yleisönosastoon tai nettiin.
Jos ei ole laulunlahjaa voi veisata muiden joukossa tai yhteislaulutapahtumissa. Halu tyydyttyy, vaikka ei synnykään taidetta. Luova mieli, luova mielikutitus rauhoittuu. Sitten jaksaa taas arjessa. Lukemalla, katsomalla ja kuuntelemmalla taitajien tuotantoa.
Puhutaan ns. taiteilijaluonteista. Se edellyttää luovuutta, silloin puuttuu usein vain taito.
-
Tykkäämmekö turhan usein katsella, kuunnella, lukea, koskettaa jotain siksi, että se näyttää, kuulostaa, tuntuu, tai oikeastaan vaikuttaa hyvältä ja miellyttävältä? Onko se silloin - liian usein? - vain helpoin ratkaisu. Kantaako sellainen pitkälle, vai saako kenties kyllästymään ja turhautumaan. Tyytymään johonkin ilman syvempää merkitystä.
Tätä itekki mietin. Ja paljon, hyvin paljon.
Pitäisikö erottaa "taide" ja "luovuus" toisistaan?
Kerran on ollutr ja yhä on paljon, jonka tekisi toisin nyt jos tietäisi surevansa ja katuvansa "sitten isona", se oli silloin niiden tietojen varassa joita oli, viisaalta tuntuva ratkaisu. Minul se on ollut antaa julkasta jotakin, joita en oliskan tahtonut julkaista, esimerkki helpommasta päästä. Häpeemään herkän ei pitäis ikinä niin tehdä. Mutta koko elämä on täynnä suurempia surun aiheita.
Ehkä ei kannata sureksia niin paljoa sitä, ettei nähnyt tulevaisuuteen, vaan toimi varmasti lapsellisesti... ehkä Jumalakaan ei siitä syytä, vaikka itselleni se taitaa olla se vaikein juttu. Totta kai on paljon, mitä katuu, häpeää ja suree. Kuinka hellittää otteensa entisestä? Se on luovuutta, että siihen kykenee, sanoisin. Eihän sen tarvitse merkitä vaikka musiikkiharrastuksen lopettamista, että huomaa olevansa vähemmän nero, mutta iloitsevansa siitä... luovuus on eteenpäinmenoa, niin nyt luulen,
Muu on erilaista erityislahjakkuutta, joka velloo sinne tänne ja on milloin minkäkin joukon sopimuksen varaisesti "luovaa".
Voi ollakin, tai sitten erehdytään. "Luovaksi" väitetty ei auttanutkaan ketään, ei antanut lisätilaa, ei lisännyt ymmärrystä, ei itseä, ei toisia kohtaan. Se oli sitä mitä pidettiin "taiteena". Oli sellainen ajatus että tämä on taiteellista ja taide on luovaa.
Luovuus auttaa ihmistä eteenpäin, pois piinallisesta toistamispakosta, irti liian ahdistavista tuskallisista tunteista. Huumoria luovempaa tuskin on. Kykyä nauraa kommelluksilleen. Kykyä toisaalta myös surra, sillä se on toinen irrottautumiskeinoista... suru ei vie depressioon, se antaa ihmisen itkeä, kunnes menetetystä tai kaivatusta on jäljellä kaunis muisto. Sekin on tavallaan muisto, kuinka asiat olisivat "voineet olla" milloin siihen pääsee ilman kapinaa ja katkeroitumista.
-
Tämä keskusteluhan koskettaa minua ammatillisesti, koska olen kuvataiteen opettaja. Ammattinimikkeen muuttuminen tuollaiseksi harmittaa vieläkin. Pidän enemmän kuvaamataidonopettajasta, jollaiseksi olen valmistunut joskus viime vuosituhannella. Vielä paremmin minulle sopisi piirustuksenopettaja. Kuvallisen viestinnän merkitys on nykyisin huikeasti suurempi kuin kuvataiteen. Taide saa olla museoissa ja gallerioissa tai sen ohi voi kävellä puistossa sitä huomaamatta. Korkeintaan voi tehdä treffit Kolmen sepän patsaalle. Kuvan vaikutusta uutisten, viihteen ja mainonnan alueella ei voi ohittaa.
Kaikista ei voi tehdä taiteilijoita, mutta jonkinlainen rokotus kuvallista huijausta vastaan on hyvä antaa. Sitä yritän.
-
Tämä keskusteluhan koskettaa minua ammatillisesti, koska olen kuvataiteen opettaja. Ammattinimikkeen muuttuminen tuollaiseksi harmittaa vieläkin. Pidän enemmän kuvaamataidonopettajasta, jollaiseksi olen valmistunut joskus viime vuosituhannella. Vielä paremmin minulle sopisi piirustuksenopettaja. Kuvallisen viestinnän merkitys on nykyisin huikeasti suurempi kuin kuvataiteen. Taide saa olla museoissa ja gallerioissa tai sen ohi voi kävellä puistossa sitä huomaamatta. Korkeintaan voi tehdä treffit Kolmen sepän patsaalle. Kuvan vaikutusta uutisten, viihteen ja mainonnan alueella ei voi ohittaa.
Kaikista ei voi tehdä taiteilijoita, mutta jonkinlainen rokotus kuvallista huijausta vastaan on hyvä antaa. Sitä yritän.
Tämäkin sai miettiväiseksi. "Luovaa kirjoittamista" on alettu opettaa vasta huikean paljon myöhemmin, kuin musiikkia tai kuvaamataitoa, ja siitäkö johtuen itsestäni siellä on pasmat niin sekaisin? Kerrotaan opetettavan luovaa kirjoittamista, käytännössä jo ensi luennolla kerrotaan opetettavan, millaisen tekstin saa "kustantajalta läpi" ja kun kurssi päättyy, on vain perusteellisestu ymmällään. Sehän vaihtelee, mitä kulloinkin "saa kustantajalta läpi" - huomaa, kun lukee vaikka sata vuotta vanhoja kirjoja.
Mitä minulle oikein yritettiin opettaa?
-
Vanhoja esineitä myyvän puodin ikkunassa on kirja Om konsten att resa. Tänään huomasin.
-
Mikä sitten on luovaa..
...
Moni asia on ainakin itseilmaisua. Halu, tarve tai pakko ilmaista jotain itsestä ulos. Jostain syystä. Itsensä, tuntojensa ja olemisensa, ymmärryksensä sanoittamista, kuvittamista, säveltämistä jne.
hyviä pointteja.
wikin määritys: http://fi.wikipedia.org/wiki/Taide
ei oikein auta (en tosin jaksanut mennä syvällisempiin pohdintoihin) mutta alun "pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla" tuo mielikuvan mainostuksen tavoitteista :)
viihdetaiteilija on vähän halventava nimi sillä moni moinen (erityisesti laulun sanat ja elokuvat jne) vaikuttaa tosi syvälle ihmisessä.
-
Esimerkiksi tässä ketjussa mainittu Reidar Särestöniemi on ( kuollut hän on kyllä noin niin kuin ruumiillisesti, mutta hänen taiteensa elää ) on TAITEILIJA. Särestöniemen maalauksissa on ideaa, voimaa, värikylläisyyttä ja taitoa. Särestöniemen maalauksia jaksaa katsoa vuosikymmenestä toiseen. Särestöniemi oli maalauksissaan läsnä!
Särestöniemi jää päähän. Hänen maalauksissaan on Lapin lumoa ja pohjoisen taikaa. :kahvi: :001:
-
niin....miepä kai sitten todella olen taiteilija...luovuutta ja intoa piisaa...taitoja vaan puuttuu...
Vuoan saapa nähdä....myö ollaan perustamassa bändiä yhen ihanaisen tyttären kanssa...häneltä sujuu mm.pianon pimputus ja sanoitus, kuten miultakin...mie reenailen ukea ja laulan... asennetta löytyy ja tyyliä...mutta saas nähdä saadaanko muuta taidetta aikaan kuin itseterapointia... :023:
-
viihdetaiteilija on vähän halventava nimi sillä moni moinen (erityisesti laulun sanat ja elokuvat jne) vaikuttaa tosi syvälle ihmisessä.
Onko halventava nimitys? Jos, niin olen pahoillani ilmaisustani. Muistelen kuitenkin lukeneeni otsikoita tai tekstejä, joissa tuota sanaa on käytetty, enkä ole ymmärtänyt sitä negatiivisesti. Äh, nyt alan miettiä, mikä on tai ei ole viihdettä.. Mutta on niin, että viihteeksi sanottu myös ruokkii ihmistä. Pukee sanoiksi ja säveliksi tuntoja, nostaa tietoisuuteen asioita syvältä sisimmästä, ja ties mitä muuta. Vaikkapa tuo kepeyttä arkiseen aherrukseen.
-
Ei minustakaan viihdetaiteilija ole sen kummempi kuin mikä muukaan lisänimike: korutaiteilja, lasitaiteilija, operettilaulajatar, kansantaiteilija.
Yleisnimenä taiteilija on hyvä. Eikä meidän tarvitse olla samaa mieltä kuka sen ansaitsee tai mikä on taidetta. Tämä on näitä mieltymys eli makukysymyksiä. :icon_cool:
-
Niin.. Milloin rajoja piirretään, ja milloin niitä ei tarvita, mietin.
-
Tavallaan on yhdentekevää, mitä kukin aika määrittelee taiteeksi - ainoa ongelma on se, että ulkopuoölelle saattaa jäädä paljon arvokasta. Se lienee auttamatonta. Sen takia juuri tuo "taideyhteisön hiekkalaatikkoleikki" - tyyliin tää on meidän piha, ei tänne saa toiset tulla - on vähän kyseenalainen juttu. Yleisö ei välttämättä ole tyhmää, sivistymätöntä bulkkia, jonka kanssa ei kannattaisi uskaltautua vuorovaikutukseen. Ehkä juuri tuo, että kun saanut yhden kirjan jossakin läpi, portti on aika lailla auki sinulle, tekee hommasta jollain tapaa - no - halpaa. Saat loputkin.
Ihmiset ovat jotain ihme "Kariston kirjailijoita" tai WSOY:n kirjailijoita", ja titteli on sinetöity kun yksi kirja on julkaistu! Kun olin lapsi, oli julkaistava viisi, eikä millään ideologialla että tänä vuonna arvo on kolmekymppiä ja ensi kesänä ulos viidenkymmenenn sentin laatikkoon. Painatuskustannukset ovat kai aika edullisia... vähän ihmeellistä kuitenkin. Ollaan kuin jonkin talon torppareita, ja vielä koppavia siitä.
Opetetaanko äidinkielen tunneilla erottamaan milloin keisarilla ei ole vaatteita? Juuri se olisi tarpeen.
-
Orson Welles teki aikanaan elokuvan taiteen aitoudesta, V niin kuin väärennös (F for Fake). Siinä piruiltiin sille, että taiteen arvo riippuu siitä, onko teos aito vai väärennetty Modigliani tai Picasso. Eräässä kohtauksessa Welles seisoo keskiaikaisen katedraalin edessä ja sanoo: "Tämä taideteos on ainakin varmasti aito, sitä vain ei tiedetä, kenen tekemä."
-
Niin.. Milloin rajoja piirretään, ja milloin niitä ei tarvita, mietin.
Jos otetaan esiin kuvataide ja siinä käytettävät rajalinjat, luulen että taiteenharrastajien yhteisnäyttelyissä ovat rajat avarammat. Kun mennään taiteesta leipänsä ansaitseven näyttelyihin, rajat likenevät toisiaan. Silloin galleristi ja miksei taiteilija itsekin määrittää mitä otetaan ja mitä jätetään. Eri tyyppisiä gallerioita on selvästi. Elitistisin on se joka esittää nimekkäimpien töitä. Ja hinnat ovat sen mukaiset.
On aivan yhtä mielenkiintoista käydä harrastelijoitten, esim. koululaisten ja alaa opiskelevien näyttelyissä kuin Ateneumissa. Ateneumin nimi takaa
että taso on yleensä korkea. Toisaalta siellä pysyvissä töissä on kansalliset huiput, jotka ovat monille kovin tuttuja.
Laajoissa näyttelyissä tulee tehtyä yleiskatsaus useimmiten. Kotona olevaa Lemminkäisen äitiä Tuonelan joella ( painokuva) tuijotan lähes joka päivä.
-
Pidän monenlaisesta taiteesta.Mutta en kaikesta " roskasta ja sadismista " .
Minua kyllä ihmetyttää kun valittiin taideteolliseen korkeakouluun eräs professoriksi.
Heppu jonka "taideteokseen" kuului huitoa kirveellä kissa hengiltä, todellakin huitoa koska piti lyödä monesti, eikä niinkuin tavallinen mies tekisi, kertalaakilla.Kaippa ei ole kädentaitoa tai piti saada näyttävyyttä kissaa kiduttamalla ja mainetta Kylttyyripiireistä ? Sitten vielä masturboi kuolleen kissan päälle! Ihkuaaa ??
http://fi.wikipedia.org/wiki/Teemu_M%C3%A4ki
Kun sanotaan taide, minulle tulee välittömästi mieleen tämä heppu ja hänen suuri arvostaminen jopa professoriksi asti.
Ollanko me todellakin ihmisiä jotka arvostaa moista ja pitää arvostettuna " Taiteena " .
-
Jostan tän tapaisesta minä repesin vähän sillä kirjoittajakurssilla (luovalla!) Kun sinne tipsutti milloin mikäkin silppasääri... mä oon shellanen niinku wheesooyyn kirjailija... multon silleenniinku julkashtu yksh kirja... ja aika paljon viime vuosina "rohkeina kirjailijoina" on palkittu juuri jotakin, jota meillä löytyy hyllymetreittäin arkistoista. Sanoin sen, että minä en viiti noita lukea. Minä luen tota työkseni ja yritän soutaa venettä rannalle ja kummpinkin se uppoo jos tosissaan on laatua "tää hei me palkitaan!"
Mutta se alkaa olla out of date. Nyt kaihotaan tyyliä päähenkilöni on Vladimir Vladimirovitsh joka menee aamulla kylpyuhuoneeseensa ja löytää vessanpöntöstä hevosen. Kai sillä jotakin yritetään kuvata tai sanoa. Tietäs vain mitä.
.....................................
Juuri tästä jäi hapan maku. Ja sittenkin joku epäilys, että minä vaan en tajuu. Mutta ainakin uskalsin sanoa sen ääneen. Mitä runsaammin lensi ulostetta ja spermaa, sitä parempaa oli teksti. Ehkä se nyt on lääkärille liian arkipäivää, mutta eikö se ole aika tuttua muillekin? Sitten taaas tuo ihan villi kubismi - ei, kyllä minussa on joku päävika. Minä vaan en ymmärrä noita juttuja, Mätkittiinhän impressionistitkin ja ihanampaa ei ole. Ties vaikka en olis osannu niistä iloita silloin, entäs jos vaan olen oman kapeanäköisyyteni orja? Mutta minulta meni halu lukea pitkiksi ajoiksi, ja ihme vimma kirjoittaa itse...
......................................
ja saman puljun runokurssi alkaa maanantaina. Ei, en minä ole ihan terve. Mutta vastedes kyllä mun teelmät ennakkoarvioi joku vähän kriittisempi putiikki, vaikka NVL. Minä todella haluaisin oppia, sillä kun kurssin opettaja oli paikalla, minä ymmärsin jotakin uutta - jotakin, jolla saa sanotuksi minkä tahtoo. Yksi lysti, kustantaako kukaan.
Ehkä sitä ei edes halua sanoa mitään, vaan etsii. :seina:
Tylsintä oli, että koko jutusta jäi sellainen mä-en-ihan-totta-tajuu-fiilis. Ja lopuksi kerrottiin että edessä istuu auditoriollinen dostojevskeja. Oma kirjailijanääni löytynyt jokaiselle, että onnea vaan. Mulla oli vähän oiretta siinä... läksin ulvoen painelemaan ja sanoin ovelta että minä en oo ainakaan kirjailija enkä oo mitään omaa ääntä löytäny. Pitäiskö? :022: Haluan olla Leena. Pelkkä Leena. Ei titteleitä.
-
Taiteen tarkoitus ei saisi olla tehdä tekijöistään taiteilijoita, vaan antaa yleisölle hengen ravintoa. Koulun rockmuusikoissa on aika lailla niitä, joiden tavoitteena on näyttää muille, miten sikahyviä kitaristeja tai basisteja he ovat. Harvemmassa on niitä, jotka haluavat viihdyttää yleisöään. Jälkimmäinen laji saa paljon virheitä anteeksi siksi, että kaikilla on niin kivaa. Edellinen laji ei juurikaan tee virheitä, mutta eihän pelkkä virheettömyys ketään innosta.
Mitä se hengen ravinto sitten on? Milloin mitäkin, ajatuksia, tunteita, rauhoittumista, innostusta...
-
Taiteen tarkoitus ei saisi olla tehdä tekijöistään taiteilijoita, vaan antaa yleisölle hengen ravintoa. Koulun rockmuusikoissa on aika lailla niitä, joiden tavoitteena on näyttää muille, miten sikahyviä kitaristeja tai basisteja he ovat. Harvemmassa on niitä, jotka haluavat viihdyttää yleisöään. Jälkimmäinen laji saa paljon virheitä anteeksi siksi, että kaikilla on niin kivaa. Edellinen laji ei juurikaan tee virheitä, mutta eihän pelkkä virheettömyys ketään innosta.
Mitä se hengen ravinto sitten on? Milloin mitäkin, ajatuksia, tunteita, rauhoittumista, innostusta...
Tarkoitat varmaan sitä, että toisilla muusikoilla on vain tekniikka hallussa ja se on siinä. Toisilla taas on oma persoonallinen tyylinsä, heidän musiikissaan on sielu. Kun jälkimmäisellä on vielä hyvä tekniikka, niin a vot, sen kuunteleminen on jo nautintoa.
-
Tarkoitat varmaan sitä, että toisilla muusikoilla on vain tekniikka hallussa ja se on siinä. Toisilla taas on oma persoonallinen tyylinsä, heidän musiikissaan on sielu. Kun jälkimmäisellä on vielä hyvä tekniikka, niin a vot, sen kuunteleminen on jo nautintoa.
Eikö tuo sama koske kaikkea taidetta. Toiset osaa ja toiset ovat vain taiteellisia.
-
Tarkoitat varmaan sitä, että toisilla muusikoilla on vain tekniikka hallussa ja se on siinä. Toisilla taas on oma persoonallinen tyylinsä, heidän musiikissaan on sielu. Kun jälkimmäisellä on vielä hyvä tekniikka, niin a vot, sen kuunteleminen on jo nautintoa.
Mieleeni tulee kokemukseni musiikkiopiston matineoista. Jotkut lapset soittavat kuin soittorasiat, ehkä taitavasti ja virheettömästi, mutta pinnallisen ilmeettömästi. Toiset taas saavat yksinkertaisen ja takeltelevankin soiton muuttumaan musiikiksi. Tuntemani tyttö sai sellonsa soimaan, kun vanhemmat olivat parin viikon matkalla ja tyttö soitteli ikävissään. Kun sisällä on jotain ilmaistuaan hakevaa ja hallussa taito käyttää soitintaan, syntyy jotain koskettavaa.
-
Olikos se eläkeläispiispan poika Lapualta, joka esitti performanssin kuinka kissa tapethan. Se oli minun mielestäni taidetta. :icon_wink:
-
Olikos se eläkeläispiispan poika Lapualta, joka esitti performanssin kuinka kissa tapethan. Se oli minun mielestäni taidetta. :icon_wink:
juhani-herra! Mäen Teemu - tämä kissantappaja, mutta myös paljon muuta, kohtuullinen runoilija, kelpo esseisti - on opettajan poika, sähköyhtiön johtajan pojanpoika. Teemun kaveri oli - ja kai yhä on - nykyinen pappi ja entinen taiteilija Ilkka Sariola. Tämä nyt noin niin kuin täsmennyksesi ja väärien huhujen välttämiseksi. Eli että: sinulta, juhani olivat nyt menneet myös Lapualla vaikuttaneet kaverukset Teemu Mäki ja Ilkka Sariola sekaisin. Teemu oli se, joka nirhasi kissan :kahvi:
-
Olikos se eläkeläispiispan poika Lapualta, joka esitti performanssin kuinka kissa tapethan. Se oli minun mielestäni taidetta. :icon_wink:
Joku sanoi, että kissastakin saa kuulumaan wuh äänen.
Oliko kun ajaa sirkkelistä läpi?
Taide ja taide, musta se on katsojan silmässä, vaikkakin on taideteoksia joita voisi ja oon kattonutkin jokusen tunninkin putkeen.
Joku saattaa katsoa Auringon laskua ja kuka mitäkin.
Tuo mitä Pena kertoi, kun joku ikävissään alkaa soittamaan ja syntyy musiikkia on varmasti aidointa taidetta.
Gallerioissa ja konserteisa voi käydä, mutta ei ne ainoita paikkoja mistä niitä taide-elämyksiä saa.
Se että opetetaan taiteita, kuten kait Pena tekee on ihan ok, mutta sillä varauksella minusta, että pisteitä siitä mitä syntyy ei tulisi antaa, vaan olkoon se koululaisille vapaata terapeuttista puuhastelua. Tietty käyttäytymisestä tunnilla voi antaa numeroa, mutta ei taiteen laadusta ja voihan olla, että joku vaan syventyy tunnista puolet ja ei saa aikaan mitään valmista?
Kuten Uuno Turhapuro.
Saihan hänkin aina sitten impulssin ja alkoi touhuta ihan hirveesti, vaikka kotona vaan makoili.
-
Joku sanoi, että kissastakin saa kuulumaan wuh äänen.
Oliko kun ajaa sirkkelistä läpi?
Kissa sanoo 'wuh', kun sen valelee bensiinillä ja tuikkaa tuleen.
Koira taas sanoo 'mjau', kun sen pakastaa ja pistää läpi sirkkelistä.
Mitäs me eläinystävät! :093:
-
Pojat ! En tykkää sosiaalipornosta enkä inhorealismista !
Erikoiset mieltymykseni ovat: Barokkimusiikki, chanson, impressioinistit, muutamat modernin taiteen tuotteet, keramiikka, vanhat venäläiset ja eglantilaiset klassikot (eräät), teatterin katsoja en juuri ole enää, mutta elokuva on kiva jos se on hyvä, Vesa-Matti Loiri ja Soile Isokoski.
Tässä vain muutama esimerkki.
Kirkkorakennukset valikoiden.
Olen liian kova kritisoimaan, tiedän sen. Mielipide on viisasten taito, minulla ei varmaan ole sitä.
-
Pojat ! En tykkää sosiaalipornosta enkä inhorealismista !
Etkä mustasta huumorista. Anteeksi!
-
Kyllä muuten voin tykätäkin ! :eusa_clap: Ei loukannut. Tää on niin vaikee laji kun ollaan netissä heittämässä läppää.
-
Jatkan edelliseen. Ei teatterikaan ole taidetta lukuharjoituksissa. Kun kirjoitat tai luet tekstin, eläväksi sen tekee joku muu kuin kirjaimet. :119:
-
Olikos se eläkeläispiispan poika Lapualta, joka esitti performanssin kuinka kissa tapethan. Se oli minun mielestäni taidetta. :icon_wink:
Erittäin huono pila. :018:
-
Anteeksi körttifoorumilaisten vihansa juhania kohtaan. Kalistaja, joka on ystäväni, sanoi pisteen. Hän on hyvä mies.
-
Jatkan edelliseen. Ei teatterikaan ole taidetta lukuharjoituksissa. Kun kirjoitat tai luet tekstin, eläväksi sen tekee joku muu kuin kirjaimet. :119:
Sitähän minä jahkailen että tekeekö aina. Onhan sitä merkkijonoja jotka eivät muutu taiteeksi, minä pelkään, vaikka ne julki julistaisi enkeli taivaasta.
-
Satu keisarista iliman vaattehia sopii joskus hyvin, kun "piirit" arvostelee tairetta. Sekin oli kerran hienoa tairetta, kun eräs taiteilija oli kankaaseen teheny reiän ja selitti Urho Kekkoselle pyrkineensä teoksessaan kolmiulotteisuuteen :003: Kansa oli haltioissaan tästä taiteellisesta nerouresta :017:.
Tairetta ja tyylisuuntia on monenlaasia ja pääasiahan on se, että se tuattaas tekijälleen ja kokijalleen miälihyvää :eusa_angel:.
-
Sitähän minä jahkailen että tekeekö aina. Onhan sitä merkkijonoja jotka eivät muutu taiteeksi, minä pelkään, vaikka ne julki julistaisi enkeli taivaasta.
Ehkä ei ole mahdotonta etteikö merkkijonokin sykähdyttäisi jotakuta. Tulkitsija on silloin lukija. Teatterissa näyttelijä-katsoja tapahtuu ihmeitä.
Ahaa-elämys ei kohtaa aina ja kaikkia samalla tavoin.
-
"Kulttuuria luetaan nykyään pelkästään taitomittarilla. Tällaisesta mittarista tulee helposti kilpi, jonka takana voi taituroida ilmaisematta mitään mistään."
Noin sanoi performanssitaiteilija Willem Wilhelmus Voima-lehdessä 9/2005.
Taide - taito. Jokainen meistä voi kehittää taitojaan itseä kiinnostavissa asioissa. On hienoa huomata pääsevänsä eteenpäin, ymmärtävänsä ja kykenevänsä enemmän. Vaikkei oma taito ja tulos yleiskeskivertonormaalimittarein arvostusta saisikaan, eikä varsinkaan piiripienipyörii-poliittisesti, niin mitäs siitä!
Jostain on aina aloitettava, ja vain taivas on rajana. Siinä matkalla sitten kompasteleva rosoisuus on pelkästään elävöittävää ja inhimillistävää. :eusa_angel:
-
"– Ai, et ymmärrä?! Se on sitten taidetta." - sanonta kuvaa taiteentekemisen henkilökohtaista luonnetta. Ensisijaista taiteessa on tekijän persoonan ilmeneminen. Hänen läsnäolonsa teoksessa on selvä. Taide toteutuu, kun siinä tunnistaa tekijän.
Toissijaista, mutta välttämätöntä on suhde ympäristöön. Ajassa liikkuminen edeltää elävää taidetta. Ihminen toteutuu hetkessä.
Taidon suhde taiteeseen on mielenkiintoinen. Taide edellyttää taitoa. Kuinka paljon toisin päin? Milloin taito j a l o s t u u taiteeksi? Silloin kun työtä ohjaa näky. Silloin kun lopputulos sisältää vision.
-
Mutta siinä se onkin. Esimerkki jonosta tyylikkäältä kuulostavia sanoja peräkkäin ja joku kysymässä, että - niin, mutta mitä sinä tarkoitat - ilmaisee, että ollaan jossakin itsekeskeisiseesä oman navan ympäri pyörimisen hiekkalaatikossa jossa mikä hyvänsä merkkijono on sitten taidetta, olhoon vaikka mitä nonsensea. Se on eri juttu etteivät kaikki viihdy jonkun kirjailijan teosten äärellä, vaikka nyt venäläisten klassikoiden, ja häpeää koska pelkää ettei itseä nyt pidetä sivistyneenäkään, ja se on aika kamalaa -- ennemmin itse viihtyisin omassa elämässäni kuin "kävisin sivistyneestä" -- toisaalta ennakkoluulojen tähden ei kannata jättää yrittämättä kuten itse tein pitkän aikaa "en mä niistä mitään kuitenkaan ymmärrä" . Ja kun ne löysin, sain yksistään uusia ajatuksia hurjasti.
Kirjailijan tekstin ymmärtää aina ja tämä itseäni kyllä huolestutti kun kuuntelin niitä nykykirjailijoita, jotka olivat vaikka jollain kurssilla kirjoittaneet k i r j a n. Jos Désireé löytää aamulla ameestaan lehmän, tavoitteleeko kirjoitt - ups anteeksi, kirjailija jotakin? Minusta taiteeseen kuuluu pyrkimys. Olkoon viihdyttää tai muuttaa maailmaa, muttei se että "kirjoitan niin vaikeasti etten itekkän ymmärrä".
Ihminen jolla on intentio, saatetaan onnekkaassa tapauksessa opettaa tai opastaa käyttämään työvälinettään paremmin, muttei aina. Silloin hänestä tulee ehkä kiinnostava juttukumppani, muttei mitään mitä nimitettäisiin kirjailijaksi. So what?
Mielestäni taide on voitava määritellä.
Vaikka kaikki olisi luovuutta, kaikki ei ole taidetta, jurnuttaisi se vaikka kuinka kateellisen mieltä. Saattaisi olla hienoa olla kirjailija jpolla on sanottavaa ja taito sanoa. Mutta kun ei, niin ei. On paljon muuta, josta iloita. Vaikka siitä että moni muu on, minun ilokseni.
Se on kyllä väärinkäsitys, että sanat jotka kuulostavat hienoilta peräkkäin asetettuina mutta tuottavat lauseen joka ei tarkoita mitään olisi taidetta. Ehkä se osoittaa taitoa käyttää sivistyssanakirjaa. Ja tuolla ilmaistiin aika hyvin taiteen ja taidon ero; joku saattaa soittaa yleisöä puhuttelevasti, vaikka taitoa puuttuu, mikä on tietenkin sääli... joku soittaa kuin kone, eli taitoa piisaa, mutta soittajalla ei ole ehkä mitään näkemystä siitä, mitä sillä kappaleella voisi ilmaista... vaikka vain niin että se hengittäisi. Mutsi juuri soitti jostain semmoisesta konsertista; Kouvolan Sanomat löi ihan lyttyyn jonkun joka oli tehnyt virheitä mutta soittanut niin että yleisö oli niin hil-jaa, että olisi kuullut nuppineulan putoavan... ja ainakin taputti hurjasti ja poistui tippa silmänurkassa, eikä itkenyt surusta... . Se oli kuulenmma ollut elämys - ja sitten se kritiikki: Siis täh?
Kuvataide on vaikein. Alan tottua siihen. Viidentoista tyhjän kasaan heitetyn oluttölkin muodostama "taideteos" saattaa syntyä suunnitellusti ilmaisemaan jotakin, tekijältä jolla on piirustustaitokin kohdallaan, tai sitten viideltä teinipojalta jotka repeäisivät, jos kuulisivat luoneensa taideteoksen. Jas intentiosta on kyse, edellisellä se on, ja on selitettävissä, jälkimmäisillä ei alun perinkään.
-
Näin joskus TV-ohjelman siitä, kun Isaac Stern piti kurssia kiinalaisen musiikkioppilaitoksen taitaville viulisteille. Yhteys länsimaiseen musiikkimaailmaan oli katkennut kulttuurivallankumouksessa ja sitä rakennettiin nyt uudelleen.
Nuori nainen soitti Sternille vaikean viulukappaleen kuin kone. Mestari pyyysi laittamaan viulun pois ja laulamaan saman melodian. Hetken hämmästeltyään oppilas hyräili ujosti pätkän kappaleen alkua. "Soita se tuolla tavalla," sanoi Isaac Stern ja nuori nainen oli ihmeissään: "Ihanko totta, saanko todella?" Sitten hän nosti viulun ja musiikki alkoi virrata elävänä ja kauniina.
-
Olen silti vieläkin miettinyt. Mikä siinä kirjoittamisessa niin tuntuu edellyttävän, että se itsessään on käsitettävää kieltä?
Ehkä juuri tämä: Jos näen - siskoni kanssa niin käy kun hän on lahjakas minä en - että jostain paperinaruläjästä josta hän haltioituu, minä voin sanoa että sehän on paperinaruläjä. Hän pystyy selittämään minulle, mitä muuta se on, ja käsittää paperinaruläjän ja paperinaruläjän eron... eli minulla on opas joka sanoo että katso, mitä tuo toisi sinun mieleesi - näetkö - joo mutta katsokin nyt varjoa joka siitä lankeaa - eli kun saan oppaan, käsitän vaikka kirveen seinällä, muuten se on kirves seinällä eikä taidetta. Nykymusiikissa auttoi oma koulutus - hihitin kun tein kontrapunktin rivitekniikkatehtävää, valitsin huvikseni ihan hulluja instrumentteja, eli se oli vain rivitekniikkatehtävä, mutta kun kuuntelin tunnilla sen jälkeen rivitekniikalla kmirjoitettua musiikkia, elämys oli tajuton - arvottuja intervalleja - ja todella, todella tuolla on sanottavaa! Eli siinäkin olisi voitu vielä höystää sanoin, kuunteles tuota ratkaisua - tunnistatko mitään - minulla olisi ollut tarjolla opas.
mutta teksti, joka ei ilmaise mitään, on yhä kauhean konstikas. Nyt novellikurssilla kuulin symboliikasta josta olin vähän haavi auki, sillä luulin tuntevani perusjutut, enkä ollut eläissäni kuullut että naisen kenkä olisi sukupuolielimen symboli, en totisesti. Ehkä Désireée on symboli, amme symboli... mutta silti mietin, osuuko tikka tuossa jo ohi taulun (ei se lintu) - minäkin voisin väittää vaikka mitä vaikka minkä symboliksi... mutta kyllä väitän että Freudkin olisi ällistynyt kuullessaan, että hän pukeutuessaan itse asiassa kaiken aikaa työntää jotakin jonnekin eli siis - ei kaikki ole ihan seksiäkään. Ei liioin mikä hyvänsä voi olla minkä hyvänsä symboli... ne jotka ovat, toistuvat ihmisten unissa, ja analysoitaessa aukeavat jokseenkin tyypillisesti... ne myös herättävät kaikissa samantyyppisiä tunteita, ehkä syviä, mutta kuitenkin.
Liian lähellä on vaara, että brassaa komeilla sanoilla, ja lause ei tarkoita mitään... ei ole selitettävissä, ei tulkittavissa... että tuo kaikki on kaiken symbolia, sekoittaa jonkun lapsiparan pään - ei nimittäin ole niin --- mutta tätä minä olen kai eniten miettinykkin.
-
Tämä aihe on minulle koirien ja kokkaamisen jälkeen se kolmas joka on läheinen ja rakas. Vaikka olen flunssainen ja ajatus juoksee kilpaa nenästä valuvan eritteen kanssa haluan sanoa taas muutamasta aiheesta.
Musiikki. Ei ole koulutusta, ei liioin suurta tuntemusta, mutta koska on tunteita niin musiikki jos mikä saa ne herkistymään. Musiikki on minulle lähes yksinomaan tunnetta. Kun kuuntelen Hädeliä tai Scarlattia esimerkiksi, minussa avautuu jotain sellaista jota ei voi juuri kuvatakaan. Tuttuutta,lapsekasta mutta hiljaista iloa, ylevää, taivaallista olotilaa. Se on jotain jumalallista.
Maallista iloa lähes samassa suhteessa, toisin variaatioin,mutta
ilman mitään kuvia tai kuvitelmia tulee kun chanson tai irkkumusiikki ja vaikkapa Toivo Kuulan eräät kansanlaulunomaiset lampaanpolskat.
Kirja. Nyt ei olekaan kysymys pelkästä tuntemisesta, vaan monenlaiset kuvat ja kuvitelmat eri aikakausilta avautuvat joko suoraan tekstistä tai
rinnalla kulkevista omista mielikuvista. Henkilöt saavat hahmon ja luonteen. Maisemat ja paikat joko ovat ja tunnistan tai piirtelen nemielessäni.
Mieluinen kirja vetää omaan maailmaansa oli se sitten mystinen, romanttinen tai jännittävän psykologinen. Ja jotkut dekkaritkin luen taidekirjoiksi, vaikka niitä käytän ajanvietteeksi etupäässä.
-
Värikästä designia.
http://www.verner-panton.com