Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: PekkaV - 02.10.10 - klo:12:44
-
Kiitos "seppos" muistutuksesta.Onkin Pohjanlahteen vettä virrannut kosolti viimeisimmästä vietistäni.Nyt avattuani foorumin sivut tein havainnon,ettei viisaista ajatuksista huolimatta löytynyt puhetta kristillisyyteen keskeisesti liittyvästä asiasta,kuin puhetta parannuksesta.En osaa sanoa kuuluuko aihe edes tälle sivulle,päätin kuitenkin ottaa suuren riskin nostaa esille aiheen. Mutta kun vastaavaa sivua en löytänyt, ja vaikka ajassamme sitä pidettäneenki vanhanaikaisena,ajattelinpa herätellä keskustelua riskistä huolimatta tärkeänä pitämästäni aiheesta.
Luulen, että useimmat kirjoittajista ovat tehneet ajastamme erilaisia huomioita,että ajan henki on vieraantunut suurelta osin,jopa kristillisen julistuksenkin osalta perinteisestä kristllisyyteen pohjautuvasta elämän tavasta.Sosiaalisuus ja lähimmäisyys, sinänsä hyviä asioita,ovat nouseet julistuksen tärkeimmäksi.Kehottaminen parannukseen kuuluu vain harvoin saarnoista ja seurapenkiltä.
Kun seuraa ajassamme tapahtuvaa kehitystä, väkivallan,ahneuden ja moraalittomuuden lisääntymisestä, toki olisi paljon yhteiskunnassamme ja omassakin elämässä parannettavaa.Kun muutenkin muistisairauden lisääntyessä, tarvittaisiin yhä uudestaan kehottajia parannukseen. :icon_cool:
Ilm. 3:3 :
Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, yllätän sinut hetkellä, jota et aavista. [Mark. 13:33; 1. Tess. 5:2; 2. Piet. 3:10]
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
-
SV 150
1. On tekemättä vielä
mun parannukseni
ja aivan alussansa
on kotimatkani.
Maailma iloinensa
minua viehättää
ja syrjään jatkuvasti
iäinen autuus jää.
Tämäkin on Vilhelmi Malmivaaran virsi ja ah, niin totta.
-
Paranna Herra minut niin minä parannun... Jeremia 17:14
http://www.evl.fi/raamattu/1992/Jer.17.html
Hyvä on pyrkiä parannukseen, mutta onko niin kuin pelastuksenkin kanssa, että se annetaan ajallaan? Täytyy olla vain ja pyydellä ja odottaa.
-
Mutta mistä teemme parannuksen, ellemme itsekkyydestämme? Eikö oman pelastuksen priorisointi siten, että mietimme päämme hajalle teemaa vaikka nyt mikä nyt on maailmallista iloa ja estää minua pelastumasta, ole eräs itsekkyyden muoto ja osoita melkoista rakkaudettomuutta?
Jos näkee ettei ole evää reväyttänyt kun on tarvittu, ja jos vielä taustalla näkyy oma, koko itsekkyyteen, itsekeskeisyyteen, omahyväisyyteen ja ylpeyteen vinoutunut elämä joka ei muuhun kykenekään, kaipaa parannusta, ja on vielä keinotonkin sitä' tekemään. Ulkoiset synnit, joita (hyvin) nuori pappi alkoi saarnassaan viime pyhänä pudotella, voi vielä noukkia pois kuin takkiin tarttuneet risut. Se siistii ulkoasua, ja on usein terveellistä, jos ja kun listalle ladotaan vapaa alkoholismi, vapaa seksi, vapaa kasvatus, mutta onko se siis parannus? Sen voi epäilemättä aika usein ja moni meistä vielä "tehdä", mutta mikä muuttaisi ihmisen olemuksen?
Kerrohan se.
-
Mutta mistä teemme parannuksen, ellemme itsekkyydestämme? Eikö oman pelastuksen priorisointi siten, että mietimme päämme hajalle teemaa vaikka nyt mikä nyt on maailmallista iloa ja estää minua pelastumasta, ole eräs itsekkyyden muoto ja osoita melkoista rakkaudettomuutta?
Jos näkee ettei ole evää reväyttänyt kun on tarvittu, ja jos vielä taustalla näkyy oma, koko itsekkyyteen, itsekeskeisyyteen, omahyväisyyteen ja ylpeyteen vinoutunut elämä joka ei muuhun kykenekään, kaipaa parannusta, ja on vielä keinotonkin sitä' tekemään. Ulkoiset synnit, joita (hyvin) nuori pappi alkoi saarnassaan viime pyhänä pudotella, voi vielä noukkia pois kuin takkiin tarttuneet risut. Se siistii ulkoasua, ja on usein terveellistä, jos ja kun listalle ladotaan vapaa alkoholismi, vapaa seksi, vapaa kasvatus, mutta onko se siis parannus? Sen voi epäilemättä aika usein ja moni meistä vielä "tehdä", mutta mikä muuttaisi ihmisen olemuksen?
Kerrohan se.
Eipä niin ettei ns tapainturmelus olisi usein epäterveellistä... taitaa vain tuo sanan saarna hoitua nykyisin terveyskeskuksissa tai viimeistään päihdelääkärillä, kutistajalla tai sukupouolitautien klinikassa, kun niissä käy väkeä enemmän kuin kirkossa... ja veikkaan että kirkossa kävijät tarvitsevat parannusta myös... ehkä sitten muuhun.
-
Jos Jumala näyttää minulle minun syntini, niin silloin minä tajuan, että parannus on vielä tekemättä. Se ei edellytä välttämättä mitään noista Leenan mainitsemista synneistä (vapaa alkoholismi, vapaa seksi, vapaa kasvatus), vaan tarkoittaa sitä, että näen kaiken sen itsekkyyden, ylpeyden ja kaiken mahdollisen synnin, mikä vie minua poispäin Jumalasta.
-
Tämä on ihan mutu juttu, mutta usein tuntuu, kun ihmisten kanssa on tekemisissä, että virren sanat pitäisi pikkuisen muuttaa muotoon "on tekemättä vielä mun syntini". Niin hurskaina ja ennenkaikkea hyvinä useat itseään pitävät (minä muiden mukana). Tämä on myös ns. uskovien helmasynti. Kun ei ole julkisyntinen eli ei ole vielä jäänyt mistään kiinni, niin kaikki on hyvin ja voin jatkaa samaa rataa huoleti. Jos on julkisynitinen, niin eihän huonoista olosuhteteista, kasvatuksesta ja tuurista (jäi kiinni) voi parannusta tehdä. Eiköhän tämä ole päivän ongelma.
-
On käynyt myös ilmi: Silloin, jos synnit on julistettu anteeksi, ne on haudattava lopullisesti, eikä niistä saa puhua, vaikka takana olisi minkälainen rikos tahansa.
-
Tämä on ihan mutu juttu, mutta usein tuntuu, kun ihmisten kanssa on tekemisissä, että virren sanat pitäisi pikkuisen muuttaa muotoon "on tekemättä vielä mun syntini". Niin hurskaina ja ennenkaikkea hyvinä useat itseään pitävät (minä muiden mukana). Tämä on myös ns. uskovien helmasynti. Kun ei ole julkisyntinen eli ei ole vielä jäänyt mistään kiinni, niin kaikki on hyvin ja voin jatkaa samaa rataa huoleti. Jos on julkisynitinen, niin eihän huonoista olosuhteteista, kasvatuksesta ja tuurista (jäi kiinni) voi parannusta tehdä. Eiköhän tämä ole päivän ongelma.
Minä taas näkisin asian niin, että jos meille saisi ihan luvan kanssa saarnata myös synnistä, niin meille tulisi synnintunto näistä ihan omista synneistämme, joista sitten voisi tehdä parannusta. Meiltähän nyt pyritään poistamaan Siionin virsistäkin esimerkiksi 164 "Älä nuku syntinen..."
164
"Uudistuksen yhteydessä karsitaan kokoelmasta herännäisyydelle vieraita, uskonnollisesti omahyväisiä ja ylhäältäpäin osoittelevia virsiä (perustelut 4 a, 2 b ja 4 c). Wilhelmi Malmivaaran muut virret ovat lohdullisempia. Tämä virsi on vähäisessä käytössä, ja sävelmä säilyy muissa virsissä."
Ellei meitä herätellä näistä omista synneistämme, niin silloinhan me koemme, että emme tarvitse parannusta, koska emme ole ns. julkisyntisiä.
-
Jos Jumala näyttää minulle minun syntini, niin silloin minä tajuan, että parannus on vielä tekemättä. Se ei edellytä välttämättä mitään noista Leenan mainitsemista synneistä (vapaa alkoholismi, vapaa seksi, vapaa kasvatus), vaan tarkoittaa sitä, että näen kaiken sen itsekkyyden, ylpeyden ja kaiken mahdollisen synnin, mikä vie minua poispäin Jumalasta.
Ei Leenan... pappi niin puhui... saarnatuolista... Leena siitä hipsi matkoihinsa, kun alkoi tuntua siltä, että puhutaan muille kuin Leenalle, jonka synnit näkyvät kirkkaana Jumalan valossa, ja tuo taskulampulla valaiseminen ohjasi katselemaan pikemminkin toisia. No, se oli hyvin nuori pappi. Ei ylettänyt vielä siivosyntisen epätoivoon saakka.
-
Mutta mistä teemme parannuksen, ellemme itsekkyydestämme? Eikö oman pelastuksen priorisointi siten, että mietimme päämme hajalle teemaa vaikka nyt mikä nyt on maailmallista iloa ja estää minua pelastumasta, ole eräs itsekkyyden muoto ja osoita melkoista rakkaudettomuutta?
Jos näkee ettei ole evää reväyttänyt kun on tarvittu, ja jos vielä taustalla näkyy oma, koko itsekkyyteen, itsekeskeisyyteen, omahyväisyyteen ja ylpeyteen vinoutunut elämä joka ei muuhun kykenekään, kaipaa parannusta, ja on vielä keinotonkin sitä' tekemään. Ulkoiset synnit, joita (hyvin) nuori pappi alkoi saarnassaan viime pyhänä pudotella, voi vielä noukkia pois kuin takkiin tarttuneet risut. Se siistii ulkoasua, ja on usein terveellistä, jos ja kun listalle ladotaan vapaa alkoholismi, vapaa seksi, vapaa kasvatus, mutta onko se siis parannus? Sen voi epäilemättä aika usein ja moni meistä vielä "tehdä", mutta mikä muuttaisi ihmisen olemuksen?
Kerrohan se.
Tämän paremmin asiaa ei enää voi sanoa! Kiitos Leena! Olen prikulleen samaa mieltä! On helppoa luetella ulkoisia syntejä ja noukkia niitä pois kuin karvoja puvuntakista, mutta mikä muuttaisi ihmisen olemuksen? Todella!
-
vaan tarkoittaa sitä, että näen kaiken sen itsekkyyden, ylpeyden ja kaiken mahdollisen synnin, mikä vie minua poispäin Jumalasta.
Sellainen kommentsi tähän että tuosta nousee ajatus jonak mukaan voi käydä niin, että jokin asia on viemässä minua poispäin Jumalasta ilman että itse tiedostan tilannetta... Ja lopuksi kai käy niin että ollaan jo "liian" kaukana...
Mutta rohkenen kyseenalaista koko hypoteesin. MInusta näet on niin että kyllä minä sen tiedän ja havaitsen hyvinkin luissani jos on jokin asia joka vie poispäin! Ei se pääse salassa tapahtumaan. Onhan niinkin sanottu että jos joku ei pidä jotai nasiaa syntinä niin se ei hänelle synniksi ole ja päinvastoin. Siis ehdonvallan asioissa. Muissa asioissa meillä taas on omatunto joka kyllä ilmoittaa milloin suunta on väärä.
Jos taas joku ei halua kuunnella omaatuntoaan niin siihen ei auta lääkkeeksi muu kuin että kalautetaan isolla halolla päähän vähintään niin kovaa että näkyy tähtiä! Ihmisen uppiniskaisuudesta on kysymys.
-
En osaa ajatella parannusta jonakin yhtäkkiä tapahtuvana muutoksena pahasta hyvään. En ainakaan pidä sitä jonakin, minkä ihminen itse voisi tehdä. Eihän sairauksistakaan parannuta sillä tavalla. Ensin taudin eteneminen pysähtyy ja sitten tulee käänne parempaan. Toipuminen voi kestää vuosikausiakin, eikä koskaan tule ihan ennalleen. Aina jää arpia.
Kääntyminen on suunnan muutos ja parannus on kipuamista valoa kohti. Se lienee aloitettu, mutta vielä tekemättä loppuun asti.
-
MInusta näet on niin että kyllä minä sen tiedän ja havaitsen hyvinkin luissani jos on jokin asia joka vie poispäin! Ei se pääse salassa tapahtumaan.
Jaajaa. Mulla on hyvin päinvastainen kokemus. Tietysti semmosiakin asioita on, joihin vaan mennä porskuttaa hyvin tietäen olevansa väärällä tiellä. Mutta yleensä ainakin mulle käy niin että ite tilanteessa ei ollenkaan tajua ajatella että mitähän tässä nyt oikeen teen ja vasta sitten kun tapahtuu tai on tipalla tapahtua jotain vähemmän mukavaa, tajuaa että tulipas käännyttyä siitä risteyksestä pimeässä väärään suuntaan eikä niitä varoitusmerkkejä lahosta sillastakaan tullut huomattua.
Musta tuntuu että syntiä on just ne asiat jotka tuppaa tulemaan jumaliksi Jumalan paikalle. Että Isä Taivaassa unohtuu uuden jumalan perässä juostessa.
-
Jaajaa. Mulla on hyvin päinvastainen kokemus. Tietysti semmosiakin asioita on, joihin vaan mennä porskuttaa hyvin tietäen olevansa väärällä tiellä. Mutta yleensä ainakin mulle käy niin että ite tilanteessa ei ollenkaan tajua ajatella että mitähän tässä nyt oikeen teen ja vasta sitten kun tapahtuu tai on tipalla tapahtua jotain vähemmän mukavaa, tajuaa että tulipas käännyttyä siitä risteyksestä pimeässä väärään suuntaan eikä niitä varoitusmerkkejä lahosta sillastakaan tullut huomattua.
Mukava kuulla, kun itselläni on sama kokemus. Suoraan sanoen joissakin tilanteissa en erota hyvää pahasta, edes. Asioilla tuntuu olevan hämmentävän monta puolta, ja se mikä on yhden mielestä tällä hetkellä oikein ja asia joka minun olisi valittava saattaa olla toisen näkökulmasta väärin. En viitsi tänne nyt enempiä, jos haluaa jakaa muutaman hämmentävän asian niin yksityisesti sitten.
Usein mietin ihmisten välittömään käyttäytymiseen vaikuttavia seikkoja, kun se sattuu olemaan toimenkuvanakin. On ilmeistä, että joskus ollaan moraalisen pahan tekijöitä, ja sillä siisti, ja kumpikin on siitä yhtä mieltä. Mutta usein myös niin sanotun luonnollisen pahan uhreja. Luulen että sen tietää vain Jumala, ja siitä syystä kaikki listaukset inhottavat minua. Mitä sitten tulisi julistaa? Jos vaikka ristiinnaulittua Kristusta!
Karkein esimerkki oli kaukana menneisyydessä mieshenkilö joka huitoi aggressiivisesti häntä auttamaan tullutta työntekijää terveysaseman ensiavussa, en kerro missä, ja työntekijä sanoi hermostuneena ettei täällä ole pakko olla, mies sitten kuukertui portaisiin, hänellä oli laaja sisäinen verenvuoto sen onnettomuuden jälkeen josta oli rahdattu kaikki "tarkastukseen" sinne, ja hän oli huitonut koska oli shokissa ja tajunnaltaan alentunut, ja maneerimaisesti totteli kehoitusta..näytti terveeltä, oli pernan repeämä joka näyttää ei-miltään.... ja miksi jokin mutkikkaampikin pakonomainen teko näyttää paranevan terapiassa, ei parannussaarnalla?
Saman näki usein diabeetikoilla joiden sokeritasapaino oli alhaalla, he ovat kiukkuisia voimatta valita sitä itse, ja jos se heittelee, he käyttäytyvät vähän milloin mitenkin. Ja kamalaa millainen syyllisyys monella.
-
Ristiinnaulitusta Kristuksesta pidin Barthin ajatuksesta joka jäi päähänkin: Se saattaa olla kauhistuttava "meitä vastaan" ellei olisi "meidän puolestamme". Ja tuo "meitä vastaan" näkyy siinä kuinka kohtelemme täällä muita. Jeesus joutui kuolemaan äärimmäisen julmasti, koska me olemme julmia, ja täällä Suomessa unohtuu usein, kuinka moni maailmassa kohtaa juuri samaa äärimmäistä julmuutta juuri nyt.
Tämä ei enää ole Barthilta: Risti on peili, se on myös sitä.
-
Paradoksi on siinä että se on samalla meitä vastaan mutta myös meidän puolestamme. Näin minä ymmärrän. Kauhistuttavaa on kyllä ajatella että meitä vastaan mutta kyllä Raamatun kokonaisviestiä ajatellen mesitsi on hyvin selvä: Jumala ei hyväksy syntiä vaikka syntistä rakastaakin ja kutsuu parannukseen. Antinomisteilla ei ole evankeliumiakaan. Nämä ovat kaiken kaikkiaan hyvin vakavia ja pysähdyttäviä asioita että meidän ei pidä ruveta luulemaan itsestämme liikoja hengellisyyden suhteen. Sen takia ns. "vauhtikristillisyys" joka lienee Leena, niin sinulle kuin minullekin omakohtaisesti tuttua entisestä elämästämme, -on asia jota kaikkein eniten tulee tässä maailmassa kavahtaa jos haluaa varjella sieluaan kaikelta pahalta.
Evankeliumikaan ei ole mikään sellainen juttu niinkuin monesti kuulee, että "oorait, meidät on siis sovitettu..." vaan ihmisen pitää T A J U T A ja sisäistää tilanne että ilman evankeliumia meille ei ole muuta jäljellä kuin paljas ja hirmuinen Jumalan viha. Ja vieläkin, jos emme siitä niin suuresta lahjasta piittaa ja sen hylkäämme, niin teemme matkaa kohti hirmuista tuhoa ja onnettomuutta.
Kristuksen armotyö loistaa kirkkaana ja avoimena ristiltä jokaisen päälle. Kyllä meidän polvemme pitäisi notkistua tällaisen näyn edessä ja mielemme taipua rukoukseen kuten messussakin sanotaan että on oikein, autuaallista ja soveliasta että me sinua kaikkialla ylistämme... jne. (miten se menikään?) Se on niin autuasta että vaikka kääntäisimme sille selkämme, se lämmittää meitä vielä sittenkin ja odottaa että kääntäisimme sille kasvommekin.
Mutta synnin palkka on kuolema. Ei ainoastaan ajallinen vaan myös iäinen.
-
Sitähän se on jos mitä, mitä vauhtikristillisyyteen tulee, sitä kun oli aikanaan omalla kotiseudulla jokseenkin mahdotonta välttää. Olisin suonut ettei siskontyttö olisi sille tielle lähtenyt, umpikujaan kun johtaa, mutta minkäs sille. Täytyy repiä terapiarahat sitten jostakin jos ja kun se ei kanna yli 18vee.
Eipä silti. Juuri nyt on jonkinlainen peruskyllästyminen ja väsyminen vallalla vähän kaiken osalta. Hurskaat ihmisetkin lähinnä ärsyttävät, olipa suunta mikä hyvänsä, ja palkitkoon Jumala kuolemalla, oli meno sitten ulkoista, sisäistä tai vapaantahdonratkaisulla saatua sydämenuskoa tai retriittiliikettä tai seurapenkkiä, on tämä aika päälleliimatun oloista kuitenkin. Totta, ei ole muuta ansaittu mutta minkäs sille. En viitsi tärvellä elämääni enää noilla kadotuksen kauhuilla, nyt menee voimat ihan peruselämiseen, eli menen suosisti sinne helvettiin. Yksi lysti. On muutamia tyyppejä joiden iankaikkisesta seurasta en ole mitenkään innoissani ja ne on niitä jumalanvierimmäisiä, joten siitä saan vähän lohtua.
Olkoon. Tehkööt paremmat parannusta. Tuntuvat osaavan entuudestaankin, eli jatkakoot pyhittymistä, ninä ajattelin paheta vaihteeksi.
-
Kuka tekköö parannusta ja kenenkä ehdoilla? Onko joku tullut paremmaks? Eikö se riitä, että Kristus on meidän parannuksemme
-
Olen minäkin lähipiirissäni seurannut yhden ihaillun 'uskonsankarin' elämän päättymistä syvään masennukseen ja itsemurhaan. Rauha hänen sielulleen. Tapakristillisyys näyttää olevan kestävämpää. Sitä paitsi se on hyvä tapa.
-
Tapakristillisyys näyttää olevan kestävämpää. Sitä paitsi se on hyvä tapa.
Niin luulen, mutta entä jos väsyt juuri siihen, eli itseesi siinä tapakristityn hyvien tapojen noudattamisessa? Minustakin juttu on perusnoin. Mutta entä jos kerta kaikkiaan saa tarpeekseen, ja kyllä se tapakristittykin helvetinpelosta saattaa niitä tapojaan noudattaa. Ja joka tapauksessa niitä asioita ajattelee.
-
Ihmetyttää itseäni, luulisi että sellaiset vähän kuin kuolemankohtaamiskokemukset haastaisivat pikemmin etsimään Jumalan lä'heisyyttä, minut se kyllä näyttää vähin tässä vierottavan lopullisesti. ´Tai sitten tuli vain mittari täyteen yhtä harrasta harrastusta, kuten silloin 22.5.klo 17.45. jonakin vuonna. Muistan sen niin hyvin, ja sitä seuranneen valtavan huojennuksen. Ei enää hengenhedelmiä, parannusta, pyhitystuskailuja, ymmälläänoloa, tahdonratkaisuja sinne eikä tänne... saan vain elää, ja elämä on oikeastaan aika ihanaa. Mutta kyllä se siihen ajoittui. Tuli vakuuttuneisuus että on tuomittu kuitenkin, ettei Calvin ollut predestinaatioajatuklsineen perusväärässä... ah ihanuutta, nyt vain eletään. Tanssitaan, otetaan häppää jos voidaan muuten (ni on tehty tähän saakkakin niin) , ollaan ystäviä kaikkien kanssa... millä ihmeen perusteella minä olen kiusannut itseäni... ei pelätä koko ajan.
En usko predestinaatiooon, ja Jumalaankin jotenkin kai uskon yhä mutta ehkä niin että se kokemus oli näky tulevasta, eli, JUmala on ajan ulkopuolella, ja näin jo että huonosti käy... mutta kun kavereidenkin käy... :-\
-
Voi Jampe, kokemusteologiaa kuitenkin. Mutta se oli niin kertakaikkisen luja kokemus, ja tosi myös, en voi mitään kiistää. Mitä sanoisikaan Karl Barth. Repisi pelihousut. Mutta niin se vaikutti.
-
Olen itsessäni kokenut kahdenlaista parannukseksi kutsuttavaa ilmiötä.
Ensin on Jumalaan uudelleen tutustuminen erämaa taipaleen jälkeen. Hän katosi kauemmas muodollisissa hengen harjoituksissa, kokouksissa todistamisissa, toisille Sanan tarjottelemisissa. Sanalla sanoen pyrkimyksissä tulla Jumalalle otolliseksi onnistuneeksi uskovaiseksi.
Tajuttuani tällaisen tolkuttomaksi ajankäytösi, lopetin ja annoin Jumalalle tilaa ja mahdollisuuden ilmaista Itseään minulle, eikä päinvastoin.
Silloin hän alkoikin paljastaa kaikenlaista vähemmän mukavaa itsestäni. Samalla kuitenkin Armon runsaus tuli tutummaksi, eikä pelkästään minun hyvyyteni kanssakulkijoita kohtaan.
Eikö Raamattukin sano virsien pauhun ja huulten höpinän olevan Jumalalle kauhistus.
Toinen parannus alkoi muodostua ihmissuhteissa, perhe-elämässä kun käskyjen noudattaminen ei enää ollutkaan pakko, vaan rakkautta elämän lahjaa kohtaan. Liian tiukat vaatimukset toisten ihmisten elämisen suhteen ovat vähenneet, eikä käskyjen yksittäinen vahtiminen juurikaan rasita kun omatunto ohjaa.
Paras parantaja on syntien jokapäiväinen tunnustaminen ja sovitetuksi tulemisen omistaminen.
-
Silloin hän alkoikin paljastaa kaikenlaista vähemmän mukavaa itsestäni. Samalla kuitenkin Armon runsaus tuli tutummaksi, eikä pelkästään minun hyvyyteni kanssakulkijoita kohtaan.
Jaa. No onneksi olkoon. Minun kokemukseeni ei tarjottu puolustusasianajajaa, joten se siitä. Hyvä että jollakin on hyvin ja vielähän tässä hengittelen. Miksi, en kyllä tiedä, mutta tarvitaan kai niitä "vihan astioitakin"-. Calvinin etu oli loistava alkukielten tuntemus ja Raamatussa pitäytyminen --- eikä hän voinut muuta kuin päätyä tähän. Jos sitä lukee niin saman huomaa. Jos ei lue niin sitten kai ei.
-
Parannus on jotain, johon en pysty.
"En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee".
Mutta eihän se niin mene, teen sitten kuitenkin syntiä. Ja ajattelen. Ei oikein jaksa edes yrittää olla tekemättä.
Toivottavasti parannus tarkoittaa jotain muuta.
-
Jaa. No onneksi olkoon. Minun kokemukseeni ei tarjottu puolustusasianajajaa, joten se siitä. Hyvä että jollakin on hyvin ja vielähän tässä hengittelen. Miksi, en kyllä tiedä, mutta tarvitaan kai niitä "vihan astioitakin"-. Calvinin etu oli loistava alkukielten tuntemus ja Raamatussa pitäytyminen --- eikä hän voinut muuta kuin päätyä tähän. Jos sitä lukee niin saman huomaa. Jos ei lue niin sitten kai ei.
Kauhistusta millainen kriisi minulla on ollut. Onneksi piti opiskella myös noista vastaavista kokemuksista lisää. Keskiajan ristiritarit ovat tehneet visiittejä kiirastuleen. Silti ymmärsin jotakin joka oli kyllä totta ja vain minua varten. Jumala näyttää meille kuvia opettaessaan meitä sanoi ettepä ikinä arvaa :026: kuka.
Jouni: En tiedä oletko huolissasi vai kiinostus teoreettiosempaa, yks kaikki. Minä olin kovasti ja tosissani hädissäni näistä parannuksista, pyhityksistä kun en ymmärtänyt niitä, ja tuosta -...äläkä enää... kun teinhän minä ja usein vielä samaa pahaa. Vaikka parannuksenteko oli totista, vilpitöntä, ja viimeisessä tuskastumisessa sotkin siihen jonkun pappiparan, ja ripin jälkeen se vasta kauhealta tuntuikin. Mutta mietin nyt juuri kahta asiaa, ensinnäkin sitä, etteihän olisi mielekästä sanoa toisin: Lähdehän jatkamaan synnintekoasi... mikä kutsu Jumalan valtakunnan kansalaisuuteen se olisi?
Ja mitä useammin Matteus tästä kertoo sitä useammin korostuu se: Minä en ole tullut lakia kumoamaan, sillä se tekstihän syntyi juutalaiskristittyjen piirissä. Se on paitsi heidän varhaisinta teologiaansa, myös tuo esille Jeesuksen oman persoonan erilaisuuden meihin nähden, sekä vielä, kuin hän siinä kysyisi että että mitäs ihmeen sensaatioita te jahtaatte. Ihmeet kyllä kelpaavat,,, jne. Mutta opinhan tämän: On toki hyvä jos minusta vähitellen tulee vähän...inhimillisempi muita kohtaan esimerkiksi. Mutta minun parannukseni ei lopulta minua pelasta, ja sen nyt viimeistään oppii. On ainut turva huonolla ja ainut turva heikolla, ja ainut meillä puolustus Jeesuksen esirukous. (kuka sanoo mikä... joku ehtoollisvirsi kumminkin)
Luulen että vain tuota tietä tullaan hengellisesti köyhiksi - joiden on Taivasten valtakunta. Sillä hengellisesti köyhällä ei ole mitään annettavaa - vain epäonnistumisensa. Nykyisellään yritän asettaa syrjään parannuksia ja pyhityksiä ja lukea selvempiä ohjeita siitä miten toista pitää kohdella, kun, ne on helpompi ymmärtää. Jos joku haluaa sinun kulkevan kanssaan virstan, kulje kaksi. Ei sekään pelasta, mutta kun minä käsitän mitä se tarkoittaa...
-
Jouni: En tiedä oletko huolissasi vai kiinostus teoreettiosempaa, yks kaikki.
No; joskus olen murehtinut, kun olen lukenut vanhoja armonjärjestyspohjaisia juttuja. Siitä, mikä on oikea parannus, eikä väärää parannuksentekoa.
Yleensä en murehdi.
-
No; joskus olen murehtinut, kun olen lukenut vanhoja armonjärjestyspohjaisia juttuja. Siitä, mikä on oikea parannus, eikä väärää parannuksentekoa.
Yleensä en murehdi.
Pelkään että juuri noista oikeista ja vääristä saisin pääni perusteellisesti pyörälle. Ne saattavat olla yksinkertaisesti liian vaativia minulle. Melkein arvaan miten itselleni tapahtuisi: Menisin paniikkiin siitä että parannusta, niin, mutta täytyy perusteellisesti kyllä ajatella itseään se oli tai saattoi sittenkin olla väärää parannusta...
Mietin näitä... on tarpeen tutkia itseään. Kyllä, ja jotenkin huojentavaakin se on. Voi sanoa, minä en nyt yhtään käsitä tätä tai tuota, osoitatko minulle olenko erehtynyt... mutta pelkästään niin tuijottaisin vain itseäni. Me muutumme sen kuvan kaltaisiksi jota katselemme ja kun jo ollaan mitä ollaan... äh. Minä käsitän Bonhoefferia kun hän sanoo: Meidän tulee aina uudestaan paneutua Kristukseen... uudelleen ja uudelleen... hitaasti ja kärsivällisesti ja hellittämättä, aina alkuun palaten...
mietin usein, olenko minä ryhtynyt katselemaan Dietrich Bonhoefferia. Mutta kun hän paasaa kaiken aikaa Kristuksesta ja niin että minä ymmärrän... joskus mietin, kun hän kunnollisesti kummittelee, onko hänet vain yksinkertaisesti annettu uskon esikuvaksi minulle - ei häivy. Aikani roudasin roskikseen; kömpi sieltä sisälle ja oli loukkaantunut kohtelusta... kyllä siitä keskusteltu on, mutta hän ei lähde. Vai onko siinä pikkutehtävä, tutkia, mitä hän tarkoitti niillä ajatuksillaan jotka syntyivät vankilassa. Etiikka on editoitu, Bethge tiesi kyllä kuinka juuri sen keskeneräisyydesta Bonhoeffer oli epätoivoissaan, todellisen elämäntyön. Mietin ihmisiä joita ei joko "kirkko silleen niinkun kiinnosta" tai jotka keräilevät uskonsa vähän kerrospukeutumistyyliin: Jokin perusvaatekerta on jokin "Kyllä mä siis tavallaan niinku uskon johkin Jumalaan" sen päälle vedetään usko horoskooppeihin, jokin aromakiviterapia ja voimaannuttavat henget... olisikohan aika selvitellä että niinniin, mutta misä on Jeesus Kristus nyt täsä kaikesa...
Muuten minä ymmärsin Gierzin Kalliopohjan rautalankamallia parannuksen ja armon ja uskon suhteesta, ensimmäinen tarina.