Körttifoorumi
Keskustelu => Yleinen keskustelu => Aiheen aloitti: Leena - 10.09.10 - klo:10:02
-
Avaan uuden teeman ihan uuden kokemuksen pakottamana.
Käsitän, miksi työperäiset ystäväni eivät auta minua hädässä. Saisin todella vaikka kuolla, heidän on, osittain tiedostamattomista syistä, ummistettava silmänsä. Epäilen että Katan kuoleman takana (kollega, äkillinen menehtyminen "on vähän outo olo") on johtunut tästä, hän on varmaan ollut lääkärin silmälle erittäin huonossa hapessa - päässyt vain "lähtemään vähän aikaisemmin tänään".
Mutta ne silmät - työtoverien - ovat aina näissä tilanteissa sokaistut.
Minun olisi saattanut käydä hyvin huonosti ilman Sadettaa.
Varhaiskristittyihin liittyi tämä ominaisuus: He auttelivat toinen toistaan. Kaikilla ei nytkään ole omaisia seudulla, ei perhettä ympärillään -- tai sitä ei voi kutsua hätiin. Riitta-mummikin huomasi het kysyä, onko kotiapua -- erittäin hyvä havainto -- ei olisi juuri ollut. Onneksi on yksi etäisempi kollegakaveri -- tiet erkanivat joskus ja sitten ystävystyimme uudelleen mutta emme tee yhteistyötä. Siksi kai hän voi käydä, mutta omista syistään työesteistään yms harvoin. Ei olisi nyt riittänyt kun ruokakin piti kantaa vuoteeseen ensi päivinä!! Kun en vielä muistanut että aijoo, lääkkeenottoaika!!
Mietiskelen tätä: Kyllä on minunkin hyvä herätä tämmöisen lähimmäisavun tarvetta näkemään. Kaverini TOIVOVAT niin kovin, että sairaaloista käveltäisiin omin jaloin ulos -- he eivät kuin siedä sitä, ettei niin ole, herää liian syvä syyllisyys ja avuton raivo. Vaikkeihan se meistä johdu niin silti, kun meidän on määrättävä ne kotiutettavat.
Apua käytetään joskus väärinkin mutta uskoisin että sen terve järki kohta osoittaa ja asiasta voidaan keskustella. Minä taidan nyt kysyä: Kuinkahan vois auttaa?
Meikkua lienee pakko rekata, kun (tehdä, äh siis reklamaatio) sillä TÄMÄ EI SAA TOISTUA MINUN POTILATTENI KOHDALLA --EI KENENKÄÄN. Ja tuumin, millaisia lähiapurenkaita me tarvitaan, kaikki eivät jaksa kaikkea, mutta jotain pitäis. Nyt ollaan tässä: Yhteiskunta ei hoida kun tauti on listalla "ei hoideta". Olkoon tappava pahimmoillaan. Viel elää isäin henki. Leena vetää turpiin >:( muun muassa.
-
Auttamisessa saa yleensä aina näpeilleen ainakin täällä Hesassa päin, tai no olen Tallinnassa just nyt, mut noin muuten.
Tiedän useamman kaverini kun on ottanut jonkun ressukan kotiinsa ja herännyt siihen, että talo on melkein tyhjillään.
Moni avustuskohde on ollut jotenkin epämääräinen ja rahat ovat menneet muuhun kuin tarkoitettu.
Jotain ihmistä kun auttaa ja auttaa, niin kaikki voimavarat menee siinä puuhaillessa ja auttaessa.
Oma terveys alkaa menemään ja oma elämänlaatu heikkenee.
Kuitenkin sydän kun vaatii auttamaan, niin hyvähän se on ja kun on niin paljon noita ikäviä tapauksia, niin ei tulisi silti auttamista jättää.
En kuitenkaan hirveesti tykkää, kun rahaa kerätään kaduilla, vaikkakin ihan kait hyvähän sekin.
Karjalaisenkyöstihän on tämän auttamisasian asiantuntija, hän jatkakoon asiasta.
Välittäminen henkisellä tasolla sopii, mutta kaikki muu välittäminen on taitolaji. :-\
-
Älä anna rahaa tolkuttomalla tapaa vieraalle, ressukoita ei tarvitse ottaa kotiinsa, eikä pidäkään. Kohta siellä on muurahaispesällinen niitä / ei seiniä pystyssä. En tarkoita tällaista "auttamista" nyt.
Tarkoitan tätä: Meitäkin on epäilemättä tuttuja pk-seudulla - kuka tahansa meistä saattaa joutua samaan jamaan kuin minä nyt. Ei PIDÄ luottaa sinisilmäisesti että sairaala hoitaa tms. Kyllä; vielä 90-luvulla pääsi kotiin vasta kun kykeni kävelemään omin jaloin sieltä ulos. Se on ohi nyt. Eli: Tätä turvallista tapaa kannustan talkoohenkeen saakka - sitä ei tehdä yli omien resurssien - samaa mitä nyt Sadetta. Minä olen sairas. Hän on käynyt katsomassa. Hän oletettavasti pelasti henkeni. Juttu alkoi oudosti, ok - hä'n koki vain että pitäisi soittaa minulle ja olin täällä ns henkitoreissani - ajattelin häntä, ja olin kuulkaas tyrmätty kun hän soitti sillä hetkellä.
Mutta tarvitaanko aina ihme? Me vanhenemme, sairastumme, loukkaannumme - fyysisesti - , joskus ei vain ole ketään kenelle soittaa, seurakuntani diakoniapäivystykseen jätin puhelinviestin, mutteivat ehkä ole ehtineet purkaa kun mitään ei ole kuulunut. Autetaan edes lähimpiä lähimmäisiä, tunnetaan toki rajamme, ja miloin on kyseessä vieras tai selkeästi kumma tyyppi tai päihdeongelmainen, on lupa käyttää järkeään ja ainakin konsultoida diakoniatyötä -- sos. ter-palveluja ei enää kannata, se on hyödytöntä nyt.
En tiedä miten heidän tulee käymään. Siis edell.viestin ressukoiden.
-
Pari päivää sitten huomasin uutisen, että Jyväskylässä on aloitettu tuollainen aikapankkitoiminta:
http://www.yle.fi/alueet/keski-suomi/2010/09/aikapankissa_palvelut_vaihtuvat_aikaan_1967058.html
Ilmeisesti periaatteena on, että aikapankissa saa vaihdettua määrätyn mittaisen ajan työtä samaan määrään jonkun toisen tekemää työtä. Ihmiset siis tekevät toisilleen palveluksia ja vastapalveluksia aikapankkiorganisaation ohjaamina.
-
Jotain ihmistä kun auttaa ja auttaa, niin kaikki voimavarat menee siinä puuhaillessa ja auttaessa.
Oma terveys alkaa menemään ja oma elämänlaatu heikkenee.
Kaverini harrastaa vesiretkeilyä ja on turvallisuuteen perehtynyt kouluttaja.
Hän on aina korostanut sitä, että pelastajan ensi velvollisuus on pitää huolta itsestään.
Kuollut pelastaja ei pelasta enää ketään.
Sama pätee muuhunkin. Sotahistorian harrastajana tiedän, että reservejä pitää aina olla heittää pahaan paikkaan.
Jos auttaja kuluttaa reservinsä loppuun, autettavalla ei ole enää auttajaa.
Siksi pitää osata sanoa ei ajoissa. Se on vaikeaa, eikä siitä yleensä saa kehuja.
Mt
-
Ei saa. Joskus tosin. Itse tiedän etten ikinä pyydä apua aiheetta.
Mitä teidän mielestänne olisi nyt pitänyt minun tehdä?
On erittäin hyvä mahdollisuus sekä huolehtia itsestään, että käydä vaikka influenssaa sairastavalle kaverille kerran kaupassa, tai soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Nimittäin eipä kukaan muu käynyt kuin kaksi ystävääni. Sairaalaan ei todella oteta. Diakonia ei todella vastaa.
Me OLEMM menossa kohti tätä, ymmärtäkää hyvät ihmiset se. Yhteiskunta ei enää auta. Siitähän kävin aikanani ankaran väännön; nähtiin kai että oikein onkin.
Auttamisesta, kerrallisesta ja tilapäisestä, on mailien mattka itsensä näännyttämiseen, ja jos jokin pilaa elämänlaadun lopulta on se itsekkyys -- ei sinuakaan kukaan sitten auttamaan tule. Itse käsitän miksi terveydenhuollon työntekijöille voin olla olemassa vain kun olen terve --- heille ei ole olemassa "sairasta Leenaa" lainkaan. He tietävät tietenkin mutta juttu ei oikein jaksa elää, enkä heitä siitä syytä. Lääkärin sairaus tulee liian lähelle itseä ja uhkaa turvallisuudentunnetta. Niin on.
Rakentavia ehdotuksia pyydetään vastaisen varalle.
Itse tiedän mitä tämä on -.-- eikä ole jäänyt yksikään avutta, tapaamatta, kuulematta, kunnes eräänä iltana tuli 7 puhelua ja osa jokseenkin tarpeettomia, silloin sanoin että kaatopaikka suljettu. Yksi ainut otti nokkiinsa, sellainen nainen joka oli jonkin aikaa soittanut maanisesti joka päivä. Kaikki muut käsittivät. Ja tuo on ääripoikkeus. Yleensä olen äärettömän iloinen jos minua tarvitaan.
-
Käytännön konkreettinen kysymys: Ettekö siis ole tosiaan ikinä jeesanneet tällä lailla ketään? Ettekö todella? Soittaneet, kysyneet vointia, käyneet kaupassa, vieneet kukkaa tai mikä nyt luontuu itselle?
Kokeilkaa kerran. JOS sattuu kohdalle joku jolle joudutte sitten ilmaisiksi piioiksi vuosikaudeksi niin tosi BAD LUCK. Tehän kirjoittelette ihan levottomia tänne.
Siitä saa myös iloa, ja paljon, kuulkaas. Luvallista iloa. Miettikää täällä sitten, voiko tehdä hyvää... ylpistyy... luteeruskin pelkäsi hyviä tekojaan.
Jeesus Kristus onneksi ei. Ketäs täällä seurataan??? Ei se köyhä-kurja-syntinen ihan varmuuden vuoksi -- säilyy nääs elämänlaatiu!--- tuota meiltä ole ottanut pois. Seuraa minua.
Jos ylpistyt niin kyllä yläkerrasta ropisee. Rauhoittukaa, järki peliin, pelko pois --- kuolema ei tartu, se osuu muuten vain kohdalle. Mene ja katso kärsimystä, lakkaat pelkäämästä sitä kohdallasikin.
Että ihan elämänlaatua. >:(
-
Pari päivää sitten huomasin uutisen, että Jyväskylässä on aloitettu tuollainen aikapankkitoiminta:
http://www.yle.fi/alueet/keski-suomi/2010/09/aikapankissa_palvelut_vaihtuvat_aikaan_1967058.html
Ilmeisesti periaatteena on, että aikapankissa saa vaihdettua määrätyn mittaisen ajan työtä samaan määrään jonkun toisen tekemää työtä. Ihmiset siis tekevät toisilleen palveluksia ja vastapalveluksia aikapankkiorganisaation ohjaamina.
Sopiva ja hyvä, kun tarvitsee miehen kiinnittämään ikkunalaudan, eikä itse osaa, ja taas voi itse joskus kirjoittaa jonkin reseptin --- tosin ne tulee olla myös kirjoissa ja kansissa mutta saahan ne kirjat ja kannet.
En tiedä tulevatko päivystysluonteisesti auttamaan puolitajutonta joka ei oikein pysty vielä käsittelemään puhelinta ja tarvitsee apua HETI. NIIN, Hän KUULUU SAIRAALAN. Mutta kun me olemme nyt päättäneet säästää ja hänen sairautensa kuuluu listalle "ei hoideta", lääkitys samoin listalle "ei korvata" ja nämä lisääntyvät... mitä teet? Konkreettisia neuvoja kaikkien hyvätekopelkojen ja lutteeruksen kauhujen tilalle nyt. Jumala on taivaassa mutta me toistemme varassa - myös! Sitä meiltä myös kerran kysytään. MINÄ olin sairas...vankilassa...alaston...koditon... Ei Leena vaan Jeesus Kristus. Olisitte tulleet treffaamaan - meillä oli oikein mukavaa kolmin kesken ja pari hengellistä kysymystäkin siinä ratkesi, nippu maallisia yhteisiä ja hauskaa väittivät olleen.
Tehän ootte ihan levottomia.
-
Auttamisesta, kerrallisesta ja tilapäisestä, on mailien mattka itsensä näännyttämiseen, ja jos jokin pilaa elämänlaadun lopulta on se itsekkyys -- ei sinuakaan kukaan sitten auttamaan tule. I
Kommentoinkin Viisveisaajan viestiä, kun hän viittasi sellaiseen autettavaan, joka on kuin pohjaton kaivo. Tällaista ei osaa varoa, ennen kuin on kokenut. Onneksi sellaiset ovat harvinaisia. Pieni ja joskus vähän isompikin jeesailu hoituu usein luonnostaan kaveriporukassa. Yhden kaverin viimeisellä kierroksella niitä jeesaajia oli siellä ja täällä: entistä työkaveria, seinänaapuria, lehdenlukijaa, autokuskia, kaveriporukkaa. Tämä jengi taisi tavata ensi kertaa hautajaisissa. Hyvä esimerkki siitä, miten monesta pienestä teosta muodostuu yhdessä tiivis turvaverkko, jonka muodostamiseen ja ylläpitoon ei tarvita vähäisintäkään byrokratiaa. Suunnittelemalla se tuskin olisi onnistunutkaan.
Vaan kaikilla kun ei ole niitä kavereita.
Mt
-
Uskon että jokainen yrittää voimiensa ja kykyjensä mukaan hoitaa lähimmäisenä leiviskänsä. Körttiläiset panevat vaan ne leiviskänsä vakan alle.
Meille kaikille taitaa olla aika selvää sairaanhoidon, soliaaliturvan ja vanhustyön riittämättömyys kunnissa ja yhteiskunnassa. Antaessaan saa.
-
Joo, sori mt, olen itse nyt turhan kiivas. Totuuttahan siinäkin on. Ja epäilemättä hän on yrittänyt enemmän kuin minä, koska on kokemusta - anteeksi.
On ilman muuta velvollisuus pitää huoli siten itsestään että jaksaa huolehtia edes, no, itsestään... sitten kyllä, elämänlaatu ei romahda kaveriavusta, ja sitä minä ehkä oikeammin pohdiskelen kuin sfäärejä syleilevää maailman pelastamista. Helvetti ei vesipistoolilla sammu...
.................................
Toinen suuri, ja vakavasti huolta herättänyt aihe oli meidän terveydenhuoltomme tilanne nyt. OK. Tiedän että on leikattava. Mutta nyt leikattiin paniikissa sattumanvaraisesti ja mistä ja miten sattuu. Uskon että hyvällä tahdolla järkevä lopputulos syntyy - tai toivon niin.
Välillä on odotettavissa puuskaista tuulta, keikkuvia kelejä, satunnaista ja hutiloivaa sähläävää asioiden "järjestelyä" ja "organisaatiouudistuksia" kuten KELA:n nimenmuutos (SYY?) ja me olemme nyt kuulkaas ihmiset vähän aikaa oikeasti vaarassa. Minäkin olin terve ennenkuin sairastuin...
...........
En halua lietsoa mitään paniikkimielialoja, vain kiinnittää huomiotanne tähän. Jokainen tarvitsee tällaisia hätätilanteita varten turvaverkon, jonkun kaverirenkaan, ja minusta se sopii herännäisyyden henkeen. Sinne mennään apuun missä aita kaatuu. Valmiina talkoisiin itse. :026:
-
Toivoisin, että saisin silmät, joilla näkee ja korvat, joilla kuulee. Etten menisi ohi tai jättäisi huomiotta, kun joku pyytää apua. Olen havainnut, että pyyntö voi olla niin hyvin piilotettu sivulauseeseen, että en aina hoksaa apua tarvittavan. Itse olen ollut pienen ajanjakson tilanteessa, jossa koin olevani totaalisen yksin. Piti ottaa vastuuta sellaisesta henkilöstä, joka oli aina huolehtinut minusta. Olin lukossa ja ahdistunut. Kun pyysin tässä tilanteessa apua (uskovilta) ystäviltäni, hämmästyin heidän reaktiotaan: en saanut apua. Käännettiin selkä ja oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vältettiin kysymästä minulta kuulumisia.
Jälkikäteen on helppoa olla viisas. Tilanteeni oli sellainen, että sitä ei kukaan kadehdi. Sen vaikeuden tajuaa vasta sitten, kun itse on samassa tilanteessa. Ainoaksi tuekseni ja avukseni muodostui suhde kaveriin (josta tuli sen mylläkän kautta ystäväni), joka oli käynyt saman läpi. Kokemukset yhdistävät?
Yritän ilahduttaa ihmisiä pienillä asioilla. Tänään vein töihin kahvipullaa. Moni tuli iloiseksi. Ehkä se ilo auttoikin jonkun harmaata päivää muuttumaan kirkkaammaksi. En tiedä.
Leenan kanssa olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että joku turvaverkko on oltava. Tuo edellä mainittu härdelli osoitti useita aukkoja terveydenhuollossa. Kyllä sinne yksi sairas saadaan häviämään. Vaan sairaallepa olikin annettu pari topakkaa tytärtä. Hah! :109:
-
Kyllähän sitä mielellään auttaa, jos tietää, että joku on avun tarpeessa. Itselläni ovat autettavat tähän asti olleet lähinnä sukulaisia. Joiltakin naapureilta olen joskus kysynyt, tarvitsevatko apua, mutta heillä kaikilla on omat omaisensa. Tuli vain mieleeni, että eikö jokaisen potilaan papereissa pitäisi lukea, kuka on hänen lähin omainen. Tuntuisi näin maallikosta, että jos potilas kotiutetaan puolikuolleena, niin eikö hänelle pitäisi pyytää saattaja kotiin. Silloinhan tämä saattaja tietäisi tilanteen ja voisi auttaa joko itse tai vähintäinkin pyytää jotain toista auttamaan.
Semmoinenkin kävi mielessä, että eikö akuuttiosastoilta siiretä potilaita monesti johonkin vuodeosastoille toipumaan ennen kotiin lähettämistä. Onko niin, että tämmöiset käytännöt on lopetettu vai onko niin, että lääkärit ovat poikkeuksia, joiden kuvitellaan pärjäävän omin avuin?
Joka tapauksessa hienoa, että Sadetta osui paikalle. Uskon, että se ei ollut ihan sattumaa, vaan Jumala johdatti hänet luoksesi. Se oli ilmiselvä rukousvastaus.
-
Ennen niin tehtiinkin, jo poliklinikalle tuotaessa ensimmäinen kysymys oli lähin omainen. Enää ei. Syytä en tiedä. Kenelle ilmoitetaan jos potilas menehtyy?
- Näin onkin, jos vuodeosastoilla on paikkoja. Ellei ole, ja etenkin ja korostan nyt tätä, tauti kuuluu kategoriaan "ei hoideta" ei siirretä, sillä vuodeosastoillekaan ei aina mahdu. Toimiakseen tehokkaasti kuntouttavina yksikköinä, ei pelkkinä makuutuspaikkoina, ne myös orientoituvat ja profiloituvat, Taso on myös noussut, epäilemättä, yritetään vielä sielläkin - ennen ei, ne olivat jonkinlaisia terminaalihoitopaikkoja paljoa ennen kuin potilas olisi tarvinnut terminaalihoitoa.
...................................................
Mutta saatatkin sairauksinesi yhtäkkiä edustaa ryhmää joka ei kuulu kenellekään, Asiat ovat kovasti muuttuneet, hosuen, hallitsematta ja pelottavan sattumanvaraisesti. Minua värisyttää; mitä seuraa, kun KELA nyt sai täysin osaamattoman, naiivin ja epäasiallisen, politiikassa jo uupuneenkin johtajan, ja mitä hän siellä tekee? Kartuttaa muutoinkin massiivisia ansioitaan?? JOS hän vain isosta rahasta allekirjoittaa papereita; hyvä, Kallis kumileimasin, mutta harmiton. Taivas auta jos Hyssälä olettaa, että hänen on TEHTÄVÄ siellä jotakin.
Mutta Pirska, mitä muuta tarvitaan, kun apua ei nyt tuon enempää tarvita juuri nyt juuri sinun lähelläsi? Ei tämä ole periaate, ei ahdas portti eikä kaita tie eikä edes ristinuhri Golgatan, vähiten nyt sitä. Kyllä huomaat, jos joku tarvitsee. Nyt varsin merkillisen tapahtumasarjan ansiosta on täällä hyvin.
-
Ennen niin tehtiinkin, jo poliklinikalle tuotaessa ensimmäinen kysymys oli lähin omainen. Enää ei. Syytä en tiedä. Kenelle ilmoitetaan jos potilas menehtyy?
Kyllä minulta on reumaosastolle kuntoutukseen mennessäni joka kerta kysytty lähin omainen. Viimeksi vaihdoinkin omaista.
Tekonivelleikkauksen jälkeen potilas kotiutetaan 3-5 päivässä. Minä olin kolme päivää sairaalassa. Sitten oli tämä viimeinen operaatio, jossa tutkittiin sepelvaltimotautia. Tutkimuksen jälkeen jouduin kotiin heti ja siinä lääkäri teki virheen. Jouduin käymään kovan verenvuodon takia vielä kahdesti sairaalassa ja olemaan yön tarkkailussa alhaisen Hb-arvon takia. Hoitaja ei olisikaan päästänyt heti pois.
-
Juttu alkoi oudosti, ok - hä'n koki vain että pitäisi soittaa minulle ja olin täällä ns henkitoreissani - ajattelin häntä, ja olin kuulkaas tyrmätty kun hän soitti sillä hetkellä.
Tarinan toinen puoli.
Leena kaipaili apua körttivaate-keskustelussa kaavojen tekoon. Tiesin voivani auttaa, joten tarjosin apua. Vaihdettiin yhteystiedot ja asiaan oli tarkoitus palata sitten kun niitä kaavoja väsätään. Viikko sitten perjantaina tuli yhtäkkiä olo, että pitäisi soittaa Leenalle. Kummastelin, että mitä minä tuntemattomalle ihmiselle, eihän minulla ole mitään asiaa. Tartuin puhelimeen, laskin sen sitten takaisin pöydälle. Miksi soittaa, ei ole asiaa, en tiedä, mitä sanoa. Sitten otin puhelimen, etsin numeron ja oli vähän outo olo, että miksi ihmeessä soitan. Toisesta päästä kuului vaimeasti huudahtaen, oikeastaan ähkäisten oma nimeni. Olin vielä enemmän ihmeissäni.
Olin kyllä ensin ihan pihalla ja järkyttynyt, että tuossa kunnossa pitäisi pärjätä kotona - yksin. Ja minä, tuntematon ihminen menen auttamaan, kun ei muuta löydy. Kuuntelin vieressä haparoivia sanoja, pätkiviä ajatuksia. Niin, lähinnä kuuntelin, toivoin, että toinen osaa kertoa, mitä tarvitsee. Nestettä, jotain syötävää. Ja kun hänellä ei ajatus kulkenut, tein, mitä koin parhaimmaksi tehdä. Apua, en ollut ennen ollut tällaisessa tilanteessa!
Kyllä antaessaan saa. On ihan hyvä heittää välillä syrjään itsekäs omaan napaansa tuijottelu, että minun elämäni sitä ja tätä, ja keskittyä kuuntelemaan apua tarvitsevaa lähimmäistä. Tai ylipäänsä kuunnella toista ihmistä. Ei elämä pyöri vain minun ympärilläni, hetkinen.. tuossa on ihminen hädässä, voisinko auttaa? Autanko? Kuuntelenko, mitä hänellä on sanottavaa? Itse tunnen olevani niin sokea ja kuuro, etten aina näe toisen tarpeita ja huomaa sitä pientä vihjettä sivulauseessa. Tämä kokemus kyllä antoi ajattelemista. Tottakai auttajalla on omakin elämä, eikä tässä ole kyse itsensä unohtamisesta ja laiminlyömisestä.
Kerran makasin pari viikkoa kotona sairaana yksin (sairaanhoitaja kävi kylläkin), enkä kyennyt kauppaan. Ystävä tarjosi apua, sanoin pärjääväni, en halunnut vaivata. Nyt tajuan, että tällainen auttaminen ei ole rasite. Pienikin teko voi auttaa. Että ystävä, kaveri, sukulainen edes soittaa ja kysyy kuulumisia. Kysyy, saanko apua. Käy kaupassa, kun itse ei pysty, piipahtaa vaikka hetken, siis tarjoaa edes vähän läsnäoloa. Edes vähän, vaikka tuntisi itsensä neuvottomaksi eikä tietäisi, mitä sanoa, tai oma elämä olisi kovin kiireistä. Aina on aikaa sille, minkä kokee tärkeäksi. Eikö sekin ole itsekästä, että ihan väkisin haluaa ja yrittää pärjätä yksin, itse, omin avuin? Ei se aina ole edes viisasta. Kyllä, joissakin asioissa tuntuu vaikealta pyytää apua, mutta joskus olisi parasta osata nöyrtyä pyytämään. Ehkä minäkin seuraavalla kerralla.
Joku oli kertonut aiemmin minulle rukoilleensa Jumalaa, että "Käytä minua, mihin tahdot". Pari päivää sitten muistin sanoneeni nuo sanat äskettäin, ensimmäisen kerran. Aiemmin en ollut ymmärtänyt esittää Jumalalle tuollaista ajatusta. Minulle oli nyt käyttöä. (Ja ihan varmuuden vuoksi, tämä ei ole itsekehua. Sen verran olen oppinut, että jos luulee itsestään liikoja, se kyllä kolahtaa kohta omaan nilkkaan.)
-
Vielä sen verran, että aina ei ole mahdollista antaa konkreettista apua oman elämäntilanteen vuoksi. Syystä tai toisesta ei pysty tai jaksa, asuu kaukana tai mitä milloinkin, mutta siis tutulta tai sukulaiselta voi kysyä ne kuulumiset, jos tietää tämän olevan sairas tai vaikeassa tilanteessa. Eli esim. kun olen sairas tai perheenjäsen on kuollut tms., tuttu ihminen ei kierrä minua kaukaa, vaan uskaltaa kohdata vajavaisestikin ja näin ilmaista, että minä olen olemassa hänelle myös vaikealla hetkelläni.
Varmasti on helpompi kohdata tuntemattoman hätä ja avuntarve, se ei osu niin lähelle. Ja toisaalta on vaikeampi suhtautua sellaiseen asiaan, jota itse ei ole kokenut tai lähellä oleva ei ole kokenut. Silti voi pysähtyä ja kuunnella, olla ihminen ihmiselle. Ja apua vailla ollessa uskaltaa itse avautua pyytämään apua. Kaikki eivät auta, mutta Jumala tietää asiamme. Hän varmasti toteuttaa suunnitelmansa ja tahtonsa, kun heikostikin huokaamme ja suostumme odottamaan.
-
Näin se todellakin meni. Pystyin ilmaisemaan vain että tarvitsen vettä tai juotavaa muuten, olen jo kuivumisen tähden hirvittävässä tilanteessa, puolitajuton. Minulta oli alkuun sanatkin kateissa, en kyennyt sanomaan selvästi mitään. Tuosta kuntoutuminen vei päiväkausia. Laulaminen auttoi puheen palautumisessa ja ruoka tietysti, ja litroittain hän raahasi minulle greippimehua ja semmoista!
Joskus mietiskelen, miten Sadetta on kestänyt! Miten hän osasi auttaa, ilman hoitoalan koulutusta vakavaa, erikoissairaanhotoa edellyttävää komplikaatiota, terveellä järjellä. Mutta myös: Tämä oli äärimmäisen vakava tilanne, sairaalan taholta tietenkin heitteillejättö, mutta huom. laillinen, sillä näin on: Tauti kuuluu kategoriaan "ei hoideta". Jonakin päivänä se on ehkä kohdallasi totta, me elämme hyvin kyseenalaista aikaa. Jatkan varoittamista.
Siis - eihän nyt tappaa voi mutta kuolemaan saa jättää, kun siitä todellakin on asetus, on, olen tarkastanut sen, olkoonkin että perustuslain vastainen.
Katsokaa eteenne.