Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Lilli - 22.06.10 - klo:15:39
-
Hei.
Pari vuotta sitten täällä viimeksi heiluin. Oudolta tuntuu oma silloinen kirjoitus. Ehkä olen kasvanut/kutistunut sitten niiden päivien.
Haluaisin keskustella kanssanne kutsumuksesta. Elämän mielekkyydestä tai kohdallani ehkä paremminkin sen puutteesta. Haluaisivatko ihmiset, jotka kokevat, että heillä on jokin kutsumus kertoa siitä? Tai mitä ylipäätään ajattelette ihmisen työstä maan päällä.
Tuntuu, että Jumala on unohtanut minut vuosikausiksi tähän paikkaansa maailmassa odottavien jonoon. En oikein ymmärrä, miksi minua pidetään maan päällä. Omaksi ilokseni se ei ainakaan taida olla.
(Ahdistuneisuus muuten suojaa kätevästi hedonistisilta elämänarvoilta. Kukaan, jonka arkipäivään kuuluu kärsimys ja epätoivo, ei voi narahtaa luulemaan, että elämän tarkoitus on aistinautinnoissa!)
Mietin näin: pitäisi olla joko rauhallinen tai motivoitunut. Luottavainen tai kutsuttu. Pitäisi joko kyetä olemaan heittäytymättä kärsimyksensä vietäväksi ja säilyttää siten oma, yksityinen mielekkyyden kokemuksensa. Tai sitten pitäisi osata nähdä itsensä ja kärsimyksensä osana suurempaa kokonaisuutta tai tarkoitusta.
Uskon, että elämä olisi paitsi antoisampaa myös helpompi kestää, jos kokisi tekevänsä jotakin tehtävää maan päällä. Aina, kun olen paremmalla mielellä, haluaisin toimia, ja usein olen rukoillut itselleni kutsumusta, mielekästä paikkaa maailmassa. Kutsumus toisi elämään jatkuvuutta, jota oma tunne-elämä ei tarjoa.
En tiedä, voiko Jumalalle laittaa työhakemuksen, mutta jos voi, haluaisin kertoa, että myös paskahommat käy, sillä aikamoista paskan lapiointiahan tämä elo on muutenkin. :)
PS. Luultavasti huomenna saan kutsun rakentaa valtavan paatin ja kerätä siihen erilaisia eläimiä ja kadun katkerasti, että olen mennyt sanomaan yhtään mitään...
-
Kutsumus on Lutherin ajattelussa tärkeä käsite. Hän teki pesäeron silloisen katolisen näkemyksen kanssa, jossa hengellisen kutsumuksen toteuttaminen tarkoitti erottautumista muusta yhteisöstä esimerkiksi sääntökunnaksi. Lutherin mielestä kutsumus toteutui arkipäivän työssä lähimmäisen hyväksi. Jari Jolkkonen ja Jaakko Heinimäki havainnollistavat asiaa:
"Luterilainen autonasentaja rakastaa lähimmäisiään ja toteuttaa Jumalan tahtoa vaihtamalla haalarit päällä jakopään hihnaa niin hyvin kuin osaa, maksamalla kunniallisesti veronsa ja televisiolupansa, antamalla kotona aikaa puolisolleen ja lapsilleen sekä kuuntelemalla, mitä naapurin Makella on sydämellään silloin, kun Makesta tuntuu, että nyt pitää avautua."
(Luterilaisuuden ABC, s. 91)
Omasta puolestani en ole ehtinyt kutsumusta miettiä silloin kun työ sattuu olemaan mukavaa. Mutta silloin kun tekee jotain tylsää rutiinihommaa, jota jatkuu ja jatkuu ja joka on vain tehtävä, on joskus tullut mieleen, että tämä on nyt vissiin sitä kutsumustyötä. Jos työ hauskaa olisi, niin herrathan sen tekisivät...
Mt
-
Haluaisin keskustella kanssanne kutsumuksesta. Elämän mielekkyydestä tai kohdallani ehkä paremminkin sen puutteesta. Haluaisivatko ihmiset, jotka kokevat, että heillä on jokin kutsumus kertoa siitä? Tai mitä ylipäätään ajattelette ihmisen työstä maan päällä.
Tuntuu, että Jumala on unohtanut minut vuosikausiksi tähän paikkaansa maailmassa odottavien jonoon. En oikein ymmärrä, miksi minua pidetään maan päällä. Omaksi ilokseni se ei ainakaan taida olla.ja kadun katkerasti, että olen mennyt sanomaan yhtään mitään...
Ymmärrän, että erityisesti nuorilla ihmisillä on vaikea löytää elämässä mielekkyyttä, kun ei useinkaan ole pohtinut elämän tai uran vaihtoehtoja. Tilasta, jossa ei ole suuntaa, tulee lähteä vain johonkin päin. Elämän aikana joutuu kuitenkin useaan kertaa miettimään samaa: Vaihdanko uraa, vaihdanko ammattia, kouluttaudunko johon muuhun, mitä nyt teen. Se, että tekee suuntaa vailla olevassa tilanteessa jonkin valinnan, saattaa auttaa mielekkyyden löytämisessä.
Monesta ihmisestä tuntuu, että Jumala on unohtanut hänet kokonaan. Tosiasiassa ihminen on unohtanut itsensä. Elämään on vain antauduttava. Antautumisen kautta saattaa löytyä hyväkin työura ja ammatti. Tärkeintä on, että tekee valinnan. Valinta voi olla väärä, mutta se voi johtaa johonkin parempaan. Ei kannata jäädä odottamaan juuri sitä oikeaa tilannetta ja oikein tehtyä valintaa. Elämä on tarkoitettu elettäväksi.
-
Lilli! Kirjoitit rukoilleesi usein. Rukoile lakkaamatta.
-
---
Tuntuu, että Jumala on unohtanut minut vuosikausiksi tähän paikkaansa maailmassa odottavien jonoon. En oikein ymmärrä, miksi minua pidetään maan päällä. Omaksi ilokseni se ei ainakaan taida olla.---
Yritin keksiä tuohon jotain ja mieleeni tuli vain Jobin kirja. Job kärsi ja "ystävät" yrittivät selittää, kuinka Jobilla varmasti on joku salainen synti. Ystävät olivat väärässä ja aikanaan Jobin kärsimys loppui. Hirveän vaikeaa tuohon on sanoa mitään.
---
Uskon, että elämä olisi paitsi antoisampaa myös helpompi kestää, jos kokisi tekevänsä jotakin tehtävää maan päällä. Aina, kun olen paremmalla mielellä, haluaisin toimia, ja usein olen rukoillut itselleni kutsumusta, mielekästä paikkaa maailmassa. Kutsumus toisi elämään jatkuvuutta, jota oma tunne-elämä ei tarjoa.
---
Tuosta tuli mieleeni, että eikö Paavalikin ja moni muu merkkihenkilö vain "nostettu hyllylle" joksikin aikaa ja sen jälkeen heille annettiin suuri tehtävä. Toisaalta, oletko ymmärtänyt, että se mitä nyt teet, voi olla kutsumustehtäväsi. Et vain itse tajua, että se on Sinun tehtäväsi.
-
Eipä ole aikoihin tullut mietittyä kutsumusta. Silloin nuorena, kun mietti mihin ammattiin pitäisi lähteä pyrkimään, ajattelin että olisi jotenkin kutsumuksellista tehdä jotain auttamistyötä. Yritin pyrkiä sairaanhoito-oppilaitokseen ja diakonissalaitokseen. Kun niihin en päässyt, tuntui kuin seinä olisi tullut vastaan. Kyselin Herralta, mikä ihme olisi minun paikkani. Sitten oivalsin, että missä hyvänsä ammatissa, missä hyvänsä työyhteisössä tarvitaan uskovaa työtoveria.
Koin silloin nuorempana kutsumukseni olla lähimmäinen.
-
Oi jakamisen riemua. Jo yhdessä päivässä olen saanut tänne paljon sellaista, mitä tuskin olisin itsekseni tullut ajatelleeksi. Kiitos!
Ajattelin tosiaan kutsumuksella syvempää merkityksellisyyden kokemusta. Kutsumuksenhan ei tarvitse olla ammatti. Yhden ammatinvalinnan olen tässä jo tehnytkin, eikä se sinänsä väärältä tunnu.
Alan nyt vähän epäillä itseäni tässä kutsumusjutussa. En siis todellakaan koe, että maailmasta nyt kovin vaikea olisi löytää tekemistä: ihmisten ja luonnon hätä suorastaan huutaa lievittäjäänsä. Kuitenkin ajatus siitä, että Herra antaa jonkin tehtävän ja varustaa ihmisen sitä varten, viehättää. Silloinhan saa apua tehtävän valitsemiseen, rohkaisua, mielekkyyttä ja tarvittavat voimat.
Eli ehkä vain tälla tavalla kiertoteitse toivon, että olisin terve. Näin kutsumus olisi syy antaa minulle hyvä elämä. Kun eihän moista nyt suoraan kehtaa pyytää. Toisaalta tuntuu itsestään selvältä sekin, että ihminen, jolla on voimia, haluaa käyttää niitä hyvään. Mene ja tiedä.
-
Ajattelin tosiaan kutsumuksella syvempää merkityksellisyyden kokemusta. Kutsumuksenhan ei tarvitse olla ammatti. Yhden ammatinvalinnan olen tässä jo tehnytkin, eikä se sinänsä väärältä tunnu.
Minulla oli jo lukioikäisenä kutsumus. Erittäin voimakas kutsumus. Toimin sen puolesta vuosia. Sitten yhtäkkiä havaitsin, etten tuntenut enää samaa paloa. Ymmärsin, että kutsumukseni oli vaihtunut. Nyt kutsumukseni oli perheeni ja lapseni. Perhe toi enemmän sisältöä elämääni kuin valtavat työtunnit edellisen kutsumuksen puolesta. Kutsumus saattaa vaihtua ja vaihtuukin monen ihmisen elämässä toiseksi. Sitä vaan tuntee piston sydämessään ja tekee elämänmuutoksia.
-
Kutsumukseni - aivan pakosta - keskittyy tuohon vieressä olevan "laverin" pohjalle.
-
Aika paljon otetaan, kun otetaan terveys. Mutta sinulta ei ole nähtävästi viety rohkeutta, kun kysyt yhä, mikä voisi olla kutsumuksesi täällä.
Joitakin vuosia sitten hyvän ystävän kanssa näitä mietittiin - hän sairastui, eikä voinut enää jatkaa ammatissaan. Se oli ollut homma joka oli merkinnyt hänelle vielä kokonaisvaltaista omistautumista, eli siinä meni identiteettikin jakoon.
Oli pakko ajatella uusiksi identiteetti, mitä on ja millä perusteella, oli ajateltava kolmen kuukauden palasissa koko elämä, ja lopulta todeta että samaa kaavaa noudattaa kuin jokaisella ihmisellä. Sattui kohdalle vain vähän aikaisemmin kuin muilla. Pysyvän epävarmuuden kanssa ponnistelu - sairaana eläminen - kysyy jo itsessään rohkeutta, ja jos mihin on kutsuttu, niin rohkeuden etsimiseen. Rohkeutta nousta vuoteesta aamulla, katsoa ympärillee, kysyä, tarvittaisiinkohan minua johonkin tänään.
Kutsumus täytyy ajatella uudestaan, koko juttu. Se ei ollutkaan minulle tässä vaivalla hankitussa ammatissa työskentelyä. En oikein tiedä mitä se on. Pal Gerhardilla on useita hyviä virsiä, tätä ei ole meillä, vahinko
Rohkeana kristittyä
kutsut aina kulkemaan
minne viekin tiensä täällä
käteen jää se Jumalan
-
Hei!
Herra kutsuu hommiinsa. Kutsun kuitenkin saattaa konkreettisesti esittää naapuri, avun tarpeessa oleva, herättäjäjuhlien talkootoimikunta, kolaripaikan ruhjoutunut lähimmäinen, eksynyt lapsi, hapuileva nuori, vanhus joka ei puhu, haiseva mies tai nainen puistossa, puolue jne...
miettii Mauno
-
Tein joitakin vuosia sitten niin, että kelasin elämäni tärkeimmät tapahtumat läpi. Katselin omia valintojani ja niistä seuranneita asioita. Kummallisen selkeältä polulta tiettyyn suuntaan se näyttää näin jälkikäteen katseltuna. Olen kokenut olevani ajelehtija ja kutsumuksen kanssa on ollut vähän niin ja näin. Enää en voi ajatella, että kaikki olisi ollut sattumaa. Herra johdattaa. Mutta mihin..?
-
Kuitenkin ajatus siitä, että Herra antaa jonkin tehtävän ja varustaa ihmisen sitä varten, viehättää. Silloinhan saa apua tehtävän valitsemiseen, rohkaisua, mielekkyyttä ja tarvittavat voimat.
Minusta tuohon ylläolevaan liittyy paljon kliseisyyttä. Ensinnäkin se, että ne "Herran antamat tehtävät" olisivat aina jotain eksoottista kuten lähimmäisen auttamista, lähetystyöhön menoa, hengellistä työtä yms.
Mitään "kutsumusta"-han ei edes tarvita lähimmäisen auttamiseen ynnä muuhun sellaiseen kun kaikille yhteisesti on kerran jo sanottu että "tee lähimmäisellesi, kuten toivoisti itsellesi tehtävän!"
Onko tässä kutsumusasiassa kuten monesti muussakin hengellisyydessä se, että yritetään tekemällä tehdä siitä jotain yyber-henkilökohtaista?
Toinen juttu on tuo "Herra antaa voimat ja kaiken tarvittavan" -slogan/klisee. Mitähän tuollakin tarkoitetaan? Sitäkö että sitten sitä tuntuu olo voimakkaalta ja jaksavaiselta ja innostuneelta?
Tunnen kyllä monia omaishoitajia ja vastaavassa tilanteessa olevia joiden voimat on hyvinkin usein loppu ja tuntevat että tokkopa se mikään kutsumus onkaan. Jokainen väsyy ja kyllästyy joskus. Jos ihminen yrittää olla väsymätön ja hengellinen super-ihminen ja enkelin veroinen niin koko asia on silloin mielletty väärin! Parasta yrittää olla korkeintaan tavallinen ihminen. Aina ei ehkä jaksa sitäkään.
Ja siitä johdatuksesta, -siitä ei tarvitse murehtia! Miksikö? No siksi että Raamatussahan sanotaan että kun he rukoillen kulkevat, minä johdatan heitä. Eli suomeksi= Jos olet kerran rukoillut, ole kokonaan huoleti. Toimittele tavallisia askareita ja toteuta niissä kutsumustasi olla tavallinen armahdettu syntinen! Mt puhui hyvin, kuten aina! Lue Mt:n teksti uudestaan oikein ajatuksella!
Ja vielä yksi tärkeä juttu: unohda tykkänään hurmahenkien kiihottuneella äänellä julistamat "Jumalalla on suuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuri ja mahhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhtava tehtävä varattu juuri sinulle ja sinä olet suuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuri ja ratttttttttttttttttttttttttttkaiseva avainhenkilö"
Todennäköisesti kutsumuksesi on olla ihan tavis ihminen niinkuin 99,999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999999 % muutkin ihmiset. Jos jotain muuta Luojalla mielessä, niin niin olettanen että se jymähtää tietoisuuteesi sellaisella tavalla ettet voi sitä estää kuten muillekin "erikois-tehtäviin" kutsutuille (joita on Lutherin ja Augustinuksen lisäksi tietääkseni vain Raamatun apostolit ja profeetat)
Näin se vähän kärjistettynä menee tämä homma eli ei joka kohdassa välttämättä aivan noin muttei paljon muutakaan.
-
Käsitinkö Lillin väärin vai luinko joidenkin omien ja silloin aina vähän vääristävien silmälasieni läpi tekstiä? ´Hän taisi viitata terveyden menetykseen ja sitä kautta linkkiin jos saisi terveyden - saisi kutsumuksen tai päinvastoin - voisi toimia jotenkin- elämä olisi hyvää - mitä minä lopultakin tingin?
On kuten kirjoitat, Jampe, enkä järin täältä ihan vastakkaisia näkemyksiä löydä, sanottakoon taas kerran. Painopiste-eroja kyllä on. Mutta itse sanoisin, että johdatusta tai ei, koskaan ei kuljeteta niin pimeässä, kuin silloin kun koko toimintakyky menee tai edes vaarantuu. Sitä kokemusta on varsin vaikea selittää. Silloin ne pienet "opastanpa mummelille tien linja-autolle" tai "korjaanpa nämä roskikseen sen sijaan että heittäisin kadulle" -tason haasteetkin saattavat olla ylivoimaisia, usko tai älä.
Epävarmuus, ja nyt puhun kokemksesta, omastani ja toisten, on oma kutsumksensa - sen kantaminen, kai olisi oikeampaa sanoa. Ei välttämättä muuhun edes kykene, ja silloin toivon noiden pienten ajatusten rohkeudesta edes vähän kannattelevan. Kutsumksen sisältö tänään saattaa olla vain ja ainoastaan sisäisen asennemaailman kanssa kamppailussa. Säilytänkö rohkeuteni - ja se mikä oli joskus itselleni suuri kysymys: Otanko tämän Jumalan kädestä, vähän sillä mielellä kuin Job: Otammehan vastaan hyvää, miksi emme myöskin pahaa. Sain tuohon vähän huonoon aikaan tärskäyksen joka treki empiväksi - en vieläkään tiedä mitä ajatella, ja siitä syystä empivyys myös koko johdatuskysymyksen edessä... en kai vain osannut ilmaista itseäni oikein. Pappi johon todella luotin - ensimmäinen tuntemani körtti muuten - torjui ajatuksen sekä johdatuksesta että tuosta - no, siinä taisivat mennä vähän asiat sekaisin - mutta niin tai näin.
Sen jäljiltä olen varovainen kun johdatus tulee puheeksi, hän oli muuten niin viisas opastaja. Mutta tämnä jää. Kun kulkee sumssa, kipujen, vaarallisten sairauskohtausten, masennuksen tai minkä hyvänsä kärsimyksen pimeydessä niin että se :021: ainut mitä voi ajatella on, anna riohkeutta, auta ottamaan tämä kädestäsi, Jumala, ja auta etten kaikesta huolimatta käpertyisi ihan itseni ympärille --- se on nyt minun kutsumukseni - minut on kutsuttu siihen tänään.
-
Onko tässä kutsumusasiassa
kuten monesti muussakin hengellisyydessä se, että yritetään tekemällä tehdä siitä jotain yyber-henkilökohtaista?
Ymmärrän kyllä henkilökohtaisen nihilismisi siitä, ettei mikään ole mitään. Mutta olen tavannut monia ihmisiä,
joilla on voimakas kutsumus eikä heidän tarvitse selitellä sitä. Kyllä esimerkiksi papiksi opiskelu vaatii
kanttia ja jonkinlaista kutsumusta. Ihminen saattaa tuntea voimakasta kutsumusta vaikkei se siltä
ulkopuolisilta näytä.
Tiedän kyllä, että osa ihmisistä ajelehtii sattumanvaraisesti elämässä työstä toiseen. Mutta
saattaa olla, että hekin löytävät joskus kutsumuksensa.
-
Olen synnyinlahjana saanut seurallisen ja sosiaalisen mielenlaadun.
Sitä olen tahtomattani toteuttanut monissa yhteyksissä. Onnistumisista en tiedä,
usein tuntuu että en ole hyväksytty niissä lähimmissä ihmissuhteissa joille olen eniten antanut. Ei ikäänkuin ole ymmäretty tarkoitusteni aitoutta.
Pantterikaan ei voi täplilleen mitään ja sitkeästi minäkin olen taklauksista huolimatta potkinut palloani.
Eäimet ja pienet lapset ja tiitiäiset ovat tunnistaneet aidon kutsumukseni.
Toreilla ja aitovierillä liikkuvat pultsarit ja kerjäläiset ovat kavereitani.
Onko kutsumukseni jotakin sinne päin kuin lähimmäisyys vaatii.
Toisille se kelpaa, toisille ei.
Olen ristiriitojen repimä mutta toiveikas!
-
Olen ristiriitojen repimä mutta toiveikas!
Niinhän me kaikki olemme! Siis ristiriitojen repimiä, mutta toiveikkaita kaikki eivät ole.
-
Niinhän me kaikki olemme! Siis ristiriitojen repimiä, mutta toiveikkaita kaikki eivät ole.
Siinähän se. Eräs kutsumuksista taitaa olla sen toivon taisteleminen takaisin aina uudestaan.
-
Yksi kutsumus voisi olla kamppailu uskon ja ajattelun välillä.
-
mielenkiintoista... minäkin olen ajatellut...
-
mielenkiintoista... minäkin olen ajatellut...
Menetitkö uskosi, kun ajattelit?
-
Tiedän kyllä, että osa ihmisistä ajelehtii sattumanvaraisesti elämässä työstä toiseen. Mutta
saattaa olla, että hekin löytävät joskus kutsumuksensa.
Varsin hyvähän se on, mitä työelämään tulee. Homma, jonka kokee omakseen, tulee varmaan hoidettua monin tavoin tehokkaammin kuin vastenmielinen, vaikka ihmisellä olisi millainen sisu puurtaa ja uurastaa, ja vielä velvollisuudentuntoakin. Tosin on varsin tätä päivää, että ammattinsa saa valita. Pari sukupolvea taaksepäin se oli lähinnä säätyläispoikien etoikeus - ja papan taskussa se kutsumus silloinkin taisi olla. Hän kun joko rahoitti tai ei rahoittanut niitä opintoja.
Itse olen alkanut uskoa, ajateltuani aika tavalla tätä asiaa, kutsumuksen mahdollisesti voivan olla muuta. Jos etsii sisältään suhtautumistapaa jossa "kiittää joka tilassa" niin siinä on kutsumus, jota voi käännellä erinäisiä kertoja, ennen kuin uskaltaa edes luvata yrittää.
Mietin varsin usein, mihin kaikkeen kristittyä lopulta kutsutaan, jos hänet kerran kutsutaan seuraamaan Kristusta? Ei nyt ehkä vaatimaan ristiinnalitsemista, kun se ei ole ajan tapa...
Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä rakkaammaksi alkaa tulla se kehoitus ottaa Kristuksen ies kannettavaksi, ja hänestä oppiminen, sillä lupaus on kyllä arvokas: Niin te löydätte levon sielullenne. Se minua joskus neuvonut körttipappi ei sinkaan motannut kilvoittelua, kyllähän sen itse näkee ettei näillä päivän tyylipisteillä jatkoon nyt vain menty joten ei tässä herää kuin huumorintaju jos päivä on edes siedettävä ja itku tulee jos tavallista huonompi.... Mutta jos suuntaa saisi pidettyä sellaisena...vähän sinnepäin tässä ollaan menossa...kun kutsuttiin, eikä se olekaan ihan mikä tahansa juttu. Arvokkaampi se ainakin on, kuin kutsu Linnan juhliin. Mitä se kulloinkin on, sen näyttää taas uusi päivä tullessaan.
Sitä "Kristksen iestä" olen peräänkuuluttanut, kun ei kukaan oikein osannut selittää... mutta hänhän otti asiakseen suostua Jumalan tahtoon, ja metelittä vielä. Hänen koko asennoitumisensa oli sinnepäin avoin ja kuulolla. Jos se vaikka on se "tapahtukoon Sinun tahtosi". Tänään ehkä kutsutaan työhön - huomenna siihen että yrittää kestää kovat kivut, sokeutumisen, tai no niin - vastoinkäyminen ne tyylipisteetkin taitaa osoittaa.
-
Yksi kutsumus voisi olla kamppailu uskon ja ajattelun välillä.
Voisi myös ajatella kutsumusta, jossa pyritään ajattelun kautta uskoon.
-
Voisi myös ajatella kutsumusta, jossa pyritään ajattelun kautta uskoon.
Saattaa viedä epäuskoon.
-
Herra, minä uskon. Auta epäuskoani.
-
Siionin virret 48-174.
-
En ole nyt lukenut vielä myyrän mainitsemia Siionin Virsiä, mutta hyvät herrat - kun minun on vaikeaa erottaa noita kahta toisistaan, saati asettaa vastakkain millään tavoin.
Sydämen usko ja pään tieto ovat ne yleisimmin kohdattu hyvä-paha-pari, ja jollakin tavalla olen yrittänyt rämpiä koko sen ajattelun perässä - ja luultavimmin olen ihan hakoteillä. Samassa ihmisessä nekin tapahtuvat, taitaa olla parasta etten tuota edes mieti, on se sen verran keinotekoinen yritys pilkkoa ihminen ja tuomita toinen ja korottaa toinen viipale samaa syntisparkaa.
Mutta kun usko ja ajatus asetetaan vastakkain, putoan kokonaan. Onko ajattelematon ihminen jollakin tavoin varmemmin uskon tiellä? Uskomatonta, saattaa ajatus sanoa - mutteihan sen tarvitse automaattisesti jatkaa: Siis ei missään nimessä ole totta. Ja sama kyllä koskee montaa sellaista asiaa joita ei lueta millään tavalla hengelliseen maailmaan kuuluvaksi.
Tietysti tässä on olemassa se mahdollisuus, että ylihengellistämättä mitään luontevasti jätämme pilkkomatta elämää tuolla tavoin kahteen nippuun pinotavaksi. Silloin elämästä sellaisenaan tulee Kristus, ja kuolemasta voitto. Mutta se kattaa väistämättä myös sen, mitä ajattelemme. En oikeastaan ole koskaan käsittänyt että Luther olisi tämän kieltänyt phuessaan maallisesta ja hengellisestä regimentistä- että meillä olisi jokin maallinen ja sitten jokin hengellinen elämä erillään toisistaan. Ja että se maallinen puoli ajattelisi ja se uskova puoli posottaisi eteenpäin ajattelematta mitään...minä en nyt ymmärrä tästä mitään.
Kun joku selittäisi minulle, millä tavoin ajatteleminen on syntistä puuhaa. Toistaiseksi ei ole oikeastaan selitetty mitenkään. Sen sijaan mietin ja muistelen Bonhoefferin "testamenttia": "Meidän tulee...uudestaan ja uudestaan, kärsivällisesti ja paneutuen...aina alkuun palaten...keskittyä kysymykseen Jeesuksesta Kristuksesta. Niin, hän luki Raamattunsa lähes hajalle silloin kun näitä kirjoitteli, ja rukoili paljon, sillä hänellä oli suunnattomasti huolia ja hän oli havainnut hyväksi antaa huolten muuttua rukouksiksi. Mutta kyllä hän myös ajatteli, hyvänen aika.
Eikö tässä ole kysymys hieman siitäkin, mitä ajattelee? Naapurin syntejä ajatteleva...no myönnetään...kyllä minä itsekin ajattelin niitä yöllä :021:, kun nukkumisesta ei tullut mitään ja korvatulpat oli lopussa...
-
Eipä näitä ymmärrä...SV 139 riittää mulle tällä hetkellä. :icon_wink:
Ja nyt huoltamon terassille :kahvi: :icon_sunny: :039:
-
MUistetaanpas tähän väliin yksi tärkeä asia koska emme ole hurmahenkiä vaan luterilaisia. Kutsumuksessa, varsinkin seurakunnan työssä kuten papiksi ryhtymisessä, maallikkosaarnaajaksi ryhtymisessä yms. on aina oltava myös SEURAKUNNAN kutsu, ettei kukaan kutsuisi itse itseään johonkin tehtävään. Tämä on erityisen tärkeää koska nämä "tuntemiset" johtavat useammin väärään kuin oikeaan. Jos nyt esimerkiksi ajatellaan että joku tuntisi halua ryhtyä papiksi, niin tokihan opiskella voi mutta ottaa vihkimys, -se ei enää saa olla pelkän pään ailahdusten varassa, vaan sen lisäksi että ensin on oltava sopiva koulutus, sitten sisäinen kutsumus ja mahdollisimman selvä johdatus, niin kaikista tärkein on SEURAKUNNAN KUTSU! Ilman sitä yksikään ei saa ryhtyä minkäänlaiseen virkaan, ei edes kolehdinkantajaksi eikä varsinkaan ehtoollisenjakajaksi.
Ihminen joka kuvittelee kutsumuksia pelkkien tuntemisien perusteella, ilman konkreettista seurakunnan kutsua, on kutsunut itse itsensä. Jos Jumala oikeasti jonkun johonkin tehtävään haluaa niin Hän voi järjestää senkin asian joten jätetään mieluummin ne "tuntemiset" kokonaan sivualalle tässä asiassa ja katsellaan taaksepäin onko asiat menneet miten päin? Jos näyttää siltä että on tullut kutsuttua itse itsensä niin kipi kapi liperit naulaan ja kiireen vilkkaa maallikkopuhujan mikrofoni naftaliiniin jos ei mistään kohtaa voida nähdä seurakunnan kutsua vaan pelkkiä omia tunne-elämyksiä.
Mutta arkista askaresta on kaikki kutsuttu toimittamaan ilman seurakunnankin kutsua sillä siitä todistaa vierellä auki ammottavat suut jotka odottavat että sinne laitetaan ruokaa! Tai jos pelto on vielä kylvämättä niin mars mars töihin. Joka ei työtä tee (vaikka voisi), sen ei syömänkään pidä! :018: Tällaisessakin kutsumuksessa on kyllä tarpeeksi täyttämistä niin ettei tarvitse suuria kuvitella.
-
Minulle tuo Leenan mainitsema Raamatun kohta on selitetty, että ies on kantamisessa auttava väline. Jos ottaa Jeesuksen avukseen (hänen ikeensä oman taakkani kantamiseen), on minulle annettu taakka kevyempi.
-
Minulle tuo Leenan mainitsema Raamatun kohta on selitetty, että ies on kantamisessa auttava väline. Jos ottaa Jeesuksen avukseen (hänen ikeensä oman taakkani kantamiseen), on minulle annettu taakka kevyempi.
Wikipedia sanoo näin:
Ies on niskan taakse asetettava veto- tai kantolaite, jonka avulla härkä tai härkäpari vetää kuormaa tai maatalousvälinettä. Useimmiten ikeen alla on kaksi härkää. On olemassa erimallisia ikeitä eri kulttuureissa ja erirotuisille härille.
Iestetty härkäpari.
[muokkaa] Vetojuhtien varuste
Yleensä härkiä käytettiin pareina. Ne oli iestetty pari-ikeeseen. Härkien välistä kulki vehmaro eli pitkä, puinen yksittäisaisa.
* Niskaies
* Sarvi-ies
* Säkäies
[muokkaa] Kuvaannollinen merkitys
Ikeen alle pakottamista verrataan alistamiseen. Antiikin kulttuureissa oli tapana pakottaa kukistettu vihollinen alittamaan symbolinen ies, joka oli muodostettu keihäistä tai miekoista. Nykypäivään säilynyt osa tästä tavasta on perinne nostaa miekat tanaan sotilaallissa häissä, jonka jälkeen morsiuspari kulkee miekkojen alitse.
-
Ikeen alle pakottamista verrataan alistamiseen. Antiikin kulttuureissa oli tapana pakottaa kukistettu vihollinen alittamaan symbolinen ies, joka oli muodostettu keihäistä tai miekoista.
Jaa...eli jos ajatellaan sitä aikaa, josta Jeesus otti käsitteensä, kun sitä eli, niin ikeen hyväksyminen ei merkitse suoranaisesti kantoapua. Olen näitä usein miettinyt. Jollakin ihmeen tavalla kuulee kaikin tavoin vakuuteltavan, että usko tekee kaikesta sitten määrättömästi helpompaa. Ei se tee - uusia kysymyksiä se vain herättää - mutta sanotaanhan samassa kohdassa "minn kuormani on kevyt kantaa ja minun ikeeni sopiva". Eli se "hiljainen ja nöyrä sydämeltä" ja rauhan löytäminen sitä kautta, rauhoittuminen ja suostuminen Jumalan tahtoon (kun tietäis mikä se on...) on lopulta helpompaa, kuin kantaa esimerkiksi sitä kuormaa jonka saa itselleen kerättyä hyvin nopeasti siitä kaikesta, mistä ihmiset huolensa saavat kerätyksi, menestyskilpailusta, kunnianhimosta, kateudesta, vertailusta. Jossain on sellainen lyhyt psalmi kuin "osaansa tyytyvän rukous" ja kyllä minä melkein muistan mitä siinä sanotaan mutten tietysti löydä numeroa kun tarvittaisiin...se on hyvä. Kuten tämäkin: "Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää"...minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen" (138 lopusta). Vaikka huomaan tässä käyttäneeni ahkerasti tätä :021: niin ettei kai ihan helposta asiasta ole kysymys.
Mutta Jampe - en huomannut että täällä olisi puhuttu papin työstä ilman seurakunnan kutsua, viitattiin vain siihen ettei hommaan voi noin vain syöksyä, opinnot vievät aikaa ja ovat vaivalloiset, eli vähän sinnepäin kuin itsekin puhut.
Lähinnähän täällä nyt kulkee kuin kaksi kutsumuskertomusta; toinen puhuu tiettyyn työhön kutsumisesta, ja toinen siitä mahdollisuudesta että joskin paljon puhutaan työstä kutsumuksena ja aivan oikein, kaikenlaisista töistä, ja edelleen aivan realistisesti, ilman fiilistelyjä, kysymys tämän rinnalla, voisiko olla niin, että kristityksi kutsuminen merkitsisi työn lisäksi tai noin, jotakin muuta. Sisäistä asennetta, joka itselleni entistä suuremmassa määrin on alkanut merkitä rohkeutta. Eli ei se "nöyryyttä, hiljaisutta" ollut tässä tapauksessa ihan kynnysmattoilua.
-
Eli se "hiljainen ja nöyrä sydämeltä" ja rauhan löytäminen sitä kautta, rauhoittuminen ja suostuminen Jumalan tahtoon (kun tietäis mikä se on...) on lopulta helpompaa, kuin kantaa esimerkiksi sitä kuormaa jonka saa itselleen kerättyä hyvin nopeasti siitä kaikesta, mistä ihmiset huolensa saavat kerätyksi, menestyskilpailusta, kunnianhimosta, kateudesta, vertailusta.
Ei se ole yhtään helpompaa olla nöyrä, suostua Jumalan tahtoon ja löytää rauha. Siinä on omat kipuilunsa. Mitä tietoisempi ja itsetietoisempi ihminen on, sitä vaikeampaa on nöyrtyä Jumalan salaisuuden edessä.
-
Toisaalta, jos on Jeesus kantoapuna (en siis väitä, että uskovan elämä olisi aina yhtä silkkitietä), on aina joku johon turvata. Pahimmassakin hädässä on joku, kenen puoleen kääntyä. Jeesuksen ikeen (miten tämä "ies" taipuu???) ottaminen on päätös. Voihan siinä tilalla olla joku muukin kantoapuna?
-
Jeesuksen ikeen (miten tämä "ies" taipuu???)
"ies" on savvoo. Kirjakielen muoto on "edes".
Esimerkki: Mittee mies? Ethäsinnoo ies mies.
-
Toisaalta, jos on Jeesus kantoapuna (en siis väitä, että uskovan elämä olisi aina yhtä silkkitietä), on aina joku johon turvata. Pahimmassakin hädässä on joku, kenen puoleen kääntyä. Jeesuksen ikeen (miten tämä "ies" taipuu???) ottaminen on päätös. Voihan siinä tilalla olla joku muukin kantoapuna?
Kantoapua on, mutta esteenä on ihmisen itsetietoisuus omasta erinomaisuudestaan.
-
"ies" on savvoo. Kirjakielen muoto on "edes".
Esimerkki: Mittee mies? Ethäsinnoo ies mies.
Jepjep, mutta mikä on "ikeen" perusmuoto? Ies, iäs? Ja miten se sana taipuu? :icon_biggrin:
Tuota en ymmärrä, miten Jeesuksen tarjoaman kantoavun esteenä on ihmisen itsetietoisuus omasta erinomaisuudestaan. Eikä ole. Jos turvaa Jeesukseen ja sanoo, että nyt en yksin pärjää, auta minua, silloinhan nöyrtyy huomaamaan oman riittämättömyytensä ja epäerinomaisuutensa. Tai jotain... :icon_biggrin:
-
Jepjep, mutta mikä on "ikeen" perusmuoto? Ies, iäs? Ja miten se sana taipuu? :icon_biggrin:
Tuota en ymmärrä, miten Jeesuksen tarjoaman kantoavun esteenä on ihmisen itsetietoisuus omasta erinomaisuudestaan. Eikä ole. Jos turvaa Jeesukseen ja sanoo, että nyt en yksin pärjää, auta minua, silloinhan nöyrtyy huomaamaan oman riittämättömyytensä ja epäerinomaisuutensa. Tai jotain... :icon_biggrin:
Väittäisin että perusmuoto on ies, sitten ottakaa minn ikeeni, sinun ikeesi, meidän ikeemme, teidän ikeenne, heidän ikeensä jaa..mitäs vielä...me emme tahdo kantaa iestä, sanotaan jossain virressä, ikeen kantaminen on mitä lienee ... pääseekö tällä alkuun?
Jokin juttu siinä nyt on, ei siitä muuten olisi erikseen puhetta ollut. Missäs asiayhteydessä tämä nyt olikaan? Surkeaa miten vähän loppujen lopuksi tunnen Raamattua! Tämä on Vuorisaarnan makuinen tai jäähyväispuheen muttei löydy niistä...ei, nyt kyllä etsin tämän, johan nyt on...Olen paljon ajatellut että olisi aika mainiota osata vähän ulkoa, mutta en ole päässyt ajattela pidemmälle. Nyt aloitan, menee hermo.
-
Jep, se on Matteuksesta, ja sitä edeltää hyvin tuttu lupaus:
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani kevyt.
Alun alaviitteet ovat täynnä samaa lohdullisuutta: Murtunutta ruokoa hän ei muserra, suitsevaa lampunsydäntä hän ei sammuta/ Jos jollakin on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon.
Aivan kuin tässä nyt joka tapauksessa jälleen tavallansa kutsuttaisiin seuraamaan: Katsokaa minua
- alaviite on se kohta jossa Jeesus ratsastaa aasinvarsalla Jerusalemiin, Matt 21.5, nöyränä
Tarkoittaako Jeesus sanoillaan, että jättäisin oman uuvuttavan kuormani, ja kantaisin sitä iestä ja kuormaa, jotka hän antaa?
Siis ies ja kuorma kuuluvat yhteen, vai kuinka on.
1Joh 5:3 on alaviitteenä ja siinä sanotaan: Sitähän Jumalan rakastaminen on että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaat noudattaa.
Jos minunkin sydämeni olisi hieman lempeämpi ja nöyrempi
löytäisikö minun sieluni levon? Lempeän ja nöyrän saattaa olla hieman helpompaa noudattaa kehotusta rakastaa toisia. Ei sen kummempaa mutta siinä sitä jo onkin...
-
Ei se ole yhtään helpompaa olla nöyrä, suostua Jumalan tahtoon ja löytää rauha. Siinä on omat kipuilunsa. Mitä tietoisempi ja itsetietoisempi ihminen on, sitä vaikeampaa on nöyrtyä Jumalan salaisuuden edessä.
Näin on. Usein kärähdän hurjan suuresta tarpeesta päästä itse hoitamaan asioitani. Että nyt järkätään se terveys ja sitten se kutsumus ja sitten se ihana puoliso ja sitten sitä sun tätä... Kun tämä kaikki osoittautuukin kaukaiseksi ja mahdottomaksi noin vain järjestää, olen levoton ja epätoivoinen. Oman voiman tunto vain kasvattaa kärsimystä. Hienoja (ja valitettavasti huisin lyhyitä) ovat ne hetket, kun oivaltaa, että moiset järjestelyt on jätettävä korkeampaan käteen. Ehkä odottaminenkin on kutsumus. Ei kovin kevyt sellainen. Ihana tuo psalmi, että "Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen". Rukoilen kärsivällisyyttä.
-
Ehkä odottaminenkin on kutsumus. Ei kovin kevyt sellainen. Ihana tuo psalmi, että "Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen". Rukoilen kärsivällisyyttä.
Rukoillaan yhdessä.
Jossakin vaiheessa olin polttaa hermoni, kun tuntui että kaikkialla korostettiin sitä miten tärkeää on pitää oma elämä omassa hallinnassaan. Kun elämä itse opetti, ettei se nyt niin vain käy. Miksei se määrätyssä mielessä asiallinen tavoite ole - tehdä työtä vointinsa mkaan sun muuta, mutta kun ei niin ei...eli selvyyttä, kärsivällisyyttä ja sumun hälvenemistä, ellei sitten katsota että näitä kuljetetaan pimeässä laaksossa. Kun sielläkään ei tarvitse pelätä mitään pahaa. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä...minä rukoilen täällä päässä - tehdään diili jos tahdot - näin ajatellen kristityn elämä voi ollakin, no, ei ainakaan pitkäveteistä
:026:
-
Ihminen päättää :rukous:
Jumala säätää. :icon_sunny:
-
Väittäisin että perusmuoto on ies, sitten ottakaa minn ikeeni, sinun ikeesi, meidän ikeemme, teidän ikeenne, heidän ikeensä jaa..mitäs vielä...me emme tahdo kantaa iestä, sanotaan jossain virressä, ikeen kantaminen on mitä lienee ... pääseekö tällä alkuun?
wiki-tietoa: Ies on niskan taakse asetettava veto- tai kantolaite.
-
Rukoillaan yhdessä.
Jossakin vaiheessa olin polttaa hermoni, kun tuntui että kaikkialla korostettiin sitä miten tärkeää on pitää oma elämä omassa hallinnassaan. Kun elämä itse opetti, ettei se nyt niin vain käy. Miksei se määrätyssä mielessä asiallinen tavoite ole - tehdä työtä vointinsa mkaan sun muuta, mutta kun ei niin ei...eli selvyyttä, kärsivällisyyttä ja sumun hälvenemistä, ellei sitten katsota että näitä kuljetetaan pimeässä laaksossa. Kun sielläkään ei tarvitse pelätä mitään pahaa. Rohkeutta ja kärsivällisyyttä...minä rukoilen täällä päässä - tehdään diili jos tahdot - näin ajatellen kristityn elämä voi ollakin, no, ei ainakaan pitkäveteistä
:026:
Selvä peli, meillä olkoon diili.
Elämänhallinta on kyllä ihan vouhotusta. Oikeastaan paljon suurempi hallinnan tunne syntyy, kun ei yritä hallita. Ajatus siitä, että kaikki on aivan koko ajan Jumalan kädessä, riippumatta siitä, mitä mieltä minä olen asioiden tilasta, on kyllä hämmentävä. Usein tulen ajatelleeksi, kun asiat ovat hyvin, että nythän mä handlaan tätä elämää taas. Ja kun menee huonommin, että nyt mä menetin kontrollin. Väärin, väärin...
-
Härät laitetaan ikeeseen usein pareittain. Kutsumuskin on usein yhteistyötä. Suomalainen vertaus voisi olla saman veneen soutamista. Siinäkään ei sooloilemalla pääse pitkälle.
-
Härät laitetaan ikeeseen usein pareittain. Kutsumuskin on usein yhteistyötä. Suomalainen vertaus voisi olla saman veneen soutamista. Siinäkään ei sooloilemalla pääse pitkälle.
Ei ainakaan eikä varsinkaan, jos soudetaan vastakkaisiin suuntiin... ja siitäköhän syystä sitä osaa olla niin konstikasta olla kristitty, siis, edes nimeltä.
-
Härät laitetaan ikeeseen usein pareittain. Kutsumuskin on usein yhteistyötä. Suomalainen vertaus voisi olla saman veneen soutamista. Siinäkään ei sooloilemalla pääse pitkälle.
Nyt hän Sinä hupsuja puhut. Sooloilemalla pääsee pitkälle kun heittää muut veneestä ja tarttuu rivakkaasti airoihin ja uskoo itseensä ja Häneen.
ps. kuvitelkaapa tätä ihmis joukkoa samassa veneessä, ei taitaisi tulla kosken laskusta mitään. :icon_wink:
-
JA kello on: 0:03
ON vaikeeta saada körttiä yhteen muottiin?
Mitä sitten kattaakaan kunnon körtti, joka
-elää kunnollista elämää
-pyrkii elämään sitä
-pyrkii taistelemaan itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä
-saarnaa paremman maailman puolesta
- pyrkii antamaan toivoa raskasta elämää eläville
tärkein kaikista: olemaan realisti, siinä kuinka hyvä pystyy olemaan
tai edes minimaalisen vähän aiheuttamaan tuskaa muille
tai herätellä nätisti itsekkäitä ihmisiä katsomaan peiliin
Ihmiselämiä on niin erilaisia, että
- edes mensalainen ei välttämättä osaa asettua rappio-ihmisen asemaan
Taito voi olla myös luonteenpiirre
Maailmankuva on jokaisella värittynyt kokemusmaailman myötä
Kaksi maailmaa ei aina kohtaa kuin jollain yleisellä tasolla kahvin ja pullan kera kerran vuodessa
-
"Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut".
Ef. 4:32
-
Kyllä se kirkkovene kulkisi aika vaivaisesti yhden soutajan voimin.
-
Härät laitetaan ikeeseen usein pareittain.
Härkien pitää myös pysyä rintarinnan "samoissa askelissa", kun ne ikeeseen kytkettynä vetävät maan muokkaukseen tarkoitettua kuormaa (auraa). Toinen häristä on aina kokenut. Nuori ja kokematon asetetaan kokeneen pariksi oppimaan "yhteistyötä".
Tässä on meille ihmisillekin paljon oppimista. Kunpa itsekin osaisin kulkea samoissa askelissa Jeesuksen kanssa. Mahdotontako?
-
"Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut".
Ef. 4:32
Jukra, että pystyisi edes joskus, edes vähän. Ehkä Jeesus sovittaa käyntinsä meidän kulkuumme, mutta jotenkin en siitä pääse, että tahtoisin ymmärtää mitä se uskossa kasvaminen on. Hän oli hiljainen ja nöyrä sydämeltä. Seura varmaan tekee kaltaisekseen, ja paljon Herransa kanssa seurustellut kyllä lupauksen mukaan saattaa vähäisessä määrin tässäkin tulla seuransa kaltaiseksi...että hän joskus ainakin haluaisi olla kuin Jeesus. Kyllä uskon että joku siihen kykeneekin, vaikka meihin jää ilman muuta myös se perusteellinen perisynti. "Me muutumme sen kuvan kaltaisiksi, jota katselemme".
Ja hän lupasi: niin te löydätte levon sielullenne.
No nyt se haeskeltu löytyi: Ps 131. Jokin juttu tässä on - kun pettyy itseensä ja toimiinsa, tämä lohduttaa, sillä vaikka joskus "pyrkisikin liian korkealle" ja murehtisi sitä perusteellisesti, siitä vapautuu kun lopettaa jossittelun...jos minä olisin...jos minulla olisi ollut... on lopulta äärettömän tyynnyttävää sanoa: Kun minä olin nyt vain kertakaikkisen typerä. En kenties voi korjata mitään, mutta olen pahoillani. En tiedä mitä tapahtuu, mutta olo huojentuu. Minun mieleni on levollinen.
Jaa, niin...Pena ajatteli niitä suuria kirkkoveneitä...minä vain meidän pessimistijollaa. Sillä on sellainen nimi, kun se ei ole optimistijolla.
-
"Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut".
Ef. 4:32
Hö..ei muuta kuin pöydät nuri ja vähän raippaa niin kuin Opettaja teki palatsissa "kaupustelijoille".
Eli ei mitään "kauppoja ja vehkeilyjä" , "täydellisten" kanssa.
ps. :icon_cool:
:icon_wink:
-
Eihän hyvä käytös ole mitään vehkeilyä tai lehmänkauppojen tekemistä.
-
Jari Jolkkonen ja Jaakko Heinimäki havainnollistavat asiaa:
"Luterilainen autonasentaja rakastaa lähimmäisiään ja toteuttaa Jumalan tahtoa vaihtamalla haalarit päällä jakopään hihnaa"
Joo toki, onhan se noinkin... vaan entäs tilanteessa, jossa pitää valita, jatkanko nykyisessä duunissa vai yritän vaihtaa ihan toiseen? Koetanko hommata perheen, elän yksikseni vai ryhdyn johonkin yhteisökämppäsysteemiin? Tuntuu että Lutherin malli sopii maailmaan, jossa ihmiselle on ollut paikka paljon valmiimpana kuin nykyään. Entäs kaikki ne, jotka eivät kelpaa työelämään?
Aika moni työtehtävä on kuitenkin enemmän tai vähemmän turhuuden palvelemista. Tällä hetkellä tuotan työkseni tilastolukuja, joita käytetään myös väärin ts. uskoen, että ne esittävät jotenkin objektiivisempaa totuutta kuin ihmisten sanat ja mielipiteet. Niiden perusteella sitten tehdään päätöksiä, ja minua hävettää. Hyödyllisempi tunsin olevani yhden työttömyysjakson aikana, jolloin huseerasin järjestöissä ja vapaaehtoisprojekteissa. -No, ehkä siitä on hyötyä että nyt maksan veroja sentään, vaikka työni itsessään ei ole tärkeää tai on jopa vahingollista.
Mistä se ajatus, että työn ns. hedelmät olisivat automaattisesti jotain hyvää, lähimmäisen rakastamista? Työtäänhän keskitysleirien vartijatkin vain tekivät!
Voisin ajatella, että yhdessä tässä mennään ja jos jonkinmoisille kutsumuksille on paikkansa, eivätkä ne kaikki sitä vaadi että olisi työelämässä tai eläisi perhe-elämää tai olisi muutenkaan kovin näkyvästi hyödyllinen. Ehkä luostareillekin olisi paikkansa.
Omasta puolestani en ole ehtinyt kutsumusta miettiä silloin kun työ sattuu olemaan mukavaa. Mutta silloin kun tekee jotain tylsää rutiinihommaa, jota jatkuu ja jatkuu ja joka on vain tehtävä, on joskus tullut mieleen, että tämä on nyt vissiin sitä kutsumustyötä. Jos työ hauskaa olisi, niin herrathan sen tekisivät...
Herroilla on se pahin paskaduuni eli kokoustaminen ja edustaminen ja isomman herran edessä pokkurointi.
En osaa ajatella, että kutsumus liittyisi työn miellyttävyyteen, mutta liittyykö se siihen, miten työssään pääsee annettuja lahjojaan käyttämään? Useinhan semmoinen työ juuri - kai - voi olla mukavaa. Ja myös semmoinen työ, jossa voi itse päättää, miten sen tekee.
-
Mistä se ajatus, että työn ns. hedelmät olisivat automaattisesti jotain hyvää, lähimmäisen rakastamista?
Uskoisin, että mainittu ajatus on korostunut luterilaisuudessa vastapainoksi Roomalaiskatolisuuteen kuuluvalle ajattelulle jonka mukaan kristityn on tehtävä jotain aivan erikoisen hengellistä, palvellakseen Jumalaa. Niinhän Paavi & co opetti ja opettaa että kristikunnassa on erilaisia säätyjä joista toiset palvelevat Jumalaa paremmin kuin toiset tai ovat sitä kautta lähempänä Jumalaa. Luther opetti ettei kristityn tarvitse mennä luostariin kelloja kilistelemään tai kadulle traktaatteja jakamaan palvellakseen Jumalaa. Siihen riittää arkipäiväisen kutsumuksen hoitaminen.
Se kai perustuu ajatukseen, että yhteiskunta, esivalta jne. on Jumalan säätämä järjestys ja me kristittyinä olemme osa tätä kokonaisuutta. Kun hoidamme arkista työtämme ja velvollisuuksiamme, teemme oman pienen osamme siinä kokonaisuudessa jonka Jumala on meille asettanut. Olkoon se sitten työtä, perheestä huolehtimista, auton jakohihnan vaihtamista tai työttömällä itsensä kunnossapitämistä, sairastavalla itsensä koossapitämistä tai mitä tahansa mikä kulloinenkin tilanteemme on. Idea on mielestäni siinä ettei kellojen kilistely, hoilaaminen kirkontornissa tai teetupatyö ole sen jalompaa Jumalan palvelemista kuin arkinenkaan työ.
Tuskinpa Jumala on tarkoittanutkaan kaikkia kristittyjä muutamaan kirkontorniin asumaan ainoana vaatteenaan perunasäkki tai esittämään luostarissa autuasta naamaa turisteille. Luterilaisuudessa Jkristinusko tulee alas, ihan ihmisen tasolle. Sitä kai Heinimäki yrittää tuoda esiin, vaikakin kuulostaa vähän provosoivalta tai jopa kärjistetyltä. Mutta niin se asia kuitenkin on.
-
Hengellinen yritteliäisyys menee eräillä todella pitkälle. Viimepäivien uutinen paavinkirkon jäsenestä Suomessa kertoo lihan kurittamisesta. En millään jaksa ymmärtää että kipu, sen vapaaehtoinen tuottaminen olisi jumalan palvelemista.
Paavalin piikki lihassa ei varmasti ollut kirjaimellinen piikkipanta.
Sairaudet ovat meille puhutteluksi, mutta niiden tuottaminen itselleen on sairasta.
Minun mielipiteeni (Pitääkö tämä joka kerta muistuttaa, ettei tulisi väärää käsitystä ?) kutsumuksesta on että sen toteuttaminen onnistuu parhaiten kun sitä ei liian paljon vatvo, kokeile, asettele kohdalleen, vaan toimii siinä missä tarvitaan. Ilman pakkoa, iloisesti ja jopa nauttien.
Jos se ei käy näin, se on velvollisuutta, mikä sinänsä on tärkeä ja kannatettava asia.
Kaikki lähtee rakkaudesta.
-
Samaa mieltä edellisen kanssa, mutta auttamattahan joutuu valintojen eteen, silloin sitä vatvoo. Teet minun mielestäsi viisaasti kun vatvot, etkä syöksy, kuule, öppis.
Mitä jos tekisit arkisesti plus-miinus-listan? Miitä voitat, mitä menetät, jos toimit noin - onko sinulla mahdollisuutta muuttaa ratkaisuasi ellei se toimikaan - miettimisessä auttaa joskus kynä ja paperi. Valinta on tehty tavallisena rukoilevana ihmisenä vaeltaen, parhaiden olemassaolevien tietojen perusteella, vähän kuin uuteen taloon muutto: Ei voi edeltä tietää asuuko naapurissa taistelevat, äänekkäät virtaset. Ajattelen, että suuri osa joutuu rukoilemaan vaan ylipäätään, jättämään elämänsä ohjat Jumalalle (tapahtukoon Sinun tahtosi... siinä se on) ja tekemään valintansa, erehtymään ja reivaamaan kurssia - siihenkin tottuu että ajaa kiville, eikä maallisessa mielessä pääse irti.
-
^Siinäpä se, kun ei tiedä, onko mahdollisuutta muuttaa toimimattomia valintoja. Etenkään työpaikkavalintoja, siinä kun on työnantajilla sanansa sanottavana. Kai olisi hyvä vain osata luottaa, että jokin kantaa vaikka valinnat menevät mönkään. Plussia ja miinuksiakin joutuu arvailemaan (kuinka todennäköisesti uudessa paikassa olisi parempi kuin nykyisessä, olisiko nykyisen kasvatettavissa paremmaksi, jne.)
Onkohan tuo roomalaiskatolinen kutsumusteologia ihan niin yksinkertaista kuin mitä minullekin on esitetty luterilaisessa propagandassa (esim. Erkki Niinivaaran Maallinen ja hengellinen, minuun syvästi vaikuttanut kirja).
Mites jos olisin pomo, toteuttaisinko kutsumustani parhaiten piiskaamalla alaiset mahdollisimman tehokkaseen suoritukseen ja erottamalla tehottomat, jolloin firman omistaja hyötyy, mitä varten minut tietysti on palkattu? Vai sallimalla vähän inhimillisemmän menon tehokkuuden kustannuksellakin?
-
Mites jos olisin pomo, toteuttaisinko kutsumustani parhaiten piiskaamalla alaiset mahdollisimman tehokkaseen suoritukseen ja erottamalla tehottomat, jolloin firman omistaja hyötyy, mitä varten minut tietysti on palkattu? Vai sallimalla vähän inhimillisemmän menon tehokkuuden kustannuksellakin?
Tuollainen tehokkuus on minusta kultamunia munivan hanhen tappamista. Piiskaamalla saatu ei kauan kestä.