Jaa täällä on ollut vaikka kuinka pitkät kisapuinnit, joista olen jäänyt vaille. Kommentoidaan nyt jälkikäteen jotekin.
Liikunnan ilo on kaukana naisten telinevoimistelun puomi-osuudesta. Ainakin finaali oli säälittävää katsottavaa. Naiset, tytöt ovat treenanneet aina kolmevuotiaista. Keskittyminen ja jännitys oli käsin kosketeltavaa. Pieni horjahdus saati telineeltä putoaminen näytti olevan kuin maailmanloppu. Kyyneleitä, kireitä ilmeitä, näennäistä ystävyyttä. Onko tämä laji terve ?
Juuri puomifinaalin kohdalla kiinnitin huomiota tasan samaan. Ja mietin, kehtaanko penkkiurheilijana katsoa koko lajia, kun se ei ole terve. Ihan fyysisestikään. Yleisiä ovat syömishäiriöt ja naisilta (tai "naisilta") vaadituista taaksetaivutuksista johtuvat selkärangan nikamakulumat. Vakavia loukkaantumisiakin on tapahtunut, pahimmillaan neliraajahalvauksia. Hätkähdyttävän upeita onnistuneimmat suoritukset silti ovat.
Minulle kisojen kohokohtia oli miesten 4x400 metrin viestijuoksu, jossa piskuisen Bahaman joukkueen ankkuri loppusuoralla kiri ohi paljon nimekkäämmän jenkin. Ja pienten ja/tai vähemmän tunnettujen urheilumaiden menestys, vaikkapa Botswanan ja Montenegron ensimmäiset olympiamitalit ikinä. Montenegron naisten käsipallojoukkue taisteli itsensä peräti hopealle. Palloiluja katselinkin paljon, ja sitten sitä judoa, josta olin jotakin ymmärtävinänikin. Euroopan yleisradioliitto EBU oli järjestänyt nettilähetyksiä kaikista lajeista, joten pääsin katselemaan niitäkin tapahtumia, joita Suomeen ei televisioitu - eikä tarvinnut kuunnella selostajia. Uintia en jaksanut, miksi siellä pitää olla niin tuhottoman paljon eri (pika)matkoja, ja miksi pitää kisata myös hitaammilla uintitavoilla eikä pelkkää vapaauintia? Siksikö vain, että Yhdysvallat saisi mitalisadetta?
Kepinviskely ei lajina minua paljon kiinnosta, mutta nyt ainakin meni miesten kisassa mitalit oikein. Match race teki purjehduksestakin jotenkin mielenkiintoista seurattavaa; paremmin pysyin kärryilla kun oli vain kaksi venettä baanalla kerrallaan.
