Kristus -- > risteys -- > kohtaaminen
"Ristin juurella" tarkoitetaan yhteisöllisyyttä. Ei ole muuta.
En tiedä, onko ihan reilua katkoa kommentista pätkiä, eikä varmaankaan ole ihan ok noukkia tänne palanen kun pitkästä aikaa poikkeaa-. Siitä huolimatta. Olkoon että vuosia taapäin itse taisin huomauttaa, että yksilöhän jokainen on ryhmässäkin, tämä nyt tuntuu hyvältä ajatukselta. Ehkä tässä vuosien varrella olen kasvanut johonkinpäin, tai kuka sen näkee, surkastunut. Ainakin olen kyllästynyt itseeni tarpeeksi.
Tämän syksyn ajatus joka tapauksessa, lähteköön vaan yhden ihmisen yhdestä merkillisestä jouluaatosta Anttolan kirkossa, en edes muista minä jouluna, haastettu miettimään asioita uudelleen ja jos nyt erehyn, oikaskaa olkaa kiltit te jokainen etten eksy.
-------------------
Jouduin miettimään, kun yhessä kirjottajaryhmässä kommentoitiin ulkoaopitun tuntusesti yhtä tekstiä, jotta onko missä kasvukertomus. No, osaan sen itekin ulkoa kun se tulee NVL:n palautteissa kaupan päälle aina.
Syystä luulen. Yhteiskunta on yksilön vahvuutta ahhhkeruutta tai omaa syytä ja omaa laiskuutta ja omaa tukien varaan heittäytymistä ja niinpoispäin raskaalla kädellä kuvaileva. Nuoruuteni kristinusko, ei mikään "kristillisyys" korosti yksilön pelastumista, tahdonratkaisua, uskoontuloa.
Ja minulle vain tapahtui jotain enkä tiedä mitä. En vain voinut jatkaa.
Rupesin kirjoittamaan toisin, yksi ja sama kelpaavatko ne enää. Ensin nuorista, jotka pakenevat perheväkivaltaa sekä massiivista joukkolähiötä ja yhdyskoulua jonka välitunneilla voi tapahtua pahoja asioita. Kylä ryhtyy pitämään silmällä pärjäävätkö kaupunkilaisnuoret, joille paikka on vain kesistä tuttu.
Sitten Talvisodasta, joka ei takuulla ollut yksilön ponnistus, semmoisena tänne olisi rajalta kävelty nopeammin kuin Stalin esitti.
Muistetaanhan se meillä.
Ja vai kasvukertomus, sadan viiden päivän yhtämittainen säikähdys se ennätti olla.
Jäljet näkyvät niin pitkään kuin on ihmisiä jotka sen kokivat: Kotikaupunkiani puolustanut pikkulotta sanoi ettei tahdo puhua siitä. Kun ne tulee taas uniin, ne asiat. Kaksisataa ylilentoa, pommituspäiviä joina suojista ei päästy ollenkaan pois.
Kasvukertomuksen siitä tietysti saisi. Saihan Raustelakin, mutta ne pojat eivät vaikuta kuin leikkineen sotaa. Selvittiin, kun meitä oli me.
Mietin kun minun ei tarvitse työkseni kirjoittaa, mikä on. Osaanhan minä sen kaavan, kun tein kuusi semmoista. Yksilö on semmoinen, kirjan lopussa tämmöinen. Väliin jännittäviä tapahtumia ja erilaisia nuoria, muttei liiaksi.
Ennen noista näkee, miten oma ajatus on kulkenut sen jouluaaton jälkeen.
-------------------------
Yhä vahvemmin olen muistanut vuosien takaa, oikein tai väärin ymmärretyn sanan joka ondongan kielessä tarkoitti yhtä ihmistä, yleensä ihmistä, ja minusta on tainnut tulla semmoinen "yleensä ihminen"-
----------------------------
Sen takia äkkiseltään kirjoitin ihmisryhmistä, yleensä kyläläisistä, Talvisodasta vahvemmin katsomatta oliko siinä nyt se kasvukertomus. Viimeksi poikajoukosta joka ei yritäkään muuta, kuin olla meidän sakki.
Sitten vähän ihmettelin.
Ei kukaan tämmöstä huoli.
Tässä on me, ei yhtään minää.
---------------------------
Talvisota. Toden mukainen tarina ei vain asetu muottiin. Kun kun ne yhä tulevat uniin. Kun niin moni kertoo että sota pelkästään rikkoi. Nykyisin sanottaisiin, traumatisoi. Joltain vietiin henki, lopuilta elämä-
Ja silti. Kun Jatkosota syttyi, ei siinä ollut mitään epäselvää, kertoi isäni. Ajatus siitä että MEILTÄ vietiin Karjala, oli niin väkevä. Tamperelaisten työmiesten ajatuksissa.
---------------------------
Ehkä on kadotettu tuo. Että ollaan me. Me ollaan.
Meidät on lunastettu. Ihmiset. Calvinia ymmärtää ja sen mutkikasta kaksinkertaista predestinaatiota vain tämän ajatuksen kautta, ei se ole niin kaukana Lutherista, mutta taatusti Lutherin suoraviivaisuudelle vieras kun on niin venkurainen.
Ei minulla itsessäni ole mitään merkitystä vaikka kuinka kiemurtelisin, tekisin vapaantahdonratkaisuja ja muuta.
Onko niin? Kerran, kuolemani päivänä, kun herään tästä unesta mikä elämäni on, Jumalani sanoo, tule, ihmislapsi.
…………………………………
Enhän minä sitä tiedä,
En tiedä mitään, en edes sitä kuinka ylihuomenna ajattelen jos elän. Tiedämmekö me. Kirkko kantaa sitä tietoa, minulle se olisi liian suuri, liian raskas.