Keskustelu > Seuratupa

Pelastusepävarmuudesta ja parannuksen tekemisestä

(1/26) > >>

Etsijä:
Olen perusluterilainen, ja itse koen olevani uskossa. Olen puoliksi tahtomattani ja puoliksi uteliaisuuttani tutustunut vapaiden suuntien opetuksiin ja näkemyksiin, ja tutustunut niitä tunnustaviin ihmisiin. Kaikki tämä aiheuttaa aina ajoittain ahdistusta, epävarmuutta koko omasta pelastuksesta uskosta ja kelpaavuudesta.

En jaksaisi tehdä parannusta elämästäni, viettää aktiivista elämää seurakunnassa ja harjoittaa enempää hartautta jne. Olen hyvin epävarma siitä, että riittääkö pelastukseen todella se, ettei tarvitse itse tehdä mitään. Uskoni ei välttämättä usein näy teoissani ja elämässäni, ja kun vertaan itseäni ”elävästi uskossa” oleviin ja heidän elämänsä malleihin, en jaksa edes yrittää. Enkö voisi vain elää tätä elämääni tavallisesti, ja olla kiitollinen Jumalalle esim. tavallisista harrastuksistani, työstäni, ystävistäni jne, nauttia elämästä... Mutta kun sanotaan, että ”elävä usko kyllä näkyy teoissa”, ja itse on ikään kuin oikeasti uskovan seurakunnan ulkopuolella, niin sitä epäilee, onko oma usko riittävää.

 Kun olen kuullut sellaistakin puhetta, että jos tekee jotain, mikä ei ole uskoville yleisesti hyväksyttyä (esim. avoliitto heidän mukaansa), niin epäillään onko uskossa lainkaan. Lisäksi en ole varma, pitäisikö Raamattua tulkita kuinka sanatarkasti. Mitäs jos nämä muut, vapaiden suuntien (sori jos yleistän) yms. ihmiset ovatkin oikeassa, se on sitten suoraa menoa helvettiin! Onkohan jollain samanlaisia kokemuksia, ja miten pääsitte yli niistä?

Sanneli:
Kurjaa tuommonen, suorastaan masentavaa. Mitä mää oon joillain foorumeilla esim. hellareitten tai kansanlähetykseläisten kanssa jutellu, on siinä kyllä tullu aika veemäiset fiilikset. Tulee vähä semmonen olo ettei ne pidä mua oikein minään kun en oo "tullut uskoon", "antanut elämääni Jeesukselle" tms.
On tekemättä vielä mun parannukseni.

Progressor:
Minä olen kallistunut sille kannalle, että jos tuollainen oikean kristityn elämä ei tunnu ollenkaan luontevalta, niin ei sitä kannata väkisin yrittää. Jos joskus "tulen uskoon", niin varmaankin innostus seurakuntatoimintaan ja hyviin töihin syntyy itsestään.

MInusta on parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain falskisti. Itse kun kamppailen koko ajan oman uskoni heikkouden kanssa, niin en voisi edes kuvitella tekeväni esimerkiksi lähetystyötä. Jos siinä ei ole sydän täysillä mukana, niin ei sillä luultavasti kovin paljon hyvää saa aikaan.

vaivainen mato:
Uskoon tulot ja elämän antaminen Jeesukselle ovat Joonas Laguksen mukaan apuvapahtajia,
Parannuksen teosta sanoisin: Erään nuoren teologin (vihitty joskus papiksi) mukaan kirkon suurin virhe on parannuksen teosta saarmaaninen.
Pelastusvarmuudesta: Kuunneljaa Jaakko Eleniuksen puheesta Arvi Logrenin antama kuvaus pelastuksesta. (oikea kuvaus 'yksin armosta')
Ihminen pyristelee aina Jumalaa vastaan.

Sarai:
Etsijä: Ymmärrän fiiliksiäsi paremmin kuin hyvin.

Oma taustani on lapsuudesta asti körttiläisyydessä. Riparin kävin Vivamossa ja Sanantalo tuli tutuksi. Opiskeluaikana elin jonkinlaista uskonkriisiä, ja silloin törmäsin poikaan, joka oli "ei helluntailainen, ei vapaakirkollinen, vaan uskovainen". Piti siis itseään "vielä parempana" kuin näitä edellä mainittuja. Minun pieni uskoni ei ollut sen rinnalla mitään. Kriisini takia olin muutenkin heikoilla, ja ihastumiseni kyseiseen poikaan ei ainakaan parantanut tilannettani. Hän sai minut "vakuuttumaan" (sana, jota hän käytti paljon) siitä että minun pitäisi tulla uskoon ja mennä kasteelle. Kuuliaisuuttani meninkin, mutta tulon kanssa oli vähän niin ja näin. Koskaan en saanut "pyhän hengen kastetta", en edes puhunut kielillä, vaikka sitä kuinka yhdessä rukoiltiin. Poika oli vakuuttunut siitä, että hänellä oli henkien erottamisen armolahja, ja että minä olin vielä pimeyden voimien vallassa. Meni muutama kuukausi ennen kuin tajusin, että tosiasiassa pojan mielenterveys oli pahasti säröillä. En tietenkään voi sanoa, oliko pojalla todella tuo armolahja, mutta ainakaan hän ei ollut saanut sen mukana käyttöohjetta, armo oli siitä lahjasta kaukana.

Sain lopetettua seurustelusuhteemme. Sain siihen tukea veljeni vaimolta, (hellari) joka hyvin järkevästi puhui minulle siitä, miten ihmisellä on itsellään vastuu omasta käytöksestään ja siitä miten armolahjojaan käyttää. Veljeni vaimo oli toki onnellinen, että olin käynyt kasteella, mutta muuten hän oli kuin vastakohta tuolle entiselle seurustelukumppanilleni. Armollinen, rakastava ja lämmin.

Sekin lämpö jäähtyi, kun muutin avoliittoon nykyisen aviomieheni kanssa. Itsekin olen aina ajatellut, että ihanne olisi muuttaa yhteen vasta avioliitossa. Ihanne olisi myös ettei koskaan olisi ilkeä toiselle ihmiselle, ettei koskaan kiroilisi, että osaisi rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Kaikkia ihanteita ei aina voi toteuttaa.

Kasteella käymisestäni muodostui minulle ongelma. Vilpittömin mielin sen aikanaan tein, mutta jälkeenpäin se on silti harmittanut. Lopulta selitin sen itselleni niin, että Jumalan näkökulmasta se oli turhaa, mutta minun näkökulmastani siinä tilanteessa tarpeellista. Ja jos se oli väärin, niin kyllä Jumalan armo siihenkin yltää.

Pitkään olen ollut uskoni suhteen tuuliajolla. Tuntuu, että Jumala ei puhu minulle. Uskovat ystävät saa profetioita ja kaikenlaisia kokemuksia. Minä en saa mitään. Erityisen allerginen olen kaikenlaisille parantamiskokemuksille, koska itse en ole kroonisista sairauksistani parantunut. En tosin ole sitä uskaltanut edes rukoilla: hylätyksi tulemisen tunne olisi vielä suurempi, jos sitä rukoilisin eikä se toteutuisikaan.

En edes tiedä, mikä minut tänä kesänä on vetänyt takaisin körttiläisyyden pariin. Ehkä pari ystävää, jotka ovat riittävän tavallisia olemaan ihmisiä. Edelleen harmittaa, että en päässyt herättäjäjuhlille. En tiedä saanko itsestäni irti niin paljon, että lähtisin seuroihin. Jumalanpalveluksissakaan en ole käynyt kuin viimeksi jouluna. Ja silti kaipaan jotakin. Koko ajan.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu