Aivan samoin on laita hengellisessäkin suhteessa. Siinäkin on vanhuudenaikansa, jolloin Herran työ alkaa olla kypsää ihmisessä, jossa Hän saa työtänsä tehdä. Silloin ei tahdo jalka enää toisen edelle kantaa, ei pääse enää niinkuin ennen liikkumaan mihin tahtoo, tahtoo jäädä muista jälkeen. Näkö rupeaa vähenemään, kuulo loppumaan, ymmärrys heikkenemään. Päivä rupeaa laskemaan ja ilta tulee. Pää muuttuu harmaaksi, ruumis vapisee, ei näe lukea, ei jaksa veisata, ei tahdo jaksaa vaivaantuneita polviansa notkistaa Herran eteen, ei pääse menemään enää niinkuin ennen on päässyt, on ulkonaisesti hyvin viheliäisen ja vaivaisen näköinen, joten pintapuolisesti ajatellen voisi kysellä, että mitähän Herra tuotakin täällä vielä pitää, kun näyttää siltä, että se on vain täällä muiden vaivoina.
Mutta ulkonaisesta kulumisesta huolimatta on kilvoittelevassa ihmisessä Herran työ silloin kaikkein ihanimmillaan. Siinä on silloin Herralle kypsynyttä viljaa, joka on kypsytetty syvissä elämän kokemuksissa ja suurissa vaivoissa, kiusoissa ja ahdistuksissa. Sellaisesta ihmisestä ei koskaan tarvitse nähdä, että hän menisi tuulien mukana ja horjuisi niiden vietävänä. Ei hän katso puolellakaan silmällä enää maailmaan päin, ei hänen mielensä tee sinne. Jos nuorempi menee häneltä kysymään jotakin neuvoa, niin sieltä saa kypsyneen neuvon. Ja vaikka tällainen vanhus olisi jo aivan kelvoton tälle elämälle, on hänen seurassaan olo kuitenkin aina suureksi rakennukseksi. Luulen, että Jumala päästää ainakin muutamia tällaiseen korkeaan ikään, minkä Hän on hyväksi ajatellut, jopa 80 vuoteen, sitävarten, että me saisimme nähdä niissä Herran ihanan käsialan, vaikkakin hyvin rötöisessä kuoressa.
Vilhelmi Malmivaara
