Leena kirjoittaa rohkeasti aiheesta joka kolkuttelee minua vieläkin silloin-tällöin kun vastaavia sukukokoontumisia on.
Selvästi minussa on kahdenlaista seurallisuutta. Tykkään pienimuotoisista tai ainakin tuttujen keskeisitä tapaamisista, sekä sellaisisa suuristakin tapahtumista joissa saa olla omissa oloissaan ja kuunnella tai katsella. Hälinä on minulle myrkkyä.
Omanpuoleiseen sukuun on joskus kiva mennä, eihän niissä enää montaa ihmistä olekaan. Matin suvun tapaamiset ovat vaikeita minulle.
Eräs Tampereen serkku jos on paikalla, on tilanne pelastettu.
Meillä kaikilla on mieltymyksemme. Luin juuri Paavo Ruotsalaisen arviot ensimmäisen Pohjanmaan matkansa aluksi. Ylpeitä, puhumattomia, ei-vieraanvaraisia olivat hänen mielestään.
Karjalaiset olivat taas puolestaan puhua pälpättäviä, meluisia innostujia. Kuin kalliolle heitetyt siemenet. Samanlainen kriitikko Paavo tuntui olevan kuin minäkin.
Olen kyllä mennyt usein velvollisuudestakin, ja lopuksi se on kääntynytkin siunaukseksi.
