Tänään nousi mieleen SV251:n alku - veisattuna: "Nyt maailman ahdistavan / Pois torjun julmain juoniensa tähden". Sanathan tuossa ovat paikoin hyvinkin karut, mutta mikä mahtava, majesteettinen, pakahduttava sävelmä joka kieputtaa ja niekuttaa niitä. Tämän virren muistan elävästi eräistä talvisista hautajaisista Nurmossa 80-luvun puolenvälin tienoilla: saatoimme vainajaa kirkkoon siunausta varten ja kovassa pakkasessa pysähdyimme kirkon avoimen oven eteen jonka kynnyksellä kaksi pappia veisasi tämän mahtavan, karun virren, minkä jälkeen vasta toimme arkun sisälle kirkkoon. Siionin Virret puhuvat kun ei itse löydä sanoja.