Kun joskus aloitin kirkon vanhoihin herätysliikkeisiin tutustumisen, se alkoi Paavo Ruotsalaisesta / körttiläisyydestä.
"Körtihenkistä" kirjallisuutta lukiessani tuli sellainen kuva, että Hedbergin ja Renqvistin suunnat ovat jossain määrin pielessä, koska "Paavon porukassa" vastustettiin ja jopa niistä varoitettiin.
Hedberg taasen oli tukkanuottasilla Ruotsalaisen ja Renqvistin porukan kanssa ja piti heitä harhaoppisina.
Nyt en 100% varmasti muista, vastustiko Renqvist molempia (Paavon ja Hedbergin) liikkeitä, veikkaan että vastusti.
Varsin koviakin sanoja lenteli johtajien suusta naapurin puolelle.
Ennakkoluuloistani huolimatta luin yhden Renqvistin elämänkerran ja yllätyin iloisesti.
Siinä olikin kristilliselle uskolle antautunut mies.
Hedbergin tekstejä lukiessani ei hänkään mitenkään epäkristilliseltä tunnu.
Iloisesti yllätyin lukiessäni Pietari Kurvisen (evankelinen liike) erään elämänkerran siitä, että hän poikkesi ed. mainituista veljistä siten, että hän ei lukemani perusteella heittänyt lokaa muiden herätysliikkeiden edustajien niskaan, vaan näki toisissa positiivisia puolia. Luin lyhyen elämänkerran Frans Hannulasta (evankelinen liike) ja hänkin tietyllä tapaa iän karttuessa avartui enemmän ja enemmän ja suhtautui vanhana hyvinkin myönteisesti toisiin herätysliikkeisiin. (En tiedä, mahtoiko hän jkoskaan kovin jyrkkä muita kohtaan ollutkaan).
Oma suosikkini Lagus käytti joskus varsin kovaa kieltä ainakin muistaakseni Hedbergiä vastaan. Oli tietyllä tapaa raskasta lukea sitä loan heittoa.
Niinhän se Paavalikin riitautui Silaan kanssa, aivan kuten monet 1800-luvunkin uskon veljet olivat riidoissa keskenään.
Joskus pidin jonkinlaisena hurskautena tai jopa tavoiteltavana tilana epävarmuutta uskonasioissa. Esim. pelastusvarmuuden puuttumista saatoin pitää jopa jonkinlaisena hyveenä. Jos joku ei ole epävarma, hän on jotenkin hakoteillä.
Muutin sitten mieleni jonkun Lutherin tekstin perusteella (ehkä kirjan "Sidottu ratkaisuvalta"), kun tajusin, kuinka hassu näkemys minulla oli.
Epävarmuus uskonasioissa ei tuon oivalluksen jälkeen muuttunut, mutta en enää pitänyt epävarmuuttani ihanteena ja hyveenä.
Tarkoitukseni on tutustua enemmänkin evankelisen liikkeen puolelta tulleisiin teksteihin.
Tuolle liikkeelle ominaista oli ainakin 1800-luvulla se, että Kristuksen sovituksen tuoman autuuden saa omistaa heti siltä istumalta, kun Jumala laittaa ihmisen herätyksen tilaan.
Kun luen tuosta "vapaasta armosta" ja kovia korostuksia autuudesta, joka on kaikille jo valmistettu (tällä hetkellä on meneillään Pietari Kurvisen kirjoittamaa tekstiä) tuntuu, kuin oma sisikuntani vastustaisi voimakkaasti tuollalista julistusta.
Sisikuntani jotenkin ärsyyntyy, tympääntyy ja muutenkin hyljeksii tuota opetusta.
Johtuuko se siitä, että olen lukenut Paavo Ruotsalaisen puolelta tullutta opetusta liian paljon?
Vai siitä, että tuota opetusta pitääkin karttaa?
Vai ehkä siitä, että sisikuntani on vain sen verran synnin turmelema, että on luonnollistakin, että se tuollaista opetusta karsastaa?
Minusta tuntuu siltä, että tuo viimeksi mainittu syy on se pääsyy, ehkä jopa ainut syy.
Kyllähän minä Raamatusta olen näkevinäni, että Kurvinen ja Hedberg puhuvat tuossa autuus/pelastusvarmuusasiassa ja siitä iloitsemisasiassa samaa, mitä UT, mutta siitä huolimatta on niin vaikea itselleen omaksua asiaa.
En muista, olisiko Raamatussa missään pidetty ihanteena sitä, että ihminen jäisi ikäänkuin ruikuttamaan auki olevan evankeliumin oven eteen ja odottamaan jotain erikoistunnetta, että voisi uskoa.
Sellaista olen ajatellut, että ihminen on kuitenkin, mitä on, ja heränneen ihmisen on monesti vaikea uskoa kohdalleen sitä, että Jeesus on kertakaikkiaan sovittanut tuon ihmisen synnit. Tästä johtuen ollaan sitten sellaisessa epävarmuuden tilassa, jossa janotaan "armon vilahduksia". Siinä huudetaan avuksi "Herran nimeä" ja pelastutaan kaikessa epävarmuudessa, koska jokainen Herran nimeä avuksi huutava pelastuu.
Hajanaisia olivat nämä ajatukseni. Jatkan Evankelisten isien tekstien tutkimista ja toivon, että itsekin joskus löytäisin saman, mitä he ovat löytäneet.
Sellainen epäilys minulla vielä on, että ehkäpä Ruotsalainen, Hedberg ja Renqvist olivat väärässä toistensa suhteen: ehkäpä erot uskon ytimen suhteen heidän välillään olivatkin merkittävästi vähäisemmät, mitä he itse kuvittelivat.