Joo en tiedä onko minulla tähän enää oikein mitään sanottavaa... en oikeastaan ollut etsimässä käytännön neuvoja itselleni, vaan kuulemassa käsityksiänne jostakin periaatteellisesta kysymyksestä. En minä muutenkaan elämässäni mitään ohjeita seuraa. Ymmärrystä olen hakemassa siitä miten kristityt ajattelevat. Eipä mitään yhtenäistä linjaa näytä olevan. Yksityisviestinä olen saanut myös lainaamani tekstin kanssa eri mieltä olevia näkemyksiä kuullakseni.
Jotenkin hassua - minusta tuntuu, ettei se mene perille, että en minä minkään Jumalan olemassaoloon usko. Siis tuommoiseen ihan perusjuttuun. Voihan se olla joo, mistäs minä tietäisin. Ja olisi ihan kiva jos olisi olemassa, ja vielä parempi jos silloin myös uskoisin että on, mutta tämä nyt on tällaista jossittelua vain.
Jos viidesläiset ovat oikeassa, menen siis helvettiin. Sitä minä kyllä siinä kuviossa ihmettelen, miten taivaaseen päätyvien uskovien vanhempien taivas voi olla oikeaa taivasta, jos joku lapsista onkin joutunut helvettiin. Kai heidän silmänsä sitten aukeavat ja he näkevät että osa kaikkivaltiaan viisasta ja armollista suunnitelmaa oli myös heidän lapsensa helvettituomio.
Sikäli voin jättää asian ajattelemisen sikseen, että enhän minä omalla päätökselläni voi uskomaan ruveta. Mutta kyllä se silti vain vaivaamaan jää. Olisi niin paljon helpompaa uskoa olevansa luotu ja että edelleen on Luoja joka kyllä antaa kaiken mitä tarvitsen, niin että voin luopua omastani niiden hyväksi jotka sitä tarvitsevat. Noin se usko minussa luullakseni toimisi, vaikkei se kaikissa kristityissä sitä näytä tekevän. (Jampelle huomautan tässä vaiheessa, että tuo luopuminen ei olisi mitään millä ansaitsen pelastusta, vaan se jo itsessään olisi sitä pelastusta.) Mutta nyt kun en usko, tarttee varmuuden vuoksi koota mammonaa ja haalia kaikenmoisia kokemuksia ja kyllä maine ja kehutkin kiinnostaisivat. Näin jotta kuollessani voisin tuntea että olen sentään elänyt.
Tuosta seuraamisesta, jota myös Pena ehdotti luonnehdinnaksi: Sitä tekee yhtä pätevästi ne tilastotieteilijän mielestä ei-kristityt kuin ne hänen mielestään kristitytkin. Ei se oikein erotteluun kelvolliselta kriteeriltä vaikuta. Toisaalta seuraamis-ajatuksen voisi tietysti viedä siihenkin, ettei mitään erottelua tarvita, ainakaan erottelua sen perusteella mitä itse kukin totena pitää (eli uskoo). Voidaanhan se lopullinen erottelu suorittaa tekojenkin perusteella, ihan kuten Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kuvauksessa.
Luterilaisenkin opin ilmaiseva Athanasioksen tunnustus on tässä käsittämättömän ristiriitainen: Yhtäältä sanoo, että "Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen. " Mutta sitten toisaalta taas: "Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen. " Jos hyvää tehneet kaikki pääsevät ikuiseen elämään, sinne pääsee kyllä paljon niitä, jotka eivät ole pysyneet yhteisessä kristillisessä opissa. (Ja körttiläisyyshän kuulemma on luterilaisuutta, eikös, joten täältä sopinee kysellä tuohon täsmennystä. Eihän tuota kukaan järkevä pakana pysty tajuamaan, kumman perusteen mukaan sitä oikein loppusijoituspaikka valitaan.)
Kyllä minulla jonkinlainen henkilökohtainenkin huoli on, mutta se ei koske perinteisessä mielessä taivaspaikkaa saati syntien anteeksisaamista. Ehkä se on ilmaistu
Matteuksen evankeliumin luvussa 16, jakeissa 24 - 27 (joka onkin keskusteluun sopivasti otsikoitu "Jeesuksen seuraamisesta"). Eli näinkö minä tässä kumminkin kadotan elämäni?
Ja ehkä tuon asioita esille keskusteluun siltä varalta, että täällä joku sattumalta onnistuisi löytämään ne juuri minut vapauttavat viisaat sanat, vaikka ihan vahingossakin. Sitä on joskus esim. kirjallisuutta lukiessani tapahtunut.
