Pelko

[öppiäinen]

Miksei pelko ole kuolemansyntiluettelossa mukana? Vaikka olenkin kateellinen ja vihan vallassa, niin sillä tavoin myrkytän lähinnä vain itseäni. Mutta pelkoperäisillä laiminlyönneillä taidan eniten oikeaa pahaa saada aikaan, tartutan eteenpäin sitä samaa saastaa mitä itse olen kohdannut.

Kun pitää itseään tylsänä ja jäykkänä ja epäempaattisena ja itsekeskeisenä, ei helposti uskaltaudu normaaliin sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja paradoksaalisesti vaikuttaa ylpeältä, vaikka siitä tunteesta on ylpeys kaukana.

Kirkosta tullessani kuljin jalkavaivan takia muutaman pysäkinvälin bussilla, ja keskisillalle asettuessani hoksasin samasta bussista työvuorossa olleen suntiomme, joka ilahtuneen näköisenä tervehti, mutten uskaltanut vastata. Ja en tiedä näinkö vai pystyinkö kuvittelemaan sen ilon sammumisen hänen kasvoiltaan, ja oma käytökseni tuntui pahalta ja mieleeni tuli taannoin lukemani oivallinen artikkeli häpeän tunteen synnystä, kun varhainen vuorovaikutusyritys törmää ei-mihinkään (kuinka saatoinkaan kuvitella olevani toiselle jotakin). Ehkä suntiomme sen kestää (pyydänkö anteeksi kun ensi kerran näemme?), mutta kun käyttäydyn tuolla tavoin jatkuvasti ja muuallakin.

Nyt pitäisi kirjoittaa sähköposti kummilapseni äidille. Oli muutenkin tehtävälistalla täksi päiväksi, vastauksena jouluviestiin, ja lisäksi sain päivän saarnassa huomautuksen kumminvelvollisuuksieni laiminlyönnistä    (eipä tullut tälläkään kertaa jyrisevän parannussaarnana vaan ihan sivuhuomautuksena, jonka ei varmaan ollut tarkoitus mitään synnintuntoa herätellä). Osaisinko ajatella, että ei "pitäisi", vaan että "saan"? Että jos en nyt kirjoita, se on aidosti tylyä, ja että vastaanottaja vilpittömästi voisi ilahtua elonmerkistäni?

En pelkää yleisön edessä esiintymistä, suun avaamista kokouksessa tai edes yleisen pilkan kohteena olemista, vaan tuota normaalia (kahdenkeskistä) sosiaalista vuorovaikutusta ja siihen liittyvää ystävällisyyttä.

[Pirska]

Tuntuisiko sinusta paremmalta, jos pelko olisi kuolemansynti-luettelon joukossa?

Jos pelkäät kahdenkeskeistä sosiaalista vuorovaikutusta, niin kai sillekin on oma syynsä.

Jos minä olisin mainitsemasi suntio, niin varmaan miettisin, olenko loukannut sinua jotenkin. Olisin hänen sijassaan iloinen, jos jotenkin ilmaisisit, että pahoittelet sitä, että et vastannut hänen tervehdykseensä.

[öppiäinen]

Ehkä se tuntuisi jotenkin realistisemmalta, siltä että minunkin kokemukseni otetaan huomioon. Ihan jos vain jotain vaikka kymmentä käskyä tai sitten tuota (vähemmän tärkeää) kuolemansyntilistaa mietin niin tuntuu että pahimmat juttuni jättävät huomiotta kumpikin.

Kyllä siihen syynsä on. Ehkäpä pyydän ensi kerralla tavatessamme anteeksi, ihan lyhyesti (kuvittelen miten osaan tehdä sen ehkä oikein).

Olen vain niin kovin hidas reagoimaan spontaanisti tuommoisissa äkisti eteen tulevissa tilanteissa, tuntuu ettei oikea käytös tule selkäytimestä, vaan sitä pitää pysähtyä oikein miettimään (tätä en aio suntiolle selitellä). Ja siinä tilanne meneekin jo ohi.

Saako sitä itseään tällä lailla julkisesti ruotia? Ainakin tuo on ihan hyvä mitä Pirska sanoit, auttaa minua asettumaan tilanteeseen toisen kannalta.

[Leena]

Ehkä se tuntuisi jotenkin realistisemmalta, siltä että minunkin kokemukseni otetaan huomioon. Ihan jos vain jotain vaikka kymmentä käskyä tai sitten tuota (vähemmän tärkeää) kuolemansyntilistaa mietin niin tuntuu että pahimmat juttuni jättävät huomiotta kumpikin.

Kyllä siihen syynsä on. Ehkäpä pyydän ensi kerralla tavatessamme anteeksi, ihan lyhyesti (kuvittelen miten osaan tehdä sen ehkä oikein).

Olen vain niin kovin hidas reagoimaan spontaanisti tuommoisissa äkisti eteen tulevissa tilanteissa, tuntuu ettei oikea käytös tule selkäytimestä, vaan sitä pitää pysähtyä oikein miettimään (tätä en aio suntiolle selitellä). Ja siinä tilanne meneekin jo ohi.

Saako sitä itseään tällä lailla julkisesti ruotia? Ainakin tuo on ihan hyvä mitä Pirska sanoit, auttaa minua asettumaan tilanteeseen toisen kannalta.

Miksi ei saisi?  Kummallista, mutta itselleni tuli mieleen juuri, että selitä... ja sitten kirjoitit nuo sanat - en aio - mutta teitkö oikeastaan väärin, kun et tervehtinyt?  Olen miettinyt tätä paljon itse.  Välillä on tehnyt mieli avata tästä keskusteluakin, mutta jätin sitten.  

Me olemme eri syistä erilaisia, loukkaamme toisiamme kai useammin tahtomattamme kuin suunnitellen ilkeyksiä,  ja useille on tärkeämpää ymmärtää mistä on kyse, kuin saada hyvitys.  Joku tarvitsee molemmat, ja sitten on tietty ihmisiä joille on turhaa selittää mitään.  He haluavat anteeksipyynnön, tai hyvityksen.

Tuo hylkäämisen tunne, jonka kai tunsit itse nyt toiselle tuottaneesi, mietin sitä - tavallaanhan aikuinen on itse vastuussa myös siitä, miten ottaa vastaan joko todellisen tai ihan  näennäisen torjutuksi tulemisen.  Useimmat sivuuttavat -- no, ehkä hän ei huomannut tai tuntenut tai oli ajatuksissaan tai väsynyt, muuta yksinkertaista. Silloin anteeksipyyntö saattaa vähän hämmentää, ja sinun täytyy joka tapauksessa selittää mitä pyydät anteeksi.  Jos antaisit nyt itsellesi?  

Toisinaan on vaikea tietää, mitä juuri tuolla hetkellä toisen mielessä liikkui. Kun hetki meni, ja siihen koettaa palata viikon päästä tai myöhemmin, se ei ole sama hetki enää.  Kukaan ei koskaan astu samaan virtaan kahdesti.  Minulle sattuu tuon epilepsian ärrimurrivaiheiden tähden useammin kuin itse kestän sellaista, joka haavoittaa toisia, ja romahduttaa minut niin etten pysty menemään kirkkoon, en avaamaan Raamattua, en usko edes Jumalan sietävän minua.Mikään lupaus ei tunnu koskevan minua.  Silloin vain jään sairastamaan Herralle, mitä minä muuta voisin?  Oikeammin, vain sairastamaan. Ja sittenkin huomaan:  Ihmiset joustavat.  Noustaan tai kaadutaan, jokin tasapaino löytyy aina.  Tulemme tutuiksi, ja joku ymmärtää joka tapauksessa paremminkin kuin ennen.  

 Entä jos ensi tapaamisella vain hymyilisit ja tervehtisit? Se saattaa riittää!  On minullakin ystäviä jotka reagoivat hitaasti, mutta kun nähdään uudelleen, kaikki onkin yllättävän hyvin.  

Pahinta ja vaikeinta on ollut noissa kirjoittajapiireissä -- siinä on konstikkaita ja herkkänahkaisia porukoita.  Taivasten tekijät!  Se on nykyään asia johon pyydän konkreettista apua: Auta minua, miten kummassa minä jatkan tästä sotkusta - neuvo minulle mikä on viisasta - ja ihme tapahtuu.  Ihme sikäli että mietin, miten muka Jumalan lapsi nyt... ja muistan vaikka, että rauhantekijänä.  Tekisi mieli mennä ja tärskäyttää muussiksi, olla koko kevät ilkeä, mutta en menekään!   Asiat ovat järjestyneet tosi järkevästi.  

[Riitta-mummi]

Kasvot kertovat minulle onko kohtaamani ihminen esimerkiksi omissa ajatuksissaan, ujo, ahdistunut, sulkeutunut, vihainen, karttava, tms.

Jos öppiäisellä on kahdenkeskisen kohtaamisen vaikeus, mutta ei esiintymiskammoa, on minulla päinvastoin.
Olen sosiaalinen, vilkas, avoin, helposti lähestyvä ja lähestyttävä, mutta pelkokerroin on (oli) hirmuinen jos piti astua eteen. Se alkoi vasta kolmekymppisenä, joten nuorempana kerkesin haaveilla näyttelijän ammatissa. On se alkanut viime vuosina helpottaa, joten olen muutaman vuoden ajan lukenut tekstejä kotikirkossa. Armollisen Jumalan löytäminen on vapauttanut monista kurjista kokemuksista.
Toivon öppiäiselle samaa löytöä. Minä löysin ilon, rauhan ja vapauden Herättäjäjuhlilla 2007.
Kaikella on aikansa ja tarkoituksensa.

Ehkä se teidän suntio osasi lukea kasvoistasi että pelkäsit.

[öppiäinen]

teitkö oikeastaan väärin, kun et tervehtinyt?

Joo en tiedä, olen kyllä miettinyt tätä minäkin (siis monessa muussa yhteydessä ennen, ei tämä ollut ensimmäinen kerta). Kun omassa itsessä tuntuu olevan jotakin, jolla aiheuttaa ikävyyksiä niin itselle kuin muille, mutta joka tuntuu enemmän sairauden luonteiselta kuin siltä että tieten tahtoen teen jotakin väärää (mitä sitäkin kyllä teen muissa asioissa, joten minulla on vertailukohta). Ja niin siitä ei seuraakaan rehti syyllisyys, jota kai synnintunnoksi kutsutaan ja jolloin anteeksianto auttaa, vaan nuivempi kahleissa olemisen fiilis.

Mutta kyllä muutakin kuin väärintekemistään voi pyytää anteeksi, niinhän teemme myös kun vahingossa tönäisemme toisiamme tungoksessa? Ja pidemmän päälle, koska häikkä tuntuu olevan samassa kohtaa ja koska tuntuu että auttaisi, voisin useammin muistaa jättää asian Parantajan käsittelyyn (vaikken hänen olemassaoloonkaan usko, mutta mitäs pienistä).

Silloin anteeksipyyntö saattaa vähän hämmentää, ja sinun täytyy joka tapauksessa selittää mitä pyydät anteeksi.

Tätä vähän pelkään (myös, kylläpä tämä on mutkikasta), ja ei se ainakaan mikään suurieleinen tapahtuma saa olla. Jotenkin, jotakin on tehtävä, mutta katsoo nyt mitä.

Käyköhän koskaan niin, että juuriuskoontullut tai vaikka AA:n tapaiseen ohjelmaan osallistuva rupeaa kovasti pyytelemään muilta väärintekemisiään anteeksi, ja pahastuu, jos muut pitävätkin niitä pikku juttuina ja sivuuttavat olankohautuksella? Kun tekisi niin mieli olla suuri syntinen.

Tulemme tutuiksi, ja joku ymmärtää joka tapauksessa paremminkin kuin ennen.

Joo tätä sitä toivoisin... Ehkä voisin uskaltaa luottaa enemmän. (Treenaan sanojen "ehkä voisin" käyttöä sanojen "minun pitäisi" sijasta.) Tuntuu kyllä että tuollaiseen luottamiseen pääsee vasta aika pitkän ja anteeksiantavan ystävyyden myötä. Ja pelottaa mahdollisuus että semmoisen kehittyminen tyssää juuri siihen ensimmäiseen virheeseen.

[Atanasia]

monia ihmisiä on syytäkin pelätä,
ainakin varoa
ja suojata oman sielunsa rauhaa ja tasapainoa

[Pyryharakka]

Kun pitää itseään tylsänä ja jäykkänä ja epäempaattisena ja itsekeskeisenä, ei helposti uskaltaudu normaaliin sosiaaliseen vuorovaikutukseen, ja paradoksaalisesti vaikuttaa ylpeältä, vaikka siitä tunteesta on ylpeys kaukana.

Kirkosta tullessani kuljin jalkavaivan takia muutaman pysäkinvälin bussilla, ja keskisillalle asettuessani hoksasin samasta bussista työvuorossa olleen suntiomme, joka ilahtuneen näköisenä tervehti, mutten uskaltanut vastata. Ja en tiedä näinkö vai pystyinkö kuvittelemaan sen ilon sammumisen hänen kasvoiltaan, ja oma käytökseni tuntui pahalta ja mieleeni tuli taannoin lukemani oivallinen artikkeli häpeän tunteen synnystä, kun varhainen vuorovaikutusyritys törmää ei-mihinkään (kuinka saatoinkaan kuvitella olevani toiselle jotakin). Ehkä suntiomme sen kestää (pyydänkö anteeksi kun ensi kerran näemme?), mutta kun käyttäydyn tuolla tavoin jatkuvasti ja muuallakin.


En pelkää yleisön edessä esiintymistä, suun avaamista kokouksessa tai edes yleisen pilkan kohteena olemista, vaan tuota normaalia (kahdenkeskistä) sosiaalista vuorovaikutusta ja siihen liittyvää ystävällisyyttä.

Nämä asiat kirjoituksessasi, Öppiäinen, tuovat mieleeni vanhan koulukaverini. Olin kansakoulun tokalta asti samalla luokalla. Vasta lukiossa valitsimme eri linjat. Hän oli tyyppiä luokan kingi. Soitti koulun bändissä jne.
Minä olin sellainen ujo harmaavarpunen, hijainen hissukka, joka yritti olla suht näkymätön.

Jokunen vuosi koulun jälkeen näin hänet tavaratalossa ja huomasin hänen kuuluvan talon henkilökuntaan. Hän tuli kohti ja ilahduin, ajattelin moikata ja kysyä kuulumisia, vaikkei me kouluaikoina varmaan koskaan puhuttu keskenämme. Mutta hän nähdessään minut kääntyi pois ylpeän näköisenä. Petyin. Ajattelin, että onpa ylpeä. Vuosia on tunnettu ja minä en ole edes tervehdyksen arvoinen hänen silmissään.

Vasta vuosia tuon kohtaamisen jälkeen kuulin toisilta, että hänellä oli ollut tuohon aikaan asiat huonosti ja hän teki itsemurhan.

Silloin kadutti. Miksi, en hihkaissut hänen peräänsä. Miksi en nykäissyt hihasta. Olisiko häntä yhtään helpottanut tavallinen jutustelu vanhan koulukaverin kanssa. Olisiko häntä lohduttanut se, etten minäkään ollut mikään korkeasti koulutettu, hyväpalkkainen tai asemainen. Olisiko häntä helpottanut huomata, että ei hänen elämänsä ollut yhtään sen epäonnistuneempaa kuin toistenkaan.

Oma itsetuntoini on noista vuosista kasvanut. Enää en ota itseeni, jos minun tervehdykseni tai lähestymisyritykseni torjutaan. Jos näen vanhoja tuttuja, menen iloisesti tervehtimään ja kyselemään kuulumisia. Jos saan välttelevän vastauksen, toivottelen hyviä jatkoja ja heitän Herralle rukouksen sen ihmisen puolesta. Me olemme erilaisia. Ei kaikkien tarvitse pitää tällaisestä pyryharakasta, saan siltikin olla oma itseni.

[Viisveisaaja]

Pelkohan voi olla myös hyve.
Pelkuruus sitten taas vaiva, mutta synti ei minusta ainakaan.

Pelkuruuden voittaminen on sitten sankaruutta.
Ilmestyskirja 21.8 jakeessa muistaakseni on, että pelkurit ei pääse taivastenvaltakuntaan?
Eli Jumala ei pidä pelkureista, tai siis pelkuruudesta.

[juhani]

kuolemansyntejähän ei meidän evlutkirkossa ole... Hitleriin Sinä törmäät kun pääset taivaaseen...

[tosikkoko]

ehkä tähän pelko-teemaan liittyy häpeäkin hyvin. siitä oli hyvä kirjoitus:
http://www.savonsanomat.fi/mielipide/artikkelit/h%C3%A4pe%C3%A4n-monet-kasvot/726822

[Riitta-mummi]

Kiitos linkistä tosikkoko, kiitos toimittajalle Savon Sanomissa ja ennen kaikkea P. Kettuselle. Oli tekstiä jota luki helposti ja sisäistäen.
Tämä on tärkeää!
                                                                                                                                                                           

[Jampe]

Eli Jumala ei pidä pelkureista, tai siis pelkuruudesta.

"God hates cowards!"   

[Pirska]

kuolemansyntejähän ei meidän evlutkirkossa ole... Hitleriin Sinä törmäät kun pääset taivaaseen...

Joillakin tuntuu olevan sisäpiirin tietoa taivaasta.

[PekkaV]

   Juhanin usko on korkealta.