Tämä on viisautta. Mutta on olemassa kuitenkin mahdollisuus, että oma mielipide tai jonkun toisen mielipide on totuus. Eli minä voin olla väärässä tai se toinen. Mutta jos minulla on rakkaus totuuteen, silloin minulla on jo lähtökohtaisesti asenne, että tahdon totuutta olipa se sitten mikä tahansa. Vaikka täysin erilainen kuin olen ajatellut. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tällainen asenne on perin harvinainen (varsinkin kristikunnassa).
Varmaan onkin mahdollisuus, että jokin esim. teologinen opintulkinta on se totuus nimenomaisessa asiassa, sanotaan vaikka jos pohditaan vanhurskauttamista. Mietin vaan, että mitkä ovat meidän ihmisten kyvyt ja mahdollisuudet tunnistaa se totuus, kun olemme syntiinlankeemuksen takia vaurioituneita ja se vaurioituneisuus vaikuttaa myös järkeen, eikö? Rakkaus totuuteen on kristillinen hyve, mutta entä se totuuden tunnistaminen, kykymme siihen?
Itse koetan olla pienellä paikalla kun puhun esim. uskostani ja uskoni opillisesta sisällöstä ja yritän korostaa (aina sekään ei taida onnistua niin hyvin kuin pitäisi etenkin jos syntyy väittelyä jostain aiheesta), että puhun vain
oman ymmärrykseni mukaan, enkä samasta
tulkintojani ainoksi oikeaksi absoluuttiseksi totuudeksi. Voin yrittää esittää
perusteluja uskontulkinnoilleni ja minun pitäisi myöntää, että toisella tavalla uskovalla voi olla myös perusteluja omalle uskontulkinnalleen. Totuudella ei pitäisi kauheasti alkaa päsmäröimään, kuten joku tuolla taisi huomauttaakin.
