Sä lapsen uskosi säilytä, se sul on paras ystävä.
Sittemmin nuoruuden tiukassa paikassa kuuntelin Taize hymniä uudestaan ja uudestaan:
Ei mikään paina, vaara ei vaiva.
Herraan kun luotat, saat avun aina.
Herraan kun luotat, pelko ei paina.
Hän yksin riittää.
https://www.youtube.com/watch?v=go1-BoDD7CI Kun on vaikea edes aloittaa rukousta, alan hymistä tätä hymniä ja annan kaiken ylös. Minä en riitä, mutta hän riittää.
Siihen lapsellisesti uskon edelleenkin.
En tunne Raamattua hyvin (tai toisaalta sieltä lapsuudesta, Ikuiset kertomukset ala-asteella ääneen luettuina ja pyhäkoulua monet vuodet). Mutta en siis aikuisena ole itse lukenut Raamattua läpi, edes Uutta Testamenttia. Mutta juuri se lapsen usko sisälläni sanoo, että rakkauden kaksoiskäskyä, kun yrittää toteuttaa, niin pahasti ei pieleen voi mennä. Ja lähimäisyys on minulle hyvin rakas ja tärkeä arvo.
En voi sanoa tulleeni uskoon. Mutta silti lapsuuden ystäväni esitteli minua" pienessä sievässä" nykyiselle kumppanilleni: "Tässä on semmoinen nainen, että se on uskovainen. Sitä ei ihan heti huomaa, ku ei se siitä puhu. Mutta sille voi kaiken kertoa ja sitten tietää, että se rukoilee mun puolesta. Se on aina tukena. Se ei niinku tuputa ja tyrkytä, mutta siellä se on." Joten kai se on uskominen
Mulle Jumala on rakkauden Jumala, Isä. Kun oon ensin ite tehny ja pähkinyt ja todennut, että noh. Homma ei nyt etene. Niin sitten seis ja pysähdys ja huokaus ylöspäin, että onko tän nyt tarkoitus edetä vai ei ja jos niin mihin ja miten? Jään odottelemaan. Vähitellen olen oppinut näkemään taaksepäin, että "ja niin oli hyvä". Ja oppinut kiittämään asioista. Kuten siitä, että en koskaan päässyt opettajankoulutukseen. Olisin nyt jo nykymenolla hermoraunio ja vainaa.