Mielenkiintoinen kysymys joka tästä minulla nousee on se, uskommeko raamattuun vai Jumalaan?
Kysymys on aika ristiriitainen, koska Jumala on ilmoittanut itsensä juurikin Raamatun kautta. Joh. 1:1 "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala." Siis Sana=Jumala? Tuon valossa en menisi kyllä heittämään Raamattua pois, saati asettamaan Sanaa ja Jumalaa vastakkain. Jos luovumme Raamatun opetuksesta ja otamme sen sijaan ohjaksemme jotain epämääräistä, sielullisuudestamme nousevaa, olemme luoneet oman postmodernin uskontomme, jota virheellisesti nimitämme kristillisyydeksi.
Mutta siinä olet oikeassa, että pelkkä kirjain ei tee ketään eläväksi. Siinä tarvitaan myös Jumalan myötävaikutusta.
Ymmärrän mitä tarkoitat. Itseäni esimerkissäsi vain vähän hämää se että siinä Raamattu itse perustelee sen mitä se on. Ja se perustelu on tietysti totta sille jolle Raamattu on ohittamaton lähtökohta uskonasioissa. Minulle se ei ole sitä ihan jokaista vivahdettaan myöten. Siksi en ihan osta tuota "kehäpäätelmää".
Minä näen niin että jokainen usko on riittävän paljon itseluotua ollakseen jotain muuta kuin "puhdas" tai oikeaoppinen. Olkoon sitten tukevasti Raamattuun perustuvaa tai vaikkapa sielullista, postmodernia aavistelua. Että se siitä raamatullisuudesta tai opin puhtaudesta,vai mitä tuumit :wink: . (oikea oppikin on muuten vain yksi tuhansien kaltaistensa joukossa). Se, että näin tuntuisi olevan, ei ole ahdistavaa, vaan vapauttavaa ja lohdullista. En tiedä, kukaan ei tiedä, mutta nähköön omilla laseillaan jokainen sen mitä näkee :shock: . Eipä jää muuta mahdollisuutta kuin elää elämäänsä ja luottaa johdatukseen silloin kun sellainen kutina on. Tässä valossa en näe tuota postmodernia sielullista uskonnollisuutta erityisen "vääränä" vaihtoehtona. Onko ihmisellä ylipäätään vaihtoehtoja sen suhteen miten kulloinkin uskoo tai on uskomati? Ja onko muutenkaan mitään erityistä hyötyä tai apua kenellekään tai millekään asialle siitä että yritämme määritellä "oikeaa uskoa" tai Jumalaa "oikein"? Eikö se ole vähän ajanhukkaa? Vaikka niin tekisimmekin, uskomme niinkuin uskomme, ja Jumala on edelleen mitä on, ei vähempää, ei enempää. Ja toimii niinkuin toimii. Hieno homma. Se tärkeä asia, rakastaako Jumala meitä, olemmeko hyvässä hoidossa, ei kuitenkaan lopulta aukea meille eikä muille sanoilla, vakuutteluilla tai siteerauksilla, siis informaatiolla. Jollain tavalla se täytyy kai todeksi elää ja todeksi kokea, vaikka ilman sanoja. Oma havaintoni on se että se usein tapahtuu toisen ihmisen kautta. Tämä on minusta aika johdonmukaistakin jos ja kun kyseessä on kuitenkin jokin, persoona, joka ON ja välittyy, eikä pelkkä sana, termi, informaatio.
Joskus itsestänikin tuntuu että ylläoleva katsomustapa on jonkinlaista ylevöityä hengellistä laiskuutta. Mutta miksipä miksi se ei voisi nimenomaan sitä olla, positiivisesti ymmärrettynä, tuo ihmisen ja Jumalan välinen yhteiselämä? Isä ja lapsi, koko ajan mielessä vaikka välillä kaukana. Sidos joka ei ole riippuvainen välimatkoista tai suhteen erilaisista analyyttisistä määritelmistä. Levollinen pohjavire kaikenlasien triviaalin hörsköttelyn keskellä. Elävä suhde, ilman yhden yhtä uskonnollista määritelmää...
ja silti Raamattu on tärkeä kirja, joka jakaa todellista viisautta ja lohtua, vaikkei se kaikkea kerrokaan. Ja yhteiseen uskontunnustukseen on ilo yhtyä koska se on paras mitä meillä erilailla näkevillä on, mutta ei se täydellinen ole.
Liittyikö tämä vielä naispappeuteen? No ei. Lankesin PHILOSOPHOIMAAN!