Viikko sitten tapasin pienessä harrastajaryhmässä tavallisen, jähyän suomalaismiehen. Hän sinnittelee parantumattoman syöpänsä kanssa. Hän kertoi ryhmän kokoontumisessa, kuinka hän keväällä oli joutunut tosi huonoon kuntoon, liki kuoleman portteja. Hänelle oli tehty pieni rutiininomainen toimenpide, jonka yhteydessä hän oli saanut sairaalabakteerin. Häent siirrettiin eristykseen eräälle vuodeosastolle, ettei bakteeri leviäisi hoidon yhteydessä muihin sairaisiin. Tällä vuodeosastolla riehui norovirus, jonka hän sai. Hän kertoi olleensa hyvin heikossa kunnossa. Iski masennus ja pelko, ettei tästä voi enää selvitä.
Sitten miehelle tuli ajatus: tarvitsen apua. Hän soitti tuntemalleen uskovalle naapurinmiehelle ja pyysi tätä rukoilemaan puolestaan. Nyt loppukesällä mies istuu ulkona yhteisessä tapaamisessamme ja uskaltaa kertoa tätä meille tippa silmässä. Hän tietää kertoessaan, että ryhmän jäesnistä vain minä olen tällainen "julkiuskova". Muut jäsenet eivät liiku kirkollisissa piireissä, eikä kaikki kuulu mihinkään kirkkokuntaan.
Kaikki piirin jäsenet ovat hämmästyneitä. Kaikki toistelevat sanaa: Ihme.
Minun mittapuun mukaan tässä toteutui montakin ihmettä: pyyntö esirukouksesta, toipuminen, rohkeus kertoa tapahtuneesta muille, muiden mielipide ihmeestä.