14 Ukko tuon sanoiksi virkki,
Taatto tahtonsa lausuvi:
Tulkohon taivahan valot,
taivonkannen valkeuet,
päiviä erottamahan,
öitäkin irrottamahan;
ja olkohon ne merkeiksi,
ja ajoiksi, ja päiviksi;
taivonkannen valkeuet
vaeltakohon vuosiksi.
15 Taivonkannen valkeuet,
taivon tukevat tähtöset,
paistakohot polun päälle,
mertä myöten polkusia.
Tämäkin kävi to’eksi
tuolta taivonkannen alla.
16 Taatto teki kaksi suurta,
kaksi valtavaa valoa;
suuren valon päivän ylle,
pienen valon peitteheksi,
pimiäisen vartijoiksi,
tekevi taasen tähtöset.
17 Taatto pani valkeuet
taivonkannen syämehen,
paistamahan pimiässä,
maantietä valaisemahan;
18 päivöä hallitsemahan,
yötäkin määräilemähän;
eroittamahan valoa,
pimeyttä jakamahan.
Ukko Jumala näkevi,
Taatto havaitsi hyväksi.
19 Ilta ilmestyi ilolla,
Ajoi aamu ajokasta,
Neljäs päivä pynttäytyi,
Neljäs ehtookin lepäsi.
Jumalani, Jumalani,
Luojani ja auttajani,
katson korkialle, katson,
aurinkosi avarana
leveästi loistavana
täyttääpi taivonkannen,
iloisesti ilmoittaapi
milloin aamu alkaa, milloin
yö ei erehy maan päällä,
paistaa, paistaa iloisesti.
Aurinko autuas alkaa
lämmitellä laakeata,
hitahasti hetkehestä
hilpeästi hetkehenkin.
Vie vanhurskauen aurinko
korkeinta taivasta kohti.
Jumalani, Jumalani,
Luojani ja auttajani,
katson kavalasti, katson,
kantaapi kuu korkialla
pimeyen palkintonsa,
yöllisen yhteytensä,
antaapi se apuansa,
Puijonmetsän männiköissä,
mättäiköissä mäen päällä.
Lohuttaapi loistollansa,
leyhkällänsä levähyksen.
Syämehen paisteleepi,
sopusoinnun antaa yölle.
Jumalani, Jumalani,
Luojani ja auttajani,
katson tarkkaa, minä katson,
tähetkin toit tinkimätä,
taivon tähet tarmollasi,
taiolla täytit taivahan.
Pimiällä polullani
taivonkotihin mä kuljen,
eksyn sinne, eksyn tänne,
eksyn usein elontieltä,
näytä nytkin nääntyneelle
mikä tähti näyttää tietä,
mikä tähti on niin pieni,
mikä tähti sopii mulle,
maailmassa matkallani,
taipaleella taivontoivon.
