Kumpi vaikeampi: Pyytää vai antaa anteeksi?

[öppiäinen]

Anteeksi pyytäminen on niin riivatun vaikeaa! On niin vaikeaa myöntää, että erehdyin. Ihan kuten on helppo myöntää, etten tiedä jotakin, mutta sitten jos olen väittänyt tietäväni mutta huomaankin erehtyneeni, sitä on vaikea myöntää.

Anteeksi antaminen taas on helppoa, sitten kun näyttää että anteeksi pyytäjä on ymmärtänyt, millä tavoin on satuttanut. Ikään kuin tärkeintä minulle olisikin vain tulla ymmärretyksi. Jos ei edes ole pyydetty anteeksi, voin kyllä keksiä lukuisia selityksiä sille, miksi loukkaavasti käyttäytyvä henkilö toimii kuten toimii. OIkeastaan vain sitä on vaikea antaa anteeksi, jos joku väittää minusta jotakin paikkaansapitämätöntä eikä suostu korjaamaan käsityksiään.

Kumpi sinulle on vaikeampaa, pyytää anteeksi vai antaa anteeksi?

[Pirska]

Molemmat ovat yhtä vaikeita tai helppoja riippuen tilanteesta.

Kerran minulta pyysi yksi tyyppi anteeksi, jos hän on tietämättään loukannut minua. Se kuulosti siltä, että hän ei halunnut edes myöntää tehneensä väärin. En enää muista, kuinka siinä kävi, mutta ei se oikein mukavalta tuntunut.

Jos taas vahingoissa vaikkapa törmään toiseen ihmiseen, niin anteeksipyyntö on helppo esittää. Jos taas inhoan jotakuta ja tieten teen hänelle vääryyttä, niin anteeksi pyytäminen on todella vaikeaa, kerrassaan noloa.

Semmoinen anteeksipyytäminen (lue: toinen odottaa minulta anteeksipyyntöä) taas ärsyttää, jos toinen loukkaantuu siitä, että minä olen jostain asiasta jotain mieltä. Jos jokaisen mieliksi alkaa mielipiteitään muodostaa, niin pirstoutuu itse sisäisesti. Helpointa on semmoisten kanssa, joille ei tarvitse teeskennellä olevansa eri mieltä kuin on ja jotka eivät ota siitä itseensä.

[Riitta-mummi]

Minun kanssakäymiseni perheen ulkopuolsten kanssa on hyvin vähäistä.  Korrekti käytös ja muodolliset tilanteet eivät aiheuta juuri tarvetta kumpaisenkaan. Toista on tämän Matti-kullan kanssa. Jokapäiväinen huulenheitto, kinaaminen ja toinen toisensa ominaisuuksista huomautteleminen on kuitenkaan harvoin mennyt anteeksipyytäminen tai -antamisen tasolle. Kun pystytään sanomaan: Hyvää huomenta, Kiitos,ja Hyvää yötä, on kaikki kohdallaan.

Olen samaa mieltä edellä mainitun, syvän persoonallisuuden loukkauksen hyväksymisen vaikeudesta. Kun asiaa on puitu pitkään, usein Herralle vieden, haavat umpeutuvat ja anteeksianto on olemassa oleva tosi. Jälkensä se silti jättää. Lieneekö tarpeellistakin.

[Liina]

Pyytäminen on helpompaa -- varsinkin jos sen tekee heti, kun siltä tuntuu, eikä ummehduta tilannetta mökötykseksi ja kisaksi siitä, kumpi oli oikeassa.
(Ja: oikea anteeksi pyytäminen ei ole minusta sitä, että tiuskaisee: "Sori nyt taas jos loukkasin".)
Anteeksi antaminen on vaikeampaa etenkin silloin, kun toinen ei edes pyydä anteeksi. Niin kehotetaan tekemään, mutta olen liian pieni ihminen siihen.

[Leena]

Antaminenhan se vaikeaa on.

Ei suinkaan aina. Ei onneksi  läheskään aina, mutta on tilanteita, joissa luullakseni siihen anteeksiantoon ei voikaan syöksyä, vaan lähteä tai suostua lähtemään sitä kohti. Muutaman kerran minua itteäni on juuri tässä huojentanu puhuminen jollekin viisauspapille, siitä että kun ei minusta lähde sitä anteeksiantoa niin ei ja se on aivan kamalaa. Ja pyysin anteeksi sitä etten anna anteeksi...   Sitten minun oloni kyllä tuntui paremmalle...  Jos nämä palaavat minä ajattelen kun muistan,  että sain anteeksi tämänkin.


Mutta tästä puhuin sellaisen nuoruudenystävän kanssa jolla oli vähän samaa...   eri elämänalueella tosin.  Hän se itse sanoi että yllättyi kun totesi että parissakymmenessä vuodessa oli vähin erin päässyt katkeruudestaan eroon ja toipunut.
.....................................................

Aaattelen joskus omaa äitiäni joka kai kärsii siitä ettei anna anteeksi yhtä työpaikkakiusaamisjuttua, minusta se oliki silkkaa sadismia, mutta eikö tosiaan?  Tunteet jäävät taakaksi, mutta kah!  Kun tämä kiusantekijäin bossi tarvitsi apua, se oli minun mude joka auttoi tai siis hommasi minut apunaan avuksi. Eikö se riitä, ei kai sitten koska ne muistot pääsi myrkyttämään mieltä.  Minä sanoin että onha hän antanu anteeksi. Rauhoittukoon.

[myyrä]

Pyytäminen on vaikeampaa, riippumatta ihmisestä, jolta pitäisi tai on aikomus pyytää anteeksi. Se voi johtua riivatun itsepäisestä luonteesta = "minähän en anteeksi pyytele". Anteeksi antaminen on helppoa, mutta kyllä minulle epäluulo jää pitkäksi aikaa kytemään.

[PekkaV]

   Ehkä pyytäminen on, koska silloin pitää olla aloitteellisempi.

[seppos]

Todellinen antaminen on vaikeampaa.

[Viisveisaaja]

Todellinen antaminen on vaikeampaa.

Justiinsa noin.
Helppo on sanoa joo, Ihan sama ei se mitään ja sitten mennessä pois kiristellä hampaita, että pidän kyllä välimatkaa silti tohon.

Tämä asia taitaa olla niinkuin monen muunkin asian kanssa, että helppo sanoa vaikeampi toteuttaa.

[Jampe]

Minusta ei pitäisi ihan kauheasti keskittyä tällaiseen anteeksiantamiseen ja saamisen pohdiskeluun koska arkipäivä on täynnä tilanteita joissa joko itse tai joku toinen sanoo tai ajattelee joko tahallaan tai tahattomasti sellaista mikä jossain määrin loukkaa toista. Sitä tapahtuu normaalielämässä koko ajan. Pikkuasiat pitää pystyä vaan yksinkertaisesti unohtamaan jäämättä märehtimään mitään "anteeksiantoja".  Sen sijaan isoissa asioissa kuten että vaikkapa juoppo ajaa autolla toisen invalidiksi tms. niin minä kyllä olen sitä mieltä että kaikkea ei tarvitse edes antaa anteeksi. Se on uhrilta ihan liikaa vaadittu ja henkistä väkivaltaa. Jos hän itse jaksaa joskus antaa anteeksi niinkuin usein käy (muillakin kuin kristityillä) -niin hyvä mutta ei sitä pidä vaatia itseltä eikä muiltakaan jos ei kerran jaksa antaa anteeksi että teko on ollut niin hirveä. Hoitakoon Jumala sitten semmoiset isommat anteeksiantamiset mutta ihmismielelle ei pidä tehdä väkivaltaa vaatimalla mahdottomuuksia. Jos jollakin on sellainen mieli että haluaa antaa anteeksi vaan ei jaksa ja rukoilee voimaa siihen niin hyvä niin.  Lestadiolaisilla on minusta hyvä tapa pyytää toiselta anteeksi kysymällä että "jaksatko antaa minulle anteeksi?"

Siinä on sekin että helposti ruvetaan toteuttamaan jotain kristityn kiltteys-ihannetta ja kasvatetaan lapsistakin sellaisia ettei takaisin saa koskaan sanoa eikä itseä puolustaa eikä ne pärjää maailmassa ja elämässä. Minä kyllä tunnustan että aina toisinaan ajattelen jonkun pas**pään kohdatessani että "kyllä per**** pitäis sataa teräviä kirveitä pari viikkoa että tuollaisista idiooteista päästäisiin eroon..."

No, sitten sen vaan unohtaa ja jos sama idari tekeekin toisella kertaa vaikutuksen toiseen suuntaan niin huomaan ajattelevani: "no, tuon nyt voisi kuitenkin säästää..."  Kai se sitten on anteeksi annettu/unohdettu.

Tämä ei tosin ole mikään pyhäkoululapsille mallikelpoinen esimerkki mutta aikuisille jotka jo jotain asioista ja elämästä ymmärtävät.  Turha se on edes yrittää leikkiä jotain enkelimäistä "kristittyä" kun se kaikki on kuitenkin kuorta vaan. Kyllä kansa (anteeksi, Jumala) tietää! Oikein pistää joskus silmään näissä kristittyjen kokoontumisissa kun kaikilla on hyvä ettei mustat kirkkopompatkin päällä ja niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin laupiaat silmät... Elikkä s ollaan ihan omia itsejämme vaan reilusti!

[mt]

Sen sijaan isoissa asioissa kuten että vaikkapa juoppo ajaa autolla toisen invalidiksi tms. niin minä kyllä olen sitä mieltä että kaikkea ei tarvitse edes antaa anteeksi. Se on uhrilta ihan liikaa vaadittu ja henkistä väkivaltaa. Jos hän itse jaksaa joskus antaa anteeksi niinkuin usein käy (muillakin kuin kristityillä) -niin hyvä mutta ei sitä pidä vaatia itseltä eikä muiltakaan jos ei kerran jaksa antaa anteeksi että teko on ollut niin hirveä.

Saunakaverini ei antanut anteeksi.

--- Paitsi tietenkin Porkkala, joka kuljetti keväällä 1918 Loviisassa isänsä ruumista vesikelkalla kotiin. “Minä en anna anteeksi”, Porkkala tokaisi kiihdyksissään. Ympärillä toimittajat kirjoittivat sanat innoissaan muistiin. Joku vielä kantaa kaunaa!
Marraskuussa Porkkala täyttää sata vuotta. Kenellepä sitä antaisi anteeksi, kun kukaan ei vielä ole pyytänytkään, hän pohtii.
“Ei minun isäni ottanut asetta käteen. Hänet ammuttiin siitä huolimatta. Hän oli aseeton ihminen ja Punaisen ristin riveissä.”
(http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2008/numero-9/punaorpo)

Suosittelen tämän tarinan kohdalla eläytymistä yhdeksänvuotiaan poikasen osaan.

Mt

[myyrä]

Saunakaverini ei antanut anteeksi.

Suosittelen tämän tarinan kohdalla eläytymistä yhdeksänvuotiaan poikasen osaan.

Mt

Kova juttu!

[öppiäinen]

Siinä on sekin että helposti ruvetaan toteuttamaan jotain kristityn kiltteys-ihannetta

Aloitukseni olikin aluksi tuolla yleisen keskustelun puolella, koska ei ollut tarkoitus tarkastella asiaa mitään kristillisestä tai körttiperspektiivistä, yleisesti vain. Kyllä anteeksi muutkin pyytävät ja antavat. Jostakin syystä siirrettiin sitten tänne seuratuvan puolelle.

Kyllä minä ainakin toisinaan mokaan niin, että anteeksipyyntö olisi paikallaan. Mitä nyt vaikka jostakin parisuhteesta tai lapsen kasvatuksesta tulisi, jollei ikinä pyydä anteeksi? Tai anna anteeksi.

[Riitta-mummi]

Anteeks!  OHO !  Sorry !  ym helppoja tapoja osoittaa olevansa pahoillaan kun tönäisi, tölväisi, mokasi. Mutta jos loukkaan läheisiäni se vaatii jo sisäistä kamppailua että miten pyydän anteeksi, selitänkö, selittelenkö ja puolustaudunko.

Sitten on tällaiset isommat jutut kuin jatkuva valehteleminen, pettäminen, katkeroituminen. Niissä minulla ei ole hetikään helppoa olla anteeksiantava. Vuosia kestäneestä katkeruudesta pääsin vasta kun vein itseni, kaikkineni Rakkaan Taivaanisän eteen. Tyhjensin koko roskapussin ja huomasin että olen täysin yhtä huono kuin se jolle muka piti antaa anteeksi. Nyt ollaan jo samalla lähtöviivalla, erilaisina, mutta armahdettuina. Ainakin Jumala on armollinen. Kovan koulun käyneenä koetan muistaa mitä olen oppinut.

On ihanaa kun toinen tulee halaamalla ja todellisella lämmöllä pyytämään anteeksi. Silloin tuntee kuin olisi itse tehnyt väärin. Tällaisen jälkeen on
(olisi oltava) pitkään rauhaa ja rakkautta ilmapiirissä. Tämä on Todellinen Armonvilaus!

[Mettiintynyt]

Kokemukseni on, että minun on kaikkein vaikeinta antaa anteeksi itselleni.  En ole vielä edes keksinyt tapaa, jolla pyytäisin itseltäni anteeksi.