Oleellista - toisaalta vapauttavinta, toisaalta kauhistuttavinta - on itselleni ajatus, tai vakuuttuneisuus, että minun ja Jumalan välillä ei ole ketään, ei kerrassa ketään. En voi vedota kuulumisellani sinne tai tänne Jumalan edessä, Hänestä tuli läheisempikin sitten, , mutta ihmisten kanssa ei kukaan tule kyselemään olenko uskossa tai minä päivänä tulin uskoon tai mitään pöljää. Itkin kai jokseenkin halki ja poikki yhdet Herättäjäjuhlat, joilla käsitin, etten voi kerätä irtopisteitä yhdelläkään uskonnollisella ratkaisulla, valinnalla, elämyksellä, jäsenmaksulla, synnintunnustuksella, sekään ei minua pelasta, rauhoittaa vain omatuntoani. Useamman vuosikymmenen olin ollut ymmälläni kaikesta sekasotkusta... nyt yhtäkkiä kaikki oli hyvin selvää: Olen rikkonut, eikä minua pelasta mikään muu kuin armahdus.
En minäkään ole körttikodista -- se kun johtuu hieman siitäkin ettei vanhempieni kasvinseuduilla ollut koko heränmnäisyyttä tarjolla. Kun riittävän pitkälle perkaa sukua löytyy tietty heränneitä kuten evankelisia, kommunisteja, punikkileirillä kuolleita, iikolleja. Suomessa ei joskus ennen sotia vielä niin ollut valinnan varaakaan, siihen uskoon kasvettiin, mitä alue tarjosi.
Mutta noin nelitoistavuotiaasta minulla on ollut jokin ajatus Jumalasta joka on, ja jonka olemassaolo koskee minua -- Jeesus Kristus olikin sitten niin vieras ja outo, että sitä tuskailin todella. Siionin Virret on liikkeidemme kristosentrisin kirja aivan tutkitustikin, ja juuri tuo "Jeesuksen Kristuksen tunteminen" on nyt vain vasta täällä ehkä hitaasti tapahtumassa - asettunut siten välimieheksi, että aivan nuoresta muistan kirkkaina ne pienen ymmärryksen hetket joilla on jotain tekemistä koko tuon valtavan jutun kanssa.... Oletettavasti Jumalan armokin on kokonaisuudessaan jotakin liian valtavaa minun ymmärtää. Samaten odottaminen - Jumalan ajan odottaminen - on rauhoittanut mieleni.
Jos minulle ikäänkuin, no, riittäisi kirkonmenot, niin mikä siinä, mutta olin kuin nälissäni, kaipasin syvästi enemmän ja kristittyjä ystäviä, sillä nuoruuteni vitoslaisten kanssa puhun liian eri kieltä. Olen tästä kiitollinen, lisäksi huomasin että juuri ne virret joita äitini lauloi - ei veisannut, tai hän ei sanoisi niin itse - kotonani löytyvät kaikki Siikkareista.
.........................................
Seuroihin kannattaa mielestäni mennä käytännön syistä, oppii tuntemaan ihmisiä ja sinutkin sitten opitaan tuntemaan. On helpompaa käsittää ihmisiä jotka tuntee muutoinkin kuin netistä, lähinnä, toisekseen koska puheet saavat olla niitä pastillin pituisia ne ovat usein ajateltuja... Siikkareita voi mainiosti kuunnella, melodiakulut ovat joissakin mutkikkaita. Sanat ovat kuulemisen arvoisia vaikka itellä olisi kurkku kipeänä tai jotain. Muttei kai senm muuten niin väliksi ole.
