Virsikannel, soitintypologiassa yksikielinen sitra, lienee ollut alkujaan virsimelodioiden opetussoitin enemmän kuin säestyssoitin. Pohjoismaissa se otettiin käyttöön ensimmäisenä Tanskassa 1700-luvulla (psalmódikon). Tavoitteena oli yhdenmukaistaa virsimelodiat. Soitinta täydensi sille tehty koraalinuottikirja. Ruotsissa virsikantele tunnettiin myös 1700-luvulla, mutta kirkonmiesten toimesta sitä ja vastaavia numeronuotteja alettiin levittää vasta 1830-luvulta alkaen. Suomessa virsikantele alkoi levitä, kun vuonna 1837 sitä varten oli julkaistu ensimmäinen nuottikirja. Virsikanteleen avulla saatiin eri puolilla maata veisatut melodiat yhdenmukaisiksi. Vanhat kansankoraalit alkoivat samalla unohtua. Soitin oli helppo valmistaa, ja 1868 arvioitiin virsikanteleita olleen satoja. Niitä käytettiin myös kotihartauksissa säestyssoittimena. Virsikantele ei kuitenkaan levinnyt laajemmin kansan keskuuteen. Se kuului lukkareiden, opettajaseminaarien sekä kierto- ja kansakoulujen kansansivistyspyrintöjen alueeseen. Tosin sitä on käytetty ainakin Kuhmalahdessa nurkkatanssien säestyssoittimena.
Vaikka virsikantele oli kansan käytössä, se edusti yläluokan kulttuurihegemoniaa ja sen tarkoituksena oli saada kansa sivistyneistön (johon lukkaritkin ainakin omasta mielestään kuuluivat) ihanteiden mukaiseen yhtenäiseen ruotuun. Oppia saaneiden lukkareiden tappiot jumalanpalvelusten veisuutaistelussa olivat katkeria. "Seurakunta huutaa heitin malliaan ja minä toista, niin se kuuluu juuri kuin ennenmauinaisen Sevastopoolin mölötys eli satojen nelijalkaisten vinkuna aidan raossa..." kuvasi virsikantelenuottikirjan laatinut Lempäälän lukkari Lindell. Lindellin tavoitteena oli tasainen veisuu, jossa kadenssin lopulla olisi puolen tahdin mittainen tauko hengen vetoa varten. Hän kantoi huolta myös lukkarin epäkiitollisen tehtävän fyysisestä valmennuksesta todeten, että puolityhjällä vatsalla on helpompi laulaa kuin täydellä.
Mt
