On hyvä tehdä asioita yhdessä, meinaan sinun ja Kaarinan.
Hyvää päivää teille kummallekin.
Isäni muuten lauloi tuota pientä polku laulua.
Ja metsäkukkia ja samoin niittykukkia...isoisän olkihattua...
Ja isä katsoi silloin äitiä aina pilke silmäkulmassa.
Kummallista, etten minä uskalla laulaa koskaan ääneen.
Niin isän kuin äidin puolelta on ihan hyviä laulajia.
Mutta ekalla luokalla kun oli ns luokan yhteinen tunti ja silloin aina sai mennä eteen esittämään jotain ja minä lienen luulin että olen maailman paras laulaja
kunnes paras kaverini sanoi että älä ikinä laula kun sinä et osaa.
Ja ajatella, kerrankin minä uskoin heti ensi kerrasta että ei mun kannata tosiaan laulaa.
Lapset sanoo toisilleen asioita ja kaikkea...mutta minä otin sen aivan todesta.
Oltiin kai ihastuttu samaan poikaan ja tuo poika taisi antaa narukeinussa mulle vauhtia....olisikohan se ollut se todellinen motiivi Tuijan sanomiseen.
Mutta en ole sen jälkeen kuin ihan yksikseni laulaa uskaltanut.
Taisin olla nyhtyri jo lapsena, tottelin lähes liian herkästi.
