Oletko uskossa?
Oletko toivossa?
Oletko rakkaudessa?
Omituinen tapa kysyä. Miksi ei kysytä, uskotko, toivotko ja rakastatko?
Tämä oli todella hyvä, ja tästä' on paljon ajatuksia joita on turha raakileina kirjoittaa tänne.
Mutta jotakin: Ihmisillä on taipumus loitontaa kokemuksia itsestään ja omasta mielestään. Käsitän kyllä mitä "surutyö" alkuaan sen lanseeraajalle tarkoitti mutten enää siinä muodossa oikeinkaan kuin on nyt. Ylipsykologisointi estää pääsemästä kiinni siihen mistä on kyse, todella.
"On surutyö tekemättä". Mitähän se on.
Minä olen äärettömän surullinen, olen tuskainen menetettyäni, välillä olo helpottaa, sitten välillä on vaikeampaa, mutta tämä on raskasta. Välillä itken, välillä en edes jaksa itkeä - tahtoisin itkeä mutta itku ei tule" Tämä kai tarkoittaa suremista. Ja suru on kesken, sillä niistä riekaleista ajan kuluessa muotoutuu muisto ja muistosta lohdutus.
Nyt sen sijaan siksi pyydetään sairaslomaakin että "on surutyö tekemättä". Ei siksi, miten koen sisimmässäni todella -- mikä on sisäinen todellisuuteni, jossa en ehkä enää jaksa.
Jossakin määrin saattaa olla kysymys tuossa "oletko uskossa".
Se on tulkittu toisinkin. Eräillä herättäjäjuhlilla illalla kuuntelin majapaikassa iltateellä onko Paavali "Jumalan pojan uskossa" vai "elää uskoen Jumalan poikaan" kuten käännökset -38 ja -94 (uusi?). "Uskossa" tarkoitti kuin tiettyä statusta -- tiettyä tilaa, kun taas uskoen - kuulosti kovasti ihmisteolta. Minä menen kävellen. Muttei sen tarvitse olla sitä - ennemmin niin että "jos Jumala suo ja minä elän ja Hän sallii minun kävellä"
Mutta niin. Minä en tiedä. Nämä kaksi tapaa nähdä silloin näin vieretysten.