Rukous onkin ihmeellinen kokonaisuus.
Joskus kuin huokausta.
Joskus siihen sekoittuu iloa, kiitollisuutta.
Joskus se on sanatonta.
Joskus olen ajatellut, että se on kuin hengittämistä.
Yhteys Isään vaikken kaikkea, läheskään kaikkea käsitä.
Ja joskus kun olen "kapinoinut ja kiukutellut" jostain, minkä olen kokenut sellaiseksi ettei ole oikeudenmukaista,
niin on kuin joskus kuulisi "kuiskauksen sisimmässään" -anna anteeksi, Minä Jumala annan sinulle siihen voiman,
ja silloin ehkä on hyvä hellittää...ei täällä ajassa kaikki läheskään mene oikeudenmukaisesti, mutta Jumala kaiken tietää.
Ja punnitsee.
Olen joskus sanonut Jumalalle, että pidä sinä minusta kiinni ja kiitos että pidät..kun itse olen seilannut "syvissä ja tummissa vesissä"
Olen myös ajatellut opetuslasta, joka sai viimeisellä ehtoollisella (ilmeisesti) nojata Vapahtajan sydäntä vasten.
Että minulla on myös ihan oma paikka Isäni ja Vapahtajani opetuslasten joukossa.
Että se on tosiaan minun paikkani ja että Isä tuntee lapsensa...silloinkin kun itse en itseäni kaikistellen tunne lainkaan.
En edes aina syyn ja seurauksen lakejakaan...tosin anteeksi antamus ja armahdus kun tulee väliin...niin silloin nuokin lait ovat täytetyt yhdesdsä käskysanassa:
Rakasta Jumalaasi ja lähimmäistäsi.
Ja onhan siinä lupa rakastaa itseäänkin.
Ja jos ja kun en näihin pysty useinkaan, niin siihenkin pyydän apua ja armoa Taivaan Isältä, Abba, ja luotan, että
hyvin keskeneräisenä saan olla juuri nyt tälläinen ja että jos ja kun Hän hyväksi näkee, niin hän muokatkoon minua, pitkässä elämänjuoksussa.
Haja-ajatelmia.
