Atte uskoi olevansa uskovainen, armon oikein ymmärtänyt, nöyrä.
Atte toki tiedosti, että hänen omaamansa nöyryys ei ollut itsestäänselvä olotila, vaan sen eteen piti nähdä vaivaa välttelemällä tiettyjä asioita ja tekemällä tiettyjä toisi asioita.
Atte paheksui ylpeitä uskovaisia: heidän pitäisi ottaa Aten mielestä mallia hänestä.
Erääseen kaukaiseen maahan tuli nälkä.
Eri puolilla Suomea kauppakeskuksissa ja kaduilla kerättiin rahaa tuon kurjuudessa elävän maan auttamiseksi.
"Tee päivän hyvä työ ja osallistu keräykseen" -luki jossain mainoksessa.
Hyi, mitä ylpeyttä, tuhahti Atte.
Atte huomasi erään hyvin pukeutuneen äärimmäisen voimakkaasti hymyilevän lievästi ylipainoisen mieshenkilön, joka laittoi rahaa keräykseen.
Kyseessä oli erään hihhuliseurakunnan saarnaaja, joka saarnasi menestysteologiaa.
Atte pani merkille, että mieshenkilön hampaat oli todella hyvin hoidettu ja ne oikein loistivat valkoisuuttaan.
Mikä tuokin luulee olevansa, tekisi parannuksen ylpeydestään eikä hoitaisi noita hampaitaan noin hyvin.
Attekin törmäsi kauppareissullaan rahankerääjään.
Mitä teen, pohti Atte.
Atte tiesi vaarat, jotka sisältyvät hyviin töihin.
Jos annan rahaa tuohon keräykseen, vaarantuu nöyryyteni ja sitä kautta oikea uskoni.
Jos taasen en anna, moni ulkopuolinen joutuu kärsimään nälkää ja suurta vaivaa.
Atte teki ratkaisunsa: Atte päätti olla kuulematta omaa uskovaisuuttaan, riskeerasi OikeallaTavallaUskossaOlemisensa ja antoi rahaa keräykseen.
Kun Aten raha kirstuun kilahti, ei tulta ja tulikieveä alkanutkaan sataa Aten päälle.
Ylpeyden peikko vähän tosin yritti nostaa päätään, mutta Atte ajatteli, että ehkäpä se ei ole niin paha asia, jos joskus unohtaa oman itsensä ja
vaarantaa oman uskovaisuutensa, kun kyseessä on näinkin suuret asia, kuten nälkäisen ruokkiminen.
Ehkäpä se uskovaisuus saa joskus vähäksi aikaa kadotakin hyvän asian tähden, tuumi Atte.
Aten rahalla sitten saatiin ruokaa nälkää näkeville.