Huh. Tuli tuosta linkistä mieleen muistumia junareissulta silloisen Jugoslavian eteläosasta. No jostain kuitenkin Belgradista riittävän kauas kaakkoon päin.
Tuollainen silloin tällöin toistuva rukouskutsu kuulosti joskus aavemaiselta. Huuto kajahti kesken hiljaisuuden, kimpoili talojen seinistä ja vyöryi katuja pitkin ja ilmojen halki. Ja se toistui ja toistui ja toistui. Vieraalla maalla kaukana.
Täpötäysi juna, reissaajat hikisiin penkkeihin liiskaantuneina aamuhämärissä junan kolkutellessa hiljakseen pikkukaupungin halki. Lämpimänkostea satunnainen tuulahdus junan avoimesta ikkunasta. Joku kuorsaa, vieressä istuva vaihtaa asentoa toivoen kuorsauksen hiljenevän. Ja sitten tuo minareetista kajahtava huuto vaaleanpunaisessa aamussa.
Vanha kumarainen mies kulkemassa vaunusta toiseen kaupitellen teetä isosta kolhuisesta pannusta. Joukkio ruskettuneita sotilaita palaamassa koteihinsa. Tunnit kuluvat. Vesi lopussa, onko kenelläkään ylimääräistä pulloa, kuiskaa joku. Paljonko kello on, vieläkö on pitkä matka. Väsyneitä, hiljaisia sanoja silloin tällöin. Iso amerikkalainen puhuu unissaan. Aamu.
Aseman lähellä on retkeilymaja, sinne. Kello on yhdeksän. Tai kahdeksan. Kyllä, siivoamaton huone kelpaa, saammeko lakanat, vaihdamme itse. Rinkat selästä alas ja unta. Ah, ihanaa, unta! Kunnes minareetin kutsu kajahtaa.
