Tää körttiteologia taitaa olla mulle liian vaikeaa.
Suruttomuus on pahe ja enempi kärsimys on ilomme.
Kuitenkin kun luen Raamattua, niin iloa vaan tulee.
Kun rukoilen, niin taas tuun iloisemmaksi ja vitsailemammaksi.
Jos oikein paastoan ja tuumin pääsiäisen kärsimyksiä, niin lähimmäisetkin ihmettelee miksi oot niin iloisen näkönen?
Jotenkin ei vaan tuu sitä alavirettä, vaikka kuinka totisena yritän vaeltaa.
Jopa siionin virret saa joskus iloiseksi,. Oikeasti olen sitä mieltä, että ilo ja suruttomuus ei ole oikein.
Ei oikein toimi nyt nää jutut mussa.
Nämä mustapukuiset ja nöyrät vaatimattomat körtit mitä olen tavannut omaa iloa ja huumoria paljon enempi kuin ns, vapaat karismaatikot.
Iso on salaisuus tässäkin