Ymmärtääkseni tuossa Penan viittauksessa on kyseessä "armojärjestys"; jos oikein ymmärsin. Eli entisten herätysten aikana oli tavallista että ensin tuli voimakas synnintunto, jolloin ihminen etsi armoa. Jos hän ei sitä löytänyt, synnintunto hiipui vähitellen ja ihminen paatui.
Ajattelen että jokaisella uskon tie on erilainen, kaikki eivät tarvitse voimakkaita kokemuksia. Osalla usko säilyy lapsesta.
Niin varmasti, sen tähden tuntuu niin vaikealta antaa toisellekaan neuvoja. Kyllä arvostan ihmistä, pappi tai ei, joka kuunnellessaan pääsee jyvälle siitä, millä kohtaa mennään, ja vielä osaa opastaa. Paavo Ruotsalainen oli siinä etevä.
Suren sitä että " kamarikeskustelut " näyttävät kuuluvan herännäisyyden historiaan. joskus saattaa jäädä ymmälleen ja todella toivoa, että voisi kysyä siihen omaan kohtaan neuvoa, yksityinen rippi samoin on aiheetta out. Luther viinemainittua kuitenkin arvosti niin, että olisi halunnut siitä sakramentin, jos olisi ollut aine johon sitoa, kuten kastevesi ja ehtoollisaineet. Onhan se eräs selitys, että Jumala sitten ajallaan taas näyttää armonvilauksen, mutta onko se jokin pakko?!?
Raamattu kehoittaa muuhun. Omantunnon taakkoja ei varmasti tarvitsisi kantaa vuositolkulla, sekin kovettaa ihmisen. Hänen on suojeltava itseään ja niin hänestä tulee ankara ja vaativa niin itseään kuin muita kohtaan - täydennykseksi tuonne toiseenkin ketjuun!
Jos nyt Jumala tahtoo ihmisen pimeässä pitää, niin kyllä Hän siinä onnistuu. Kyselen mielessäni, onko meiltä ihmisiltä oikein vaikka nyt kieltää sielunhoito ja rippi, koska
- siitä jää vain kierteeseen ja koko ajan saa laukata samalla asialla
- siitä ylpistyy, se on omavanhurskauttamista
- kyse on kumminkin häpeästä, ja anteeksiannolla tila vain pahenee
No aika tomppeli saa pappi olla ellei hoksaa, milloin ihminen pyytää anteeksi sitä että joutui kaltoinkohdelluksi.
