Joku esivaari löysi Hedbergin ja kääntyi niskaslaisen ääripietisti-isänsä Jakob Julius Bäckin opeista ahdistuneena löydettyään hedbergiläisiä, jotka selvittivät armon olemusta niin, että poika siitä kirjoitti kotiin. Isä vastasi, että olisi mieluummin ottanut vastaan poikansa kuolinsanoman. Kun poika tuli kotiin, ei häntä maantielle ajettu, mutta kiivaan keskustelun kävivät nämä, sisarukset ja äiti naapurikanmarissa polvillaan rukoilemassa halki yön. Jotakin valkeni isälle, ja hän hyväksyi poikansa ratkaisun. Hän myöhemmin koko SLEYtä oli pysyyttämässäkin, mutta jälkipolvi valui hiljakseen joko länsi-Suomen rukoilevaisuuteen, hannulalaisuuteen tai herännäisyyteen. Vastikään löytyi vintiltä äidin enon Siionin virret. Ja niitä oma äitini veisaili.
Uskosta ei koskaan puhuttu, mutta tiettyjen tapojen mukaan elettiin, eli koskaan ei saanut aurinko laskea epäsovun yli, kaikki riita sovittiin ennen nukkumaanmenoa, vasta aikuisena käsitin kuinka tärkeää se lapselle on. Samoin auttaminen oli selviö. Muistan vielä kun ovella kävi pyytäjiä, ja sellaiselle etsittiin isän toista talvitakkia ja muuta vaatetavaraa, vaikkei sitä liikaa tainnut olla.
Mahdatko, Pirska, kaivata enemmänkin itse ankaraa pietismiä sillä Kansanlähetyksestä taitaa todella löytyä sen lajin hurskautta. Ehkä se toisille sopii. Itse olin nääntyä ja näännyttää perheeni uskoontulollani ja omaperäisillä opeillani. Siskoni kun palasi rippileirillä tukka pystyssä, keskusteltiin läpi yön, itse kun olin jo ottanut välimatkaa, ja äitini myöhemmin kiitti ja sanoi ettei olisi kestänytkään toista kierrosta.
................
Eräs papeistamme repäisi pitämällä uskoontulosaarnan. Vetkuttelin hyvästeissä viimeisenä ja kysyin onko hetki aikaa, olihan hänellä. Kysyin, että entä sitten, mitä uskoontulon jälkeen? Hämmentyi ja punehtui ja lopulta änkytti, että ei mitään! Siinäpä se minustakin. Elämä ei pysähdy uskoontulon hetkeen, ja armias jos sen jälkeen opetetaan väärin, korostetaan että " ihmiset eivät lue Raamattua, mutta he lukevat teitä" sillä se kieltää itse asiassa juuri ristin. PItäisi vain olla herkeämättä pärjäävä, onnellinen ja iloinen, vaikka ne Hengen hedelmät kai kypsyvät hitaasti, ja elämä lyö usein lujalla kädellä Jumalan sallimasta. Samaten tuo, että joka ei tule uskoon, joutuu kadotukseen, ja mallia otetaan minusta, johdatti pikemmin luopumaan koko kristinuskosta, sillä joka minua katsoo, ei taatusti saa innostuksen kipinää. Kesti vuosia, ennen kuin käsitin, ettei tuo ole totta eikä oma osani niin merkittävä.
Hengellisen opastajan olen löytänyt tai oikeammin on annettu ajoittain, viimeinen ja tärkein oli Dietrich Bonhoeffer. Lopun lähestyessä hän erikoisesti sulautuu taustaan, himmenee, ja tekee tietä suuremmalle.
