Ylläolevasta tulee lähinnä mieleen, että joko et ole koskaan ollut surevan paikalla tai sitten toinen vaihtoehto, jota en viitsi tässä edes sanoa. Joka tapauksessa tuo kuvauksesi saa minut voimaan pahoin.
Ehkä oli hyvä, että et ollut noissa hautajaisissa.
Olisit ehkä ollut ainoa pahoinvoiva ja ahdistunut siellä.
Omaisia kohtaan tulee olla hienotunteinen, varsinkin, kun on kysessä kuolemantapaus.
Tuo pastori, joka sanoi vainajalle, että "heippa", sattui muuten olemaan vainajan poika.
Vainaja oli siis pastorin äiti ja todella läheinen ihminen hänelle, muutenkin, kuin vain sukulaisuutensa puolesta.
Jos omaiset haluavat hautajaiset, joissa toivo vahvasti elää, pitäisikö jonkun ryhtyä sitä toivoa sammuttamaan?
Mikä muuten oli se toinen vaihtoehto, jota et edes viitsi sanoa?
Minulle jäi todella hyvä maku ja tunnelma noista hautajaisista. Niin varmaan jäi muillekin.
Ja jos yhtään vainajaa tunsin, niin hän olisi halunnut juuri tuollaiset iloiset ja toivontäyteiset hautajaiset.
Kannattaisi hivenen avartua eikä yrittää laittaa kaikki asamaan muottiin, mitä itse on.
Tuollaista samaan muottiin laittamista itse kutsun "suvaitsemattomuudeksi".
Toki suru oli myös läsnä siellä, mutta toivo oli melkein käsin kosketeltavana mukana.