Noh, noh, tarkasteltaessa tilastoja on viisasta myös muistaa, että lääkärit ja hoitohenkilökunta varsin monia liikenteen uhreja myös paikkaavat henkiin. Itse olen noin kolmen hoitovirheen melkeinkuollut uhri, sillä dominoivaa sivusairautta ei yhäkään moni tunne saati osaa hoitaa. Ja sittenkin sanon yhä, että keljumainen kohtelu ja epäasiallinen käytös silloin tappavinta oli. Hoitajille olin jotakin, johon sai purkaa patoutumat ja lääkärit suunnilleen sylkivät: Mikä suakin siis on vaivaavinaan? Odotin että kertovat!
Kivoin kokemus siltä ajalta oli se nuori neurologi joka ryntäsi väliin, kun Meikun polilla päättivät letkuttaa vaikka olin oksentanut lattian täydeltä ja sanoi että ette sitä tee, siihen tämä ihminen kuolee --- no mikä sillä on --- en minä tiedä, mutta jokin agitatorinen tila, katsokaa refleksejä, jos letkutatte, menee statuksen. Kaliumit alle kahden vielä. Pelasti minut siis jonkin sisätautihurjimusjengin kynsistä. Olen yhä kiitollinen! Kamalassa olossa, huimauksessa, motoriikan lamautuessa, kivuliaissa lihasnykäyksissä ja pahoinvoinnissa, minä olin onnellinen kun minulle oltiin ystävällisiä. Tuntui että kestän mitä tahansa, jos jokukin on minulle kiltti. Ihmisapu ei aina olekaan täydellistä kärsimyksen poistamista, vaan myötäelämistä, jonka avulla jaksaa ihmeellisesti. Minähän en tiennyt, jääkö tila pysyväksi ja mikä se on... myös epätietoisuuden sieti, kun joku vain yritti parhaansa, vaikkei itsekään tiennyt.
Mutta sitä pelkään, että tuo priorisointi todella johtaa tuohon Kansan Uutisten visionäärien näkyyn. Hyvän lopun saa rahalla, kunnallisessa kerran viikossa vaihdetun vaipan, kipupiikin jos sattuu, ja niskoja nakkelevan kommentin: Mitäs ei suostu eutanasiaan! Onhan meillä vaihtoehto!
Suomi kun ei ole Hollanti.
