Olipas kivaa lukea teitin näkemyksiä armojärjestyksistä ja sisäisestä tuntemisesta.
Mikäli sikäli tajusin, niin jonkunverran oli painotteita, että tulisi olla synnintuntoa siinä armojärjestyksessä.
Se synnintunto ja alatienkulkeminen pienessä mahdottomuudessa Jumalan edessä ja Jumalaa nöyränä pelkääminen on minustakin tervettä oppia.
Toisaalta katumusharjoituksen eivät minusta pyhitä ja synnintunnoille voi sanoa, että turha syytellä anteeksi saan ja sain.
Masennus on sellainen tila, että se on lähellä synnintuntoa. On syyllisyyttä ja näkee tulevaisuuden ja muun mustana. Siksi minusta itseään tulee aina välillä muistuttaa, että anteeksi on saatu ja saadaan pois turha synnintunto ja masennus.
No jos ihan hengellisiä ollaan, niin voinee joku pitkään hiljentyvä tai rukoilevakin sen masennukset tai synnintunnon pois ottamisen kokea.
Minusta on hienoa elää tietoisena, että olen aina syyllinen ja velassa kaikille, mutta kuitenkin armahdettu.
Siitä tuleva kiitollisuuskin on hyvää elämisenlaadun puolestakin.
No kristuksen sisällinen tuntemus voinee olla jotain muutakin, mutta ikävää jos se olisi vain joku tunne, jota tulisi tavoitella ja nousta joitain tikapuita siihen.
