Norja on ajettu päästä päähän melkein kokonaan, ja hatuttaa että jäi näkemättä Troldhaugen. Rahat loppui. Tästä on sata vuotta, mutta muistan miten huippua oli kun Ruotsin puolelta tultiin tunturille jolta näkyi Mo i Rana, se yksi ainut tunturi oli se Norja siltä kohtaa - kyllä muuten näkyi kauas, koko kaupunki alhaalla ja meri. Sama juttu oli etelämpänä jokin suurtunturi - oli kuin olisi katsellut letikasta mailmaa.
Saanalla olin hiihtelemässä kerran, sitä latua, joka kiertää huipun, eli se 8 km leinkki - on muuten tosi korkealla sekin, kyllä siitä huipulla pistäyy. Oli jotakin ankeaa mielessäni, kun hiihtelin siellä takana, jonne ei aurinko paista ja yhtäkkiä saavuin valoon ja päivänpaisteeseen ja näin kaikki pienet järvet, Kilpisjärven, vastapäätä Tuipalin. Se oli hurjaa. Hihkuin kuin vähän tärskähtänyt ja taputin käsiä, ja unohdin olla mistään murheellinen. Nuo Lapin reissut on tainneet tarjota niin paljon, että muu reissaaminen on jäänyt - nuorena olen ollut Itävallassa jollakin suurleirillä ja kierrellyt Eurooppaa, aikuisena se oli joku kongressi Sveitsissä mutta silloin näki maata vähän, kun aina on ollut että pohjoiseen-pohjoiseen-pohjoiseen. Nyt on helppoa päästä ihanuuksiin, avaan oven ja ole paratiisissa... joo menen istuttamaan uudet hortensiat, täytyy katsella ruukku krysanteemille. Ja täytyy ensi viikol ostaa vaiks marjakuusi, niin olen ajatellut hänen kohdastaan.
