Olen pirtissä vaatteet kuiviksi vaihdettuna. Kävin Peipporämeen palstan kauimmaisella pyykillä suunnitelmani mukaan. Ensin pihassa vastusti, koska kelkka ei käynnistynyt tusinankaan nykäykseni jälkeen. On se ns vihapito minulle. Zetori syttyy eka kerrasta ja mootorisahojeni tavat tunnen myös. Piti ottaa tulpat pois ja lorauttaa polttoainetta jugurttipurkista kumpaankin reikään ja sitten tulpat ja johdot kiinni, niin lähteehän amerikkalainenkin käymään, kun riskisti
meikäläinen nykäisi. Letkuista vissiinkin bensa häipyy vähän käytön vuoksi, koska menetelmä piti uusia vielä toinen kerta.
Lumi ihan häikäisi auringon valon kera, mutta läppäisin visiirin pleksin alas, niin helpotti. Ajoin vapaudentunteen toisessa potenssissa Peipporämeen sillalle asti. Siinähän kävi niin, että kovaksi jäätynyt vanha ura heitti minut naapurin puolelle pienen matkan tekemään, ennenkuin älysin rauhoittua. Rämeellä oli heti kahdet riekonjäljet hyvin näkyvissä. joten pysähdyin ja katselin ympäristöön, nietu näkyvissä mitään. Kaikessa rauhassa ajelin sitten Fingridin voimajohtojen alle ja taas pysähdyin ja katsoin oman palstan pyykin päällä olevaa keppiä, no on se ihan sastan kokoinen, niin siellähän kaula ojossa paineli metsokukko ja heittäytyi siivilleen. Saan todeta, että on tuollainen lintu paikkauskollinen. Vierekkäin on samanlaisia palstoja, mutta aika usein tapaan metson Kankaalan palstassa. Se on ainoa ojittamaton ala rämeellä.
Palasin pelloille Paskapurolla (huom karttasana) ja löysin Kaarinan hiihtojäljen. Hän oli kuitenkin palannut menemättä joelle asti, joten lopullisesti tapasimme ekovessamme vieressä olevalla hyvällä ladulla. Vaihdoimme muutaman sanan. Kaariina lähti uudelleen reitille, koska siellä on nyt kelkan jälki hyvä hiihdellä. Itse kävin avaamassa saluunanovet kelkan laavuun, jätin siihen palvelijani ja tulin pirttiin. Olin tietysti hikinen, mutta onnistuneen mielen endorfiinia täynnä. Nyt keitän sumpit.
