Olen tottunut siihen että tässä ketjussa voi melko vapaasti pohtia kaikenlaista mitä
päähän pälkähtää, saa aina syyttää huonoa lapsuuttaan, olosuhteita...milloin mitäkin...
Ja ehkä välillä pohtia omaa olemistakin, ajatuksia, mielipiteitä, asennetta, elämäni perusteita.
Olen tullut menneeksi mukaan yhteen keskusteluryhmään...ns. katekumenaattiryhmä.
Täällä sitä kutsutaan "uskonkysymysten pohdintaryhmäksi"
Olen kiitollinen tässä vaiheessa vielä ainakin kiitollinen että menin...
mukavaa avointa porukkaa, suurin osa ikäisiäni.
Suunnilleen parin viikon välein kokoonnutaan kevääseen asti.
Eilen illalla aiheena oli "arjen usko".
Vilkasta keskustelua oli, monia näkökulmia.
Yksi kysymys jäi kyllä mietintämyssyyn minulla...Kysyttiin: pitääkö kristityn olla aina
optimisti...vai kenties pessimisti...vai realisti?
On kyllä syytä pohtia omia asenteitani ja näkökulmia...
Esimerkiksi....
Motarilla autoa ajaessani, seuraanko muiden ajoa ja kiukuttelen ihmetellen...vai keskitynkö
omaan ajamiseeni?
Vaadinko itseltäni täydellisyyttä taloyhtiöpapereissa, vai hyväksynkö puutteellisuudet?
Iloitsenko siitä että kahvimuki on puoliksi täysi, vai murehdinko sitä että on puoliksi tyhjä?
Elänkö kiitollisena tätä päivää, murehdinko eilisen töppäyksiä, huolestunko huomisesta?
Ymmärränkö "Saat sen mistä luovut"?
Iloitsenko tyhjyydestä että voidaan täyttää, vai olenko liian täynnä itseäni?
Noh...nämä ei ollut eilisen illan juttuja...vaan tämän aamuisia oman pään tuotteitani...
