Kirjoittaminen on kyllä rakasta. Ja tuskallistakin joskus.
No tuskallista oli kyllä lähinnä niitten lukion äikän aineiden vääntäminen joskus keskiyön jälkeen viime hetkillä. Kai muillakin opettajilla oli tämä sama periaate, "päivä per arvosana", eli joka päivä laski arvosana numeron, jos ei palauttanut ajoissa? Ja sehän ei tietenkään ole ikinä oppilaan vika, jos aineen kirjoittaminen jää viime tippaan...?
Mutta nykyään tuskaa tuskin koskaan syntyykään. Tällä hetkellä lähinnä tulee kirjoiteltua sähköposteja. Ja sitte irkissä tulee kirjoitettua aika paljon.
Murre pukkaa esille
Nykyään ehkä ongelmallisinta kirjoittelussa ovat nuo sähköpostit. Jos kirjoittaa jollekin koulututulle, jolle voisi kirjoitella ihan rennolla tyylillä, niin en ikinä oikein tiedä, miten kirjoitan. Tuntuu, että osaan vain kaksi kirjoitustyyliä, kirjakielen (noh, ainakin sinnepäin) ja sitten vapaan tyylin, joka tarkoittaa suhteellisen murteellista kirjoitusta.
Onpa muutama sanonut, että on kummallista, että puheestani ei kunnolla erota murretta (siis LAPUAN murretta), mutta että tekstistä ei sitten meinaa saada mitään selvää.
Jotenkin se murre vaan lykkää esille kirjoittaessa. Harmittaa, että se omasta puheesta on melkein kadonnut, joten olen onnellinen että voin sitä edes kirjoittaen rakastaa. Jotkut vain taitavat pitää sitä niin sanotusti feikkinä, juuri siksi ettei murretta puheesta enää huomaa samalla volyymillä. Ajattelevat varmaan, että erikseen mietin jokaisen sanan kaikista murteellisimman muodon, ja kirjoitan sen sitten.
Mutta kaikille kavereille kirjoitan tietenkin omana ittenäni.
Ja irkissä myös. Tietysti.
Ja nämä keskustelupalstakirjoitukset ovat myös ongelmallisia. En osaa luontevaa yleispuhekieltä, siispä kirjoitan aina vähän töksähtelevästi.
"Päiväkirjoitan yleensä iltaisin ja öisin"
Päiväkirjaa en ole oikeastaan vuoteen enää kirjoittanut, harmi sinänsä. "No unohda sitten vaan kaikki." sanoi siskoni joskus, ja oikeassa olikin.
On kyllä hauska aina saada joku muisto ikään kuin uudelleen mieleensä. Jokin asia palautuu aivan kirkkaasti muistiin päiväkirjaa lukiessa, ilman kirjaa sitä tuskin koskaan olisi aivoista saanut enää kaivettua. Mutta nyt kun en enää kirjoita, kaikki vaipuu harmaisiin menneisiin päiviin.
Epätoivoisena yrityksenä kirjoittamisen elvyttämiseksi ostin sellaisen pienen päiväkirjan, jossa on jokaiselle päivälle oma sivu. Olisi samantien voinut olla kaksitoistasivuinen kirja, sivu joka kuukaudelle, niin usein tulee nykyään kirjoiteltua.
Kaikesta parhainta minusta päiväkirjoissa on niiden lukeminen sitten myöhemmin. Ennen päiväkirjan kirjoittaminen oli avautumista ja asioiden purkamista. Nykyään sen homman hoitaa irkkailu kavereiden kanssa.
Hauskinta on kun on joskus ennustanut jotain, ja sitten myöhemmin huomaa että on käynyt juuri niin kuin on ennustanut.
Hauskaa on myös suorat lainaukset muilta ihmisiltä. Tai joskus kun kirjoittaa joitakin keskusteluita päiväkirjaansa. Ne ovat jotenkin niin eläviä. Kaikista eniten lämmittää kaikki arkipäivän jutut. Suuret tapahtumat muistaa muutenkin, mutta on jotenkin nostalgista lukea ala-asteella kirjoitettua tarkkaa kuvausta päivän tekemisistä.
Kirjoitan myös vuosipäiväkirjaa. Se on sellainen tilanneraportti vuosittain. Kirjoitan siihen aina kulloisenkin ulkonäön ja elämäntilanteen, ja kaikkea yleistä, ja kuljetan myös mukana listaa jossa on asioita joita en ole tehnyt. Melkein joka kerta listasta poistuu jokin asia jonka sitten olen tehnyt. Kyseessä ei siis ole mitkään extremetekemiset (hyppää laivasta mereen) vaan ihan jotain hassuja juttuja (leivo pullaa).
Päiväkirja on siis muistamisen väline minulle. Jos kirjoitan päiväkirjaa, kirjoitan sitä siksi että voin sitä myöhemmin lukea.
Lyyriikkani, proosani, räpellykseni
Löytyy tuolta jostain tavarapinojen alta varmaan muutamakin vihko, jossa on n. kahdella ekalla sivulla erinäisiä hajatelmia ja tarinoita. Uskokaa vain, Gwaihir-runo on parasta mitä voin tarjota.
Joskus pienenä harrastin "elämä on kuin" -mietelmiä.
Esim. Elämä on kuin dinosaurus. Myös se kuolee joskus sukupuuttoon.
tai
Elämä on kuin lumipallo. Myös se on heitettävä menemään ennen kuin se sulaa käsiisi.
En ole mitenkään eläämä arvostamaaton vaikka niin saattaisi noista epäillä.
Runoja olen lähinnä harrastanut riimien kanssa, sellaisia mukavitsikkäitä hassuttelurunoja. Kuten siis myös Gwaihir-runo tuolla toisaalla. Tosin siinä ei kai ollut riimejä.
Joskus ammoin kirjoittelin jotain tarinoitakin. Rääpäleet ovat minun mielestäni aika hauskoja. Siis sellaiset kirjoitukset, joissa pitää olla tasan sata sanaa. Ja sitten jotain max 15 sanaa otsikossa tai jotain. En nyt muista tarkalleen. Pidän siitä kun kirjoittamiselle laitetaan joskus jotain ehtoja. Vaikka muutama ensimmäinen sana annetaan ja sitten pitää kirjoittaa tarina jossa esiintyy punainen auto ja sukkapuikko.
Tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että minulla on huono mielikuvitus, ja minun on pakko saada (pakotettuja) virikkeitä.
Noh, riittäisikö tämä kirjoittelu. Unohdin kai mainita, että pidän kirjoittamisesta, tekstimuotoisesta höpöttelystä, ja siksipä sähköpostitkin venyvät aina pitkiksi vaikka kaiken voisi kuitata parilla sanalla.
Heip!
Ok. Lopetan tähän.
T:Pinni
PS. Pahoittelen väliotsikkoja, en voinut vastustaa kiusausta :P
Aihe: kirjoittaen (Luettu 10748 kertaa)