Ymmärrän sen, että uskontoa ei voi harjoittaa ilman jonkinlaista muotoa, mutta miksi sitä muotoa yritetään tyrkyttää toisille niin innokkaasti?
hiljaisuutta.
Toinen kysymys: Eikö koko elämä kaikkineen voi olla hiljaisuutta tai sisältää uskoa? tarvitsreko sen olla jotain erikoista, normaalista poikkeavaa ja tietoisesti tehtyä?
Tuo hyvän kokin (Juhanin) kommentti toi mieleeni, että ainakin minä innostuttuani jostain hyvästä kokemuksesta tai havainnosta ihan luonnostani alan sitä mainostaa muillekin. Tarkoitan nyt ihan arkipäiväisiä asioita kuten hyvä resepti, hyvä lounaspaikka, hyvä hinta-laatusuhde jossain tuotteessa....
Sitä haluaa muidenkin saavan nauttia sitä hyvää. No, jos sitten kokee jonkin "seramonian" tai jonkin piirin antavan uskonelämälle hyvää, niin kai sitä haluaa muidenkin päästä nauttimaan tästä hyvästä.
Se tyrkyttäminen tulee ehkä siitä, että luulee toisen pitävän samanlaisista asioista kuin itse pitää. Ajattelee, että jos tuo toinen vain kerrankin kokeilisi, niin kyllä sekin tästä nauttisi. Mutta eihän me ihmiset olla samanlaisia. Ja tietenkin on niitäkin, jotka pitävät omaa kuppikuntaa ainoana oikeana ja oikeita menoja harjoittavana.
Hienoimmillaanhan elämä olisi hiljaista, vakaata uskoa sellaisenaan, uskon täyteyttä tai uskon tyyneyttä. Jokatapauksessa tavallisen kaduntallaajan näkökulmasta se on ihmeellistä (lue omituista).