Tuon kirjan, johon viittaan, lähtöajatuksena ja ytimenä on: Vain seuraaja uskoo. Vain uskova seuraa. Ja tämä samanaikaisesti. Kyseessä on juuri tuo, ei niin merkillinen, jokin jota kutsuttaisiin kaiketi "imitatio Christiksi" mutta jota mieluummin ja mielestäni perustellen saa nimittää "Identificatio Christiksi". Lainaan oman erikoisalani ajattelua hieman; imitaatio on matkimista, ja esimerkiksi lapsen kehityksessä lyhyt vaihe joka edeltää identifikaatiota, samastumista. Jos se ajatellaan noin, on kyseessä pyrkimys samastua Kristukseen, tulla Kristuksen kaltaiseksi, kilvoitella kohti Kristuksen kaltaisuutta, joka todella on, kuten Vaivattu Sielu kirjoittaa, ensinnäkin siihen perustuvaa, että vain armon kantamana ja ristinkuoleman merkityksen tietäen voi yrittääkään joko vaipumatta epätoivoon, luovuttamatta alkuunsa, tai pettäen itseään kehitellä muotomenoja jotka saattavat näyttää siltä...
Ellei Kristus todella saavu päivittäin syntisen luo, kuten Porkola kirjoittaa, koko hanke on pakotettu kaatumaan joko itsepetokseen tai luovuttamiseen -- itselleni juuri nyt on suuriarvoinen Jes. 30:21!
Tuossa johon meitä kutsutaan, siis Kristuksen kaltaisuuteen, "samastumiseen" on varmaan kyse pitkän pitkästä tierstä, joka ei täällä pääty, mutta jonka täytyy täällä alkaa. Ja se on kyllä, niin luulen, joskus tietoistakin kamppailua. Nyt kyllä suoraan sanottuna ajankohtainen haasteeni tässä, tekee mieleni mennä ja lyödä naapurin ämmältä silmä mustaksi, tämä on rehellinen totuus. He ovat ryypänneet, tapelleet ja huutaneet kokom päivän ja se mies kyllä on hiljaa... sulki parvekkeenovenkin...mutta se rouva....
Tekisitkö sinä niin, Kristus? Mutta paljon, paljon enemmässä se on niin luulen, Herran tuttavuuteen etsiytymistä, sen kuuntelemista kun hän tulee - ja niin, aika usein kyllä vain valossa näkee oman varjonsa, valitettavasti...ja kyllä siloin saa itkeä. Itkun on todettu olevan fysiologisesti erittäin tervehdyttävän ja terveellisen ilmiön
Jumala tietää, mitä tekee! Aamulla aloitetaan taas alusta uudestaan.
Ja joskus se kyllä sitten on myös uhrin antamista oikeamielisyyden puolesta. Silloin mahdollisuus erehtyä on suuri, se on totta. Eikä meille anneta merkkejä siitä että teemme nyt oikein - ei ihmeitä eikä valaistuskokemuksia. Me kannamme vastuun! Ja silti Jumala korjaa, jos erehdymme, armahtaa kun rukoilemme, lohduttaa meitä, jos niin käy. "Hän muistaa meidät tomuksi".
Näin on suuressa ja pienessä, myös siinä arjen sankaruudessa tai oikeammin antisankaruudessa.Minua inhotti, sanon suoraan, kun joku kommentoi että mainostan... ja vielä nyt on niin surullisesti, että jos se vuodatus olisi hyvä, mainostaisinkin. Pena hoksasi yhdistää Leenan ja Bonhoefferin, ja löysi erään tapahtumasarjan. Se ei ole hyvä - toivoisin totisesti että olisi, sillä tärskäys oli sen arvoinen. Mutta kertoo kirvelevästä iskusta, kun huomaa, että Kristus onkin hyvin mahdollisesti elämän "perimmäinen realiteetti" ja on sanonut: Seuraa minua! Koko sepustusta ei olisi ellei koko teemasta olisi tullut ongelmaa joka alkoi hieman häiritä normaalia arkea, kerran unohdin mennä työhön ja siitä tuli sanomista. En päässyt takaisin vuodelle 2009 enää muulla tavoin. Nyt tiedän sitten senkin, mitä merkitsee katumus